Taas hankien huikaisu hurmaa mun,
taas hopeinen hohtelu huumaa;
on ajatus kiihkeän kirkasta,
kuin auringon kultaa kuumaa.
Taas hankien huikaisu huuhtoo pois
surun suuren syöntäni syöneen;
minä unohdan orpona olleeni,
enkä muistele kenenkään lyöneen.
Ja tähtinä säihkyvä timanttitie
vie suksia suhisten, soiden,
kuin kaipaus sielua siivillään,
yli valkeiden vainioiden.
Ah, tuolla on metsä ja tuulissa sen
soi urvukot unelmiansa...
Ja ihminen hiihtää ja hiljenee
kuin unehen valveillansa.