Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti.
Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti.
Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys,
yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys.
Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu.
Ihan kuin tuhertais turhaa! — ihminen töissänsä suuttuu.
Korpien helmasta tulevat tuulien tuskaiset huudot;
taivaan kaarella viimeiset, viluisten lintujen muutot.
Pakkasta pakenee, kuolemaa pakenee suihkavin siivin
lintujen parvet, kun mykkänä metsän polkuja hiivin.
Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti.
Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti.
Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys;
yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys.
Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu.
On kuin tyhjä ois povemme, — sieltä kuin sielua puuttuu.