Minä olen kuin kaiku korven takana. Huutelen
sinulle sieltä tuulen tuomia, vihurin viheltämiä.
Olen usein kuunnellut, kun sinä olet laulaa helkytellyt
kyläteitä käydessäsi. Olen vaipunut punastuneena
puuta vasten, sillä minä olen aavistanut liian
armaita asioita ja nähnyt unia, joista olen ilosta itkien
herännyt.
Sinä et tiedä, millä hartaudella olen niitä säilyttänyt,
sillä metsän akkunoista käy alituinen tuuli.
Mutta minä olen ajatellut, että sinun tulee kerran
ikävä... Huomaat kauneutesi katoavan ja rintasi
aivan kuin autioksi käyvän.
Silloin minä sinulle metsään menettämäsi laulut
kaikuna kannan, ojennan käteesi nuoruutesi unohtuneet
helkytykset, jotka olen hiljaisen suruni hiilivalkeassa
kirkastanut.