JOSSA NÄHDÄÄN, ETTÄ MIES SAATTAA OMISTAA TIMANTIN, JA ATERIAN
SAAMINEN KUITENKIN OTTAA KOVILLE.
Tuona onnettomana lauantai-iltana minut vietiin löytölastenkodilta
tuoduilla ajurinrattailla pois mukavasta kodistani ja rakkaan pikku
vaimoni tyköä, jota herra Smithers sai jäädä lohduttamaan niin
hyvin kuin taisi. Hän sanoi, että minä olin pakotettu lähtemään
matkalle konttorin asioissa, ja Mary raukkani kääräsi vähän vaatteita
käsilaukkuun ja kietoi shaalin ympärilleni ja pyysi erityisesti
saattajaani pitämään vaunujen akkunoita kiinni, mitä huomautusta se
virnistelevä roikale lupasi totella. Matkamme ei ollut pitkä, ja
yhden shillingin vain maksoi kyyti Cursitor-kadulle Chancery-kujan
alueelle, jossa minä sain nousta pois.
Paitsi taloa, jonka eteen rattaat pysähtyivät, näytti saman kadun
varrella olevan puoli tusinaa muita, joita käytettiin samaan
tarkotukseen. Ei kenkään, olkoon kuinka rikas, saata pöyristymättä
kulkea noiden synkkäin talojen ohitse, luulisin minä. Kadunpuoleiset
akkunat ovat varustetut ristikoilla, ja ovella näkyi likaisessa
ovipielessä kiiltävä messinkilevy, ilmoittaen, että "Aminadab,
Middlesexin viskaalin virkamies" asui siellä. Pieni punapäinen
Israelin lapsi avasi ulko-oven, kun vaunumme pysähtyivät sen eteen,
ja otti vastaan minut ja matkalaukkuni.
Heti kun me olimme astuneet sisälle ovesta, hän sulki sen, ja minä
huomasin olevani toisen, mahdottoman suuren ja lujalukkoisen oven
edessä. Ja kun me olimme astuneet sen kautta, olimme vihdoinkin talon
porstuassa.
Ei ole tarvis kuvata sitä taloa. Se on aivan samallainen kuin
kymmenen tuhatta muuta taloa Lontoon pimeässä Cityssä. Siellä oli
lokainen käytävä ja lokaiset portaat, ja käytävästä johti kaksi
lokaista ovea kahteen saastaiseen huoneeseen, joiden akkunoissa
oli vankat ristikot ja jotka kuitenkin tavottelivat jonkinlaista
kauhistuttavaa hienoutta, mikä karmii selkääni vieläkin sitä
ajatellessani. Seinillä riippui kirjavissa puitteissa kaikenkaltaisia
roskamaalauksia (kuinka suuresti ne erosivatkaan serkkuni Michael
Angelon erinomaisista luomista!), uuninkamanalla mahdottoman suuria
ranskalaisia kelloja, vaaseja ja kynttiläjalkoja, seinäkaapeissa
pitkät rivit Birminghamin hopeoituja remuja, sillä herra Aminadab ei
ainoastaan vanginnut niitä, jotka eivät voineet maksaa, vaan myöskin
lainasi sellaisille, jotka voivat sen tehdä, ja niin hän oli jo monta
kertaa, kauppaa harjottaen, myynyt ja ostanut nämät tavarat.
Minä suostuin ottamaan pihanpuoleisen huoneen yöksi, ja sillä
välin kun hebrealainen neitsyt teki minulle tilaa pieneen ikävään
vetosohvaan (voi sitä, kenen on siinä nukkuminen!), kutsuttiin minut
etuhuoneeseen, jossa herra Aminadab, kehottaen minua rohkaisemaan
mieleni, ilmoitti, että minä saisin päivällisen ilmaiseksi
muutaman seurueen kanssa, joka oli juuri tullut. Minä en kaivannut
päivällistä, mutta olin iloissani, ettei minun tarvinnut olla yksin
-- yksin, kunnes saapuisi Gus, jonka luo minä olin lähettänyt sanan,
hänen asuntonsa kun oli aivan lähellä.
Etuhuoneessa minä tapasin kello kahdeksan illalla neljä herrasmiestä
juuri istuutumassa pöytään. Kummallista! Siellä oli herra B.,
hienostoon kuuluva mies, joka vain puoli tuntia sitten oli tullut
sinne postivaunuissa saattajansa, herra Lockin, Horsham-vankilan
virkamiehen seurassa. Herra B. oli vangittu seuraavalla tavalla:
Hän oli huoleton, hyvänluontoinen herrasmies ja oli kirjoittanut
isoon summaan nousevia vekseleitä eräälle ystävälle, ylhäisen
perheen jäsenelle ja moitteettoman kunnialliselle miehelle, joka
oli monilla ja mitä juhlallisimmilla valoilla vannonut maksavansa
kysymyksenalaiset vekselit. Paperit kirjoitettuaan nuori herra
B. mainiossa ajattelemattomuudessaan oli unohtanut ne kokonaan,
ja niin teki, jonkin sattuman kautta, ystäväkin, jota hän oli
auttanut, sillä sen sijaan että olisi ollut Lontoossa ja suorittanut
sitoumuksensa, tämä jälkimäinen herrasmies matkusteli ulkomailla
eikä ollut sanallakaan vihjaissut herra B:lle, että paperit jäisivät
hänen selvitettäväkseen. Nuori herra B. makasi Brightonissa potien
kuumetautia. Oikeudenpalvelija raastoi hänet pois vuoteesta ja eräänä
sateisena päivänä vei Horshamin vankilaan. Siellä hän sairastui
uudelleen tautiinsa, ja kun hän oli riittävästi korjaantunut, tuotiin
hänet Lontooseen, herra Aminadabin taloon, jossa minä tapasin
hänet -- kalpeana, laihana, hyväntuulisena, _myytynä_ miehenä. Hän
makasi sohvalla ja oli tilannut sen päivällisaterian, jolle minä
olin kutsuttu. Tuskallista oli katsoa poika polosen kasvoja, sillä
mahdotonta oli olla näkemättä, että hänen hetkensä olivat luetut.
Herra B:llä ei tosin ole mitään tekemistä vaatimattoman tarinani
kanssa, mutta minä en voi olla mainitsematta häntä, kun tulin hänet
nähneeksi. Hän kutsutti luokseen asianajajansa ja lääkärinsä.
Edellinen suori pian hänen tilinsä oikeudenpalvelijan kanssa ja
jälkimäinen järjesti kaikki hänen maalliset tilinsä. Sillä päästyään
pois oikeudenpalvelijan talosta hän ei enään koskaan toipunut
saamistaan kolauksista, vaan muutaman viikon kuluttua _kuoli_. Ja
vaikka tämä asia tapahtui monta vuotta sitten, en minä voi sitä
unohtaa kuolinpäivääni saakka. Minä näen useasti herra B:n kuoleman
aiheuttajan -- hyvin menestyvän herrasmiehen, ratsastavan kauniilla
hevosella puistossa tai vetelehtivän klubin akkunassa. Hänellä on
epäilemättä paljon ystäviä ja hyvä maine. Mutta minä ihmettelen,
nukkuuko se mies hyvästi ja syökö hyvällä ruokahalulla? Minä
ihmettelen, onko hän maksanut herra B:n perijöille sen summan, jonka
tämä herra maksoi rahallaan ja _hengellään?_
Jos herra B:n tarinalla ei ole mitään tekemistä omani kanssa ja
liitetään siihen vain moraalin vuoksi, niin mitä asiata minun sitten
on kertoa yksityiskohtia niistä päivällisistä, jotka minulle tämä
herra tarjosi Cursitor-kadun velkavankilassa? Kas moraalin vuoksi
sekin, ja sen takia yleisölle täytyy kertoa, minkälaiset nämät
päivälliset totuudenmukaisesti olivat.
Pöytävieraita oli viisi, ja aluksi tarjottiin kolmessa hopeamaljassa
lientä, nimittäin jäljiteltyä kilpikonnanlientä, häränhännänlientä ja
linnunlientä. Sitten tuli iso kimpale lohta, samaten hopea-astialla,
paistettu hanhi, paistettu lampaan selkäpala, paistettu metsälintu ja
kaikenlaista muuta asiaankuuluvata. Tähän tapaan saattaa herrasmies
elää velkavankilassa, jos hänessä on sellaisia taipumuksia, ja
sellaisen aterian ääressä (johon minä, totta puhuen, en saattanut
koskeakaan, sillä paitsi sitä että olin jo syönyt, oli sydämeni
täynnä huolia) -- tämän aterian ääressä tapasi minut ystäväni Gus
Hoskins saatuaan sen kirjeen, jonka olin hänelle lähettänyt.
Gus, joka ei koskaan ennen ollut käynyt vankilassa ja jonka sydän
pysähtyi, kun punatukkainen nuori mooses avasi ja sulki kaikki ne
monet rautaiset ulko-ovet, tyrmistyi kerrassaan nähdessään minut
edessäni pullo punaviiniä kullattujen lamppujen häikäisevästi
valaisemassa huoneessa. Uutimet oli laskettu ales, niin ettei voinut
nähdä akkunain ristikoita. Ja herra B., herra Lock Brightonista,
herra Aminadab ja eräs toinen rikas herrasmies samaa ammattia ja
uskonnollista vakaumusta, rupattelivat niin hilpeästi ja näyttivät
niin arvokkailta kuin kukaan aatelismies hyvänsä maassa.
"Tulkoon sisälle", sanoi herra B., "jos hän on herra Titmarshin
ystävä. Sillä saakeli soikoon, tahdonpa nähdä oikean kelmin, ja
Jumal'avita, Titmarsh, minusta Te olette kaikkein paraita Lontoossa.
Te voitatte Broughin, sen teette, kautta Jupiterin! Sillä hän
näyttikin kelmiltä -- jokainen olisi voinut sen vannoa. Mutta Te,
kautta Jupiterin! Te näytätte rehellisyyden perikuvalta!"
"Se poika kelpaa!" sanoi Aminadab viittoen minuun ja iskien silmää
ystävälleen herra Jehoshaphatille.
"On siinä miestä!" sanoo Jehoshaphat.
"Kiinni kolmesta sadasta tuhannesta punnasta!" sanoo Aminadab.
"Broughin oikea käsi, ja vain kolmenkolmatta vanha."
"Herra Titmarsh, terveydeksenne, herra Titmarsh!" huudahtaa herra
Lock hurmaantuneena, "Toivotan Teille kaikkein totisimmasti terveyttä
ja parempaa onnea seuraavalla kerralla."
"Mitä vielä! _Hän_ pärjää kyllä", sanoo Aminadab. "Ei _hänellä_
hätää."
"Kiinni _mistä_?" kiljasin minä aivan ällistyneenä. "Tehän
vangitsitte minut yhdeksänkymmenen punnan tähden!"
"Niin kyllä, mutta Te olette kiinni puolesta miljoonasta --
senhän tiedätte. _Noita_ velkoja minä en laske -- noita vaivaisia
kauppiasten laskuja. Minä tarkotan Broughin liikettä. Se on ruma
juttu, mutta Te kyllä läpäisette. Me tunnemme Teidät kaikki. Ja
minä annan vaikka henkeni, että kun Te pääsette oikeudesta, rouva
Titmarshilla on sievä erä jossakin tallella."
"Rouva Titmarshilla on pieni omaisuus", sanon minä. "Entä sitten?"
Herrat rähähtivät kaikki kovaan nauruun, sanoivat, että minä olin
"mainio mies" -- "oivallinen otus", ja tekivät muita viittauksia,
joita minä en silloin ymmärtänyt, mutta joiden merkityksen minä
sittemmin opin tuntemaan. Sillä he pitivät minua, sen pahempi,
suurena roistona ja luulivat, että minä olin varastanut West
Diddlesexiä ja saadakseni saaliini talteen siirtänyt sen vaimolleni.
Keskellä tätä keskustelua astui Gus sisälle, kuten sanoin. Ja hui!
minkä vihellyksen hän päästi nähdessään, mitä oli tekeillä!
"Herra von Joel, kautta Jupiterin!" sanoo Aminadab. Mille kaikki
nauroivat.
"Istukaa alas", sanoo herra B., "istukaa alas ja kostuttakaa
vihellyspilliänne, hyvä piiparini. Tehän olette se piipari, joka
soitti Mooseksen edessä! Siinäpä saitte, Dab. Dab, tuokaa uusi
pullo Burgundia herra Hoskinsille." Ja ennen kun Gus sanaakaan
haastoi, oli hän jo ensi kertaa elämässään juomassa Clos-Vougeota.
Gus sanoi, ettei hän ollut koskaan ennen maistanut Bergamya, mille
oikeudenpalvelija halveksivasti hymähti ja ilmoitti hänelle viinin
nimen.
"_Vanhaa Clota_![30] Mitä?" sanoo Gus, ja me nauroimme, mutta
hebrealaiset eivät tällä kertaa yhtyneet meihin.
"Sho, sho, herra!" sanoo herra Aminadabin ystävä. "Me ole kaikki
shentlemen täälä eikä shentlemn koshka kyshy toishee shentlemen
ushko."
Kun tämä juhla oli lopetettu, vetäysimme Gus ja minä huoneeseeni
neuvottelemaan asioitteni johdosta. Mitä tulee vastuunalaisuuteen,
johon minä West Diddlesexin osakkeenomistajana olin joutunut, ei
se minua huolestuttanut. Sillä vaikka asia aluksi saattaisi vähän
vaivata minua, tiesin, etten ollut osakkeenomistaja, että osakkeet
olivat nimellisiä ja määräsivät osingon maksettavaksi niiden
esittäjälle, ja minun tätini oli peruuttanut osakkeensa ja minä
niinmuodoin olin vapaa. Mutta minun oli kovin epämieluista ajatella,
että minä olin lähes sadan punnan velassa kauppamiehille, pääasiassa
rouva Hoggartyn toimesta, ja kun hän oli luvannut vastata niistä
laskuista, päätin minä lähettää hänelle kirjeen muistuttaen häntä
lupauksestaan ja pyytäen häntä samalla lunastamaan minut herra von
Stiltzin velasta, josta minut oli vangittu ja johon minä tosin en
ollut joutunut hänen, vaan herra Broughin tahdosta, enkä olisi
koskaan joutunutkaan ilman tämän herrasmiehen ehdotonta vaatimusta.
Sen tähden minä kirjoitin hänelle pyytäen häntä maksamaan kaikki
nämät velat ja toivoin maanantai-aamuna jälleen olevani rakkaan
vaimoni luona. Gus vei kirjeen ja lupasi jättää sen Bernard-kadulle
kirkonmenojen jälkeen, mutta niin että Mary ei saisi tietää mitään
siitä, missä kiusallisessa asemassa minä olin. Oli melkein puoliyö,
kun me erosimme, ja minä koetin nukkua niin hyvin kuin taisin herra
Aminadabin pihahuoneen pienessä likaisessa vetosohvassa.
Aamu oli kaunis ja päivänpaisteinen, ja minä kuulin kellojen
riemuisasti kutsuvan kirkkoon ja olisin kernaasti suonut käveleväni
vaimoni kanssa löytölastenkodille. Mutta kolme rautaovea oli minun ja
vapauden välillä, enkä minä voinut muuta tehdä kuin lukea rukouksia
omassa huoneessani ja perästäpäin astella edestakaisin talon pihalla.
Uskonetteko sen? Tämä pihakin oli kuin mikäkin häkki! Paksut
rautaristikot saarsivat sen joka puolelta, ja siellä herra Aminadabin
tyrmälinnut hengittivät raitista ilmaa.
He olivat huoneeni akkunan kautta nähneet minun lukevan
rukouskirjaani ja kaikki päästivät kamalan naurun rähäkän, kun minä
tulin kävelemään häkissä. Yksi heistä kiljasi "amen" nähdessään
minun, toinen kutsui minua lampaaksi (joka hänen kielessään merkitsi
hyvin typerää miestä), kolmas ihmetteli, että minä _jo nyt_ turvausin
rukouskirjaan.
"Milloin sitten minun teidän mielestänne pitää tehdä se?" sanon minä
miehelle -- raakamaiselle hevoskauppiaalle.
"No kun teidät viedään _hirtettäväksi_, nuori teeskentelijä!" sanoo
mies. "Mutta se on aina Broughin miesten tapa", jatkoi hän. "Minä
olin kerta hankkinut hänelle neljä kimoa -- aimo hinnasta, mutta hän
ei lähtenyt niitä katsomaankaan Tattersalliin, ei tahtonut puhua
halkaistua sanaa koko kaupasta, koska oli sunnuntai."
"Sen tähden että on teeskentelijöitä, herraseni", sanon minä, "ei
uskontoa ole pidettävä huonona asiana. Ja jos herra Brough ei
tahtonut käydä kauppaa kanssanne sunnuntaina, niin hän epäilemättä
teki velvollisuutensa."
Miehet vain sitä enemmän nauroivat tälle moitteelle ja ilmeisesti
pitivät minua suurena pahantekijänä. Minä olin iloissani päästessäni
heidän seurastaan, kun Gus ja herra Smithers saapuivat paikalle.
Molempain naamat olivat hyvin pitkät. Heidät saatettiin minun
huoneeseeni, ja ilman tilausta toi herra Aminadab meille pullon
viiniä ja leipäsiä, mikä minusta oli hyvin ystävällisesti tehty hänen
puoleltaan.
"Juokaa lasi viiniä, herra Titmarsh", sanoo Smithers, "ja lukekaa
tämä kirje. Kauniinpa tunnustuksen Te lähetitte tädillenne tänä
aamuna, ja tässä Teillä on vastaus siihen."
Minä join viinin ja vapisin hyvänlaisesti lukiessani, niinkuin seuraa:
'Hhyvä herra,
Jos Te, koska tiäsitte, että olin aikonnut jättää Teille
omaisuuteni, tahdoitte murhata minut ja sillä tavalla päästä
siihen kiini, Te olette pettynnyt. Teidän _hävittömyytenne
ja kiittämättömyytenne olisi_ murhannut minut, jollen minä,
taivaallisen armon kautta, olisi osannut hakea lohdutusta
_muualta_.
Melkein kokonaisen vuaden minä olen kärsinnyt _marttyyrin_
tuskia Teidän tähtenne. Minä heitin kaikki -- onnellisen kotini
maaseudulla, jossa kaikki pitivät kuniassa Hoggartyn nimeä;
kalliit mööpelini ja viinini, hopeani, klasini ja posliinini,
kaikki minä toin -- kaikki tehdäkseni kotinne onnelliseksi ja
värteeratuksi. Minä olen kärsinyt rouva Titmarshin _miinit ja
nääsviisaudet_, minä olen tuhlannut Teille ja hänelle lahjoja
ja palveluksia. Minä olen uhrannut itseni; minä olen heittännyt
parhaan seuran maalla, johon minä olen tottunnut, ollakseni
vartiana ja apuna Teille ja estääkseni, jos mahdollista, sen
_tuhlauksen ja ekstravakanssin_, johon minä _profeteerasin_
Teidän hukkuvan. Sellaista tuhlausta ja ekstravakanssia minä en
koskaan, en koskaan, en koskaan ole nähnyt. Voita on tuhlattu
niinkuin se olisi lantaa, kivihiilet on viskattu pellolle,
kynttilät poltettu _molemmista päistä_, tee ja liha samalla
tapaa. Tämän talon lahtarinlaskulla olisi saattannut elättää
kuusi perhettä.
Ja nyt Te julkeatte, kun aivan oikein olette rikostenne tähden
joutunnut vankeuteen, -- koska olette pettännyt minulta
3000 puntaa, ryävännyt äidiltänne mitättömän summan, joka
hänelle, vaimo raukalle, oli kaikki (vaikka hän ei voi tuntea
vahinkoaan niinkuin minä, koska hän kaiken ikänsä on ollut
vaivanen kitupiikki), koska olette tehnyt velkoja, joita ette
jaksa maksaa, vaikka tiäsitte, että Teidän vaivaset tulonne
eivät ollenkaan voineet kestää sellaista ekstravakanssia --
Te tulette pyytämään minua maksamaan Teidän velkanne! Ei,
herrani, se riittää aivan hyvästi, että Teidän äitinne saa mennä
köyhäinhuaneeseen ja että Teidän vaimonne saa laasta katuja,
mihin Te justiin olette saattannut heidät. _Minä_ toki saatan
peräytyä ja pitää vähän niitä mukavuuksia, joihin minun arvoni
minut oikeuttaa, vaikka Te olette pettännyt minulta suuren summan
ja minä olen pakotettu viättämään päiväni verrattain köyhästi.
Huanekalut tässä talossa ovat minun, ja kun minä otaksun, että Te
meinaatte lähettää _rouvanne_ nukkumaan kadulle, minä ilmoitan,
että minä vian kaikki pois huamena.
Herra Smithers saa kertoa Teille, että minä olin meinannut
jättää Teille kaiken omaisuuteni. Minä olen tänä aamuna hänen
läsnäollessaan juhlalliseti repinnyt rikki testamenttini,
ja täten kiällän kaiken yhteyteni Teidän ja Teidän
kerjäläisperheenne kanssa.
Susan Hoggarty.