Me vuokrasimme upean huoneuston Bernard-kadulta Russel-korttelissa,
ja tätini tuotti maalta kaikki huonekalunsa, jotka olisivat
täyttäneet kaksi sellaista huoneustoa, mutta jotka me nuoret
vastanaineet saimme hyvin huokealla, meidän kun oli vain maksaminen
tavarain kuljetusmaksu Bristolista.
Kun minä neljään kuukauteen saamatta penniäkään rouva Hoggartyn
rahoista esitin hänelle kolmannen puolivuosi-osuuden, niin hän
tosiaankin antoi minulle viisikymmentä puntaa kahdeksankymmenen
sijasta ja selitti, että se oli runsas hinta vanhan vaimo polosen
asunnosta ja ruuasta, joka ei ollut isompi erä kuin varpusen.
Olin itse maalla nähnyt hänen syövän yhdeksän varpusta leivoksessa,
mutta hän oli rikas eikä minun auttanut valittaa. Jos hän säästää
kuusisataa puntaa vuodessa asuessaan meillä, niin kas! joutuisivathan
hänen kaikki säästönsä minulle, ja niin Mary ja minä lohdutimme
mieltämme ja koetimme tulla toimeen parhaan taitomme mukaan. Ei
ollut helppo työ pitää asuntoa Bernard-kadulla ja säästää rahoja
neljästäsadasta seitsemästäkymmenestä punnasta, jotka olivat
vuosituloni. Mutta mikä onnen poika minä Olinkaan, jolla oli
sellaiset tulot!
Rouva Hoggartyn lähtiessä Harakkalasta Smithersin vaunuissa ajoi
herra Brough juuri portista sisään nelivaljakollaan. Ja minä olisin
kernaasti tahtonut nähdä näiden kahden herrasmiehen naamat, kun
toinen paraikaa kyyditsi pois saalista ihan toisen nokan editse.
Herra Brough tuli seuraavana päivänä tapaamaan tätiäni ja vakuutti,
ettei poistuisi talosta ennen kun täti lähtisi mukaan, että hän
oli kuullut tyttärensä häpeämättömästä menettelystä ja oli nähnyt
hänen kylpevän kyynelissä -- "kylpevän kyynelissä, hyvä rouva, ja
polvillaan rukoilevan taivaalta anteeksi-antoa". Mutta herra Broughin
oli pakko lähteä talosta ilman tätiä, jonka _causa major_[25]
velvoitti jäämään ja joka tuskin päästi silmistään Mary rukkaa --
avasi kaikki vaimolleni osotetut kirjeet ja epäili kaikkia, jotka hän
kirjoitti. Mary ei koskaan kertonut minulle kaikesta tästä piinasta,
ennen kun monta, monta vuotta myöhemmin, vaan näytti aina iloiselta,
kun hänen miehensä tuli kotiin työstä. Mitä tulee Gus parkaan,
oli tätini niin kerrassaan pelottanut hänet, ettei hän näyttänyt
nokkaansa siinä paikassa koko sillä aikaa, minkä me siellä asuimme,
vaan tyytyi uutisiin Marystä, johon hän oli mieltynyt yhtä suuresti
kuin minuun.
Kun tätini oli lähtenyt Harakkalasta, tuli herra Brough kauhean
äreäksi minua kohtaan. Hän löysi minussa moittimista kymmenesti
päivässä ja teki sen julkisesti, konttorin henkilökunnan kuullen.
Mutta muutamana päivänä minä nasevasti annoin hänen tietää,
etten ollut ainoastaan yhtiön palvelija, vaan myöskin jokseenkin
suuri osakas, että minä kielsin häntä moittimasta työtäni tai
säännöllisyyttäni ja että minä en aikonut sietää solvaavaa puhetta
häneltä enkä keneltään muultakaan. Hän sanoi, että näin käy aina,
että milloin vain hän on hellinyt nuorta miestä sydämellään, tämä
kiittämätön on kääntynyt häntä vastaan, että hän oli tottunut
vääryyteen ja kovakorvaisuuteen lastensa puolelta ja että hän rukoili
Jumalaa antamaan minulle anteeksi tämän synnin. Silmänräpäystä
varemmin hän oli kironnut ja manannut minua ja puhutellut minua
ikäänkuin minä olisin ollut hänen kengänharjaajansa. Mutta katsokaas,
minä en mielinyt suostua mihinkään korskeuksiin hänen taikka rouva
Broughin puolelta. Tehkööt _minulle_ miten hyväksi näkivät, mutta en
aikonut suvaita, että he kohtelisivat törkeästi vaimoani, kuten oli
tehty viedessä tätiäni vierailulle Fulhamiin.
Lopuksi Brough varoitti minua Hodge ja Smithersistä. "Kavahtakaa
niitä miehiä", sanoi hän. "Ilman minun rehellisyydentunnettani nuo
ahmatit olisivat nielleet tätinne maaomaisuuden. Ja kun minä hänen
edukseen -- jota Te, itsepintainen nuori mies, ette tahdo käsittää
-- tahdoin myydä hänen maansa, hänen asianajajillansa tosiaankin
oli rohkeutta -- epäkristillistä ahnehtivaisuutta, saattaa sanoa --
pyytää kymmenen prosentin palkkiota kaupasta."
Arvelin, että tässä voipi olla jotain tottakin. Joka tapauksessa
tietää, että kun konnat hyppäävät toistensa silmille, saavat
kunnialliset ihmiset pitää omansa. Ja nyt minä, tunnustan sen
surulla, rupesin epäilemään, että sekä asianajajassa että johtajassa
oli vähän konnaa. Minun vaimoni myötäjäis-asiassa etenkin herra
Brough tuli paljastaneeksi pukinsorkkansa. Kun hän tavallisuuden
mukaan ehdotteli, että minä niillä lunastaisin osakkeita yhtiössä,
selitin minä hänelle, että vaimoni oli vielä alaikäinen ja että hänen
pikku omaisuutensa siten oli kokonaan minun valtani ulkopuolella. Hän
ryöpsähti kiukkuisena tiehensä, ja Abednegon tavoista minua kohtaan
minä pian näin, ettei hän enään piitannut minusta. En saanut enään
vapaapäiviä, en enään rahaa etukäteen, päinvastoin yksityissihteerin
paikka puolentoista sadan punnan palkkoineen lakkautettiin, ja minä
olin taaskin kahden ja puolen sadan punnan vuosipalkalla. No entä
sitten? Hyvä tulo se oli sekin, ja minä tein velvollisuuteni ja
nauroin johtajalle.
Tähän aikaan, vuoden 1824 alulla, Jamaikan inkivääriolut-yhtiö
lopetti liikkeensä -- räjähti, kuten Gus sanoi, niin että räiskähti.
Patenttipumppu-yhtiön osakkeet, nimeltään kuudenkymmenen viiden
punnan hintaiset, olivat viidentoista punnan arvossa. Meidän
osakkeemme olivat vielä korkeassa hinnassa, ja West Diddlesex
piti päänsä niin ylväästi pystyssä kuin mikä muu Lontoon yhtiö.
Roundhandin parjaukset olivat, totta kyllä, vähän vahingoittaneet
johtajaa, sillä hän oli viittaillut osakkeiden kavallukseen, mutta
yhtiö itse oli vielä varma ja vankka, ettei toista parempaa.
Palatkaamme katsomaan, miten eletään Bernard-kadulla
Russel-korttelissa. Tätini vanhoista huonekaluista tulivat pienet
huoneemme tupaten täyteen, ja hänen suunnaton vanha rämisevä
vääräjalka pianonsa, jonka jänteistä puolet olivat murtuneet, vei
kolme neljännestä pienen salimme tilasta. Siellä oli rouva Hoggartyn
tapana istuskella ja tuntikaudet soittaa meille lordi Charlevillen
aikaan muodissa olleita sonaatteja ja laulaa särkyneellä äänellä,
niin että meidän lopuksi oli täysi työ naurun pidättämisessä.
Ja omituista oli panna merkille, mikä muutos nyt oli tapahtunut
rouva Hoggartyn luonteessa. Sillä hän, joka maalla oli kuulunut
kylän hienostoon sittenkin tyytyen teekesteihin kello kuusi ja
kahdenpennyn whistipeliin sen päälle, ei Lontoossa koskaan suostunut
syömään päivällistä ennen kello seitsemää ja tahtoi erityisissä
vuokravaunuissaan ajella puistossa kahdesti viikossa, ja hän silpoi
ja leikkeli ja ratkoi ja käänsi moneenkin kertaan kaikki vanhat
vaippansa, nauhansa, myssynsä ja korukapistuksensa ja aamusta iltaan
istutti Mary parkaani uusimassa niitä ajan asuun. Hankkipa rouva
Hoggarty uuden tekotukankin ja, vaikka sen ikävällä mielellä sanon,
käyskenteli posket punaisempina kuin mitä ne luonnostaan koskaan
olivat olleet, niin että häntä ällistelivät kaikki Bernard-kadulla,
missä ei vielä ole totuttu sellaisiin tapoihin.
Vieläpä hän lisäksi välttämättömästi tahtoi, että meille hankittiin
livreapukuinen palvelija -- nimittäin kuusitoistavuotias poika --
joka puettiin yhteen niistä vanhoista livreoista, joita täti oli
tuottanut Somersetshirestä ja jotka koristettiin uusilla käänteillä
ja kauluksilla ja uusilla napeilla; näihin viimemainittuihin oli
kuvattu Titmarshien ja Hoggartien yhteiset vaakunat, nimittäin
hyökkäykseen valmis peukalolintu ja haarniskoitu karju. Minusta tämä
livrea ja vaakunanapit, se täytyy tunnustaakseni, olivat jokseenkin
joutavat, vaikka sukuni _on_ hyvin vanha. Ja voi taivas, mikä naurun
hohotus syntyi konttorissa, kun eräänä päivänä pikku palvelija iso
livrea yllään ja kädessä mahdoton sauva astui kopisti sisälle ja
toi minulle sanan rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta! Ja vielä
edelleen, kaikki kirjeet tuotiin hopeatarjottimella. Jos meille olisi
tullut pienokainen, niin luulen, että Täti olisi senkin asettanut
tarjottimelle, mutta vielä ei ollut mitään aihetta herra Smithersin
viittailuihin siihen suuntaan enempää kuin hänen muihinkaan, ylempänä
kerrottuihin sepityksiinsä. Tädin ja Maryn oli tapana arvokkaina
kävellä New Roadia edes ja takaisin ja heidän jälissään asteli
palvelijapoika iso kultapäinen keppi kädessä. Mutta kaikesta tästä
seremoniasta ja paraadista huolimatta ja vaikka Täti alituiseen
puhui tuttavuuksistaan, vieri viikko viikon perästä meidän näkemättä
ainoatakaan henkeä luonamme, ja ikävämpää kotia kuin meidän tuskin
löytyi koko Lontoon kaupungissa.
Sunnuntaisin rouva Hoggartyn oli tapa käydä Pyhän Pankratiuksen
kirkossa, joka oli silloin rakennettu ja oli yhtä kaunis kuin Covent
Gardenin teatteri, ja iltasin anabaptistien kokoushuoneessa. Ja
_sen_ päivän ainakin Mary ja minä saimme pitää omanamme, -- sillä
me istuimme mieluummin löytölasten kodissa kuulemassa suloista
soitantoa, ja minun vaimoni oli tapana kaivaten katsella sieviä
lapsia siellä -- ja niin tein muuten minäkin. Kuitenkin hän
vasta vuosi naimisiin menomme jälkeen puhui jostakin, joka tässä
jätettäköön mainitsematta, mutta joka täytti sekä hänet että minut
sanomattomalla ilolla.
Minä muistan, että hän kertoi sen uutisen juuri samana päivänä kuin
Muhvi- ja Kauluriyhtiö meni nurin nieltyään kolmensadan tuhannen
punnan pääoman, kuten moniaat sanoivat, ja saattamatta esittää
muuta vastinetta kuin jonkin sopimuksen intiaanien kanssa, jotka
sittemmin olivat nutistaneet yhtiön asiamiehen hengiltä. Mutta jotkut
ihmiset sanoivat, ettei niitä intiaaneja ollut olemassakaan eikä
mitään nutistettavaa asiamiestä, vaan että koko juttu oli tekaistu
eräässä talossa Crutched Friarsissa. No niin, minun oli sääli Tidd
polosta, jonka kaksikymmentä tuhatta puntaa olivat siten menneet
yhdessä vuodessa ja jonka minä kohtasin sinä päivänä Cityssä vallan
hirvittävän näköisenä. Hän oli tuhannen punnan velassa, sanoi hän, ja
puhui itsensä ampumisesta, mutta hän vain vangittiin ja sai viettää
monet ajat Fleet-vankilassa. Mutta Maryn suloiset uutiset piankin
karkottivat päästäni sekä Tiddin että Muhvi- ja Kauluriyhtiön, kuten
saatatte arvata.
Nyt sattui Lontoon Cityssä muita tapahtumia, jotka näyttivät
osottavan, että meidän johtajamme oli aika jorpiska -- sanaa ei
löytyne sanakirjassa. Kolme hänen yhtiöistään oli romahtanut
kumoon, neljä muuta oli tiettävästi maksukyvyttömässä tilassa, ja
lausuttiinpa West Diddlesexinkin johtajien kokouksissa moniaita
kivakoita sanoja, jotka päättyivät sillä, että muutamia erosi
johtokunnasta. Herra Broughin ystävät täyttivät heidän paikkansa.
Herra Puppet, herra Straw, herra Query ja muut arvossa pidetyt
herrat astuivat esiin ja liittyivät yhtiöön. Brough ja Hoff purkivat
yhtiökumppanuutensa, ja herra Brough sanoi, että hänellä oli kylliksi
tekemistä West Diddlesexin hoitamisessa ja että hän aikoi vähitellen
vetäytyä pois muista liikkeistä. Todella antoikin sellainen yhtiö
kuin meidän riittävästi työtä kenelle vain, ja olihan Broughilla
sitä paitsi edusmiesvelvollisuutensa täytettävänä ja lisäksi
ne seitsemänkymmentäkaksi oikeusjuttua, jotka joutuivat hänen,
yhtiövainajien pääjohtajan, niskoille.
Ehkä minun olisi tässä kerrottava niistä epätoivoisista yrityksistä,
joiden kautta rouva Hoggarty koetti päästä ylhäisön seuraan.
Vaikka meille oli tietty lordi Tiptoffin päinvastainen sana, niin
hän kummallista kyllä kiven kovaan väitti olevansa läheistä sukua
lady Drumin kanssa. Ja heti kun hän "Morning Postista" oli lukenut
hänen armonsa pojantyttärineen saapuneen Lontooseen, kutsutti hän
sillä hetkellä edellämainitut vuokravaunut ja jätti kortit heidän
kaikkien kotiin, nimittäin oman korttinsa -- "RVA HOGGARTY CASTLE
HOGGARTYSTA", komeasti goottilaiskirjaimin ja monin kiekuroin
kaiverrettu, ja meidän "Hra ja Rva S. Titmarsh", jonka hän oli
painattanut tarkotusta varten.
Hän olisi väkirynnäköllä tunkeutunut sisälle lady Jane Prestonin
ovesta ja raivannut itselleen tien ylös, Maryn kaikista estelyistä
ja pyytelemisistä huolimatta, jos palvelija, joka otti vastaan hänen
korttinsa, vähimmälläkään tavalla olisi rohkaissut häntä. Mutta tämä
virkailija, epäilemättä vieroen hänen omituista ulkoasuaan, asettui
rintamaan oven eteen ja selitti saaneensa nimenomaisen käskyn olla
päästämättä ketään tuntematonta rouvansa tykö. Siitä hyvästä rouva
Hoggarty heristi hänelle nyrkkiä vaunujen akkunasta ja lupasi ajattaa
hänet pois paikastaan.
Keltahousu vain räjähti nauramaan tälle. Ja vaikka tätini kirjoitti
äärettömän kiukustuneen kirjeen herra Edmund Prestonille, valittaen
tämän hyvin kunnianarvoisen herran palkollisten hävyttömyyttä, ei
herra Preston kiinnittänyt kirjeeseen sen enempää huomiota kuin että
palautti sen takaisin lausuen haluavansa, ettei häntä vasta häiritä
sellaisilla julkeilla vierailuilla. Koreanpa päivän me saimme, kun
tämä kirje saapui. Arvaa tätini pettymyksen ja raivostuksen sen
sisällyksen luettua. Sillä kun Salomon toi kirjeen hopeaisella
teetarjottimella, kuten tavallista, niin tätini, nähdessään herra
Prestonin sinetin ja nimen kirjeen nurkassa (yleinen kirjoitustapa,
minkä nuo viralliset henkilöt ovat omaksuneet) -- niin tätini,
sanon minä, nähdessään hänen sinettinsä ja nimensä, huusi: "No
Mary, kuka on oikeassa?" ja löi vetoa vaimoni kanssa kuuden pennyn
hopearahasta, että kuori sisälsi päivälliskutsun. Hän ei koskaan
maksanut hopearahaa, vaikka hävisi vedossa, vaan tyytyi parjaamaan
Maryä koko päivän ja huusi, että minä olen vaivainen jänishousu, kun
en siinä hetkessä mennyt antamaan herra Prestonille perinpohjaista
selkäsaunaa. Soma leikki tosiaan! Minut olisi tuossa tuokiossa
ripustettu hirteen, niinkuin tehtiin sille, joka ampui herra
Percevalin.[26]
Ja nyt minun olisi ilo käydä laveasti tarinoimaan kokemuksistani
ylhäisön seuraelämästä, johon minä rouva Hoggartyn hellittämättömän
sitkeyden kautta jouduin. Mutta minun on tunnustaminen, että
niitä tilaisuuksia oli vain vähän, ainoastaan lyhyen kuusikuisen
vaihekauden ajalta. Ja siksi toiseksi ovat ylhäisön elämää
täydellisesti kuvanneet useat romaanikirjailijat, joiden nimiä
ei tässä ole tarvis julkaista, mutta jotka, koska itse suhteissa
ylimystön kanssa -- nimittäin ollen ylhäisten perheitten jäseniä tai
palkollisia tai norkkailijoita -- luonnollisesti taisivat asiansa
koko paljoa paremmin kuin nuori palovakuutuskonttorin kirjanpitäjä
polonen.
Niitä kokemuksiani oli kuuluisa seikkailumme Ooperassa, jonne rouva
Hoggarty ehdottomasti tahtoi saattaa meidät. Siellä, eräässä talon
huoneessa, jota kutsutaan lämpiöksi, missä naiset ja herrat soiton
ja tanssin jälkeen odottavat vaunujansa (korealtapa otukselta
näytti pikku Salomomme isoine sauvoineen huoneeseen kokoontuneitten
olkanauhaväen herrasmiesten seassa!) -- siellä, sanon minä,
lämpiössä, rouva Hoggarty ryntäsi lady Drumin luokse, jonka minä
hänelle osotin, ja rupesi tolkkaamaan sukulaisuudestaan hänen armonsa
kanssa. Mutta arvon lady Drum muisti vain silloin kuin häntä halutti,
saan luvan sanoa, ja oli tällä kertaa nähnyt hyväksi kokonaan unohtaa
heimolaisuutensa Titmarshien ja Hoggartien kanssa. Kaukana siitä,
että olisi meidät tuntenut, hän kutsui rouva Hoggartya "kauheaksi
nais-ihmiseksi" ja kirkui poliisia niin ääneen kuin taisi.
Tämä ja muut tölmäykset saivat tätini ymmärtämään tämän jumalattoman
maailman turhuudet, kuten hän sanoi, ja hakemaan yhä enemmän todella
vakavaa seuraa. Hän solmi muutamia hyvin arvokkaita tuttavuuksia,
sanoi hän, independenttien kappelissa, ja muun muassa kohtasi
ystävänsä Harakkalasta, herra Grimes Wapshotin. Me emme silloin
tunteneet keskustelua, jossa hän oli ollut herra Smithersin
kanssa, ei myöskään Grimes katsonut sopivaksi esittää meille sen
yksityiskohtia. Mutta vaikka minä selvitin rouva Hoggartylle, että
hänen lempisaarnaajansa oli ollut syytteessä väärennyksestä, vastasi
hän pitävänsä sitä juttua inhottavana panetteluna, ja pastori taas
sanoi, että Mary ja minä olimme säälittävässä pimeydessä ja että
meidän tiemme ehdottomasti veisi erääseen pohjattomaan kuiluun,
josta hän näytti tuntevan koko paljon. Herra pastorin ohjauksesta
ja neuvosta tätini jonkun ajan kuluttua kokonaan erosi Pyhän
Pankratiuksen seurakunnasta, _istui hänen jaloissaan_, kuten sana
kuuluu, kolmasti viikossa -- alkoi tehdä käännytystyötä Bloomsburyn
ja St. Gilesin köyhien keskuudessa ja neuloi lastenvaatteita
jaettavaksi näille pimeydessä vaeltaville. Mutta mitään hän ei
valmistanut rouva Titmarshille, josta nyt alkoi näkyä, että
sellaisia kohdakkoin tarvittaisiin, vaan antoi Maryn (ja äitini ja
sisareni Somersetshiressä) hankkia, mitä tulevan tapahtuman varalle
vaadittiin. Enkä ole aivan varma siitä, ettei hän sanonut olevan
väärin, että me teimme sellaisia valmistuksia lainkaan ja että meidän
pitäisi antaa huomisen huolehtia itsestään. Joka tapauksessa pastori
Grimes Wapshot joi melko lailla totia meidän talossamme ja söi siellä
päivällistä useamminkin kuin Gus parka tapasi tehdä.
Mutta minulla oli vain vähän aikaa omistaa hänelle ja hänen
tekemisilleen. Sillä minun täytyy tunnustaa, että olosuhteeni
alkoivat tähän aikaan käydä hyvin hankaliksi ja että minä sekä
yksityisenä että julkisena miehenä olin kovassa jännityksen tilassa.
Mitä edelliseen puoleen tulee, oli rouva Hoggarty antanut minulle
viisikymmentä puntaa, mutta siitä viidestäkymmenestä minun oli
maksaminen matka Somersetshirestä, hänen kaikkien tavarainsa kuletus
maalta, huoneittemme maalaaminen ja paperoiminen ja lattiamatot,
konjakki ja muut väkevät juomat, joita pastori Grimes ja hänen
ystävänsä joivat (sillä herra pastori sanoi, ettei hän sietänyt
Rosoliota), ja lopuksi tuhannet pikku laskut ja menot, joita Lontoon
kaupungissa lankeaa jokaiselle taloudelle.
Lisätkää tähän, että juuri kun minä olin paraimmassa rahojen
tarpeessa, sain laskuja madame Mantalinilta, herroilta Howell ja
James, parooni von Stiltziltä ja herra Poloniukselta (timanttineulan
uusimisesta). Kaikki nämät laskut tulivat viikon kuluessa, niinkuin
niiden hauska tapa on. Ja kuvailkaa kummastustani, kun minä esitin ne
rouva Hoggartylle ja tämä sanoi: "Jaa, rakkaani, sinulla on varsin
kauniit tulot. Jos sinä näet hyväksi tilata vaatteita ja jalokiviä
ensi luokan liikkeistä, saat niistä maksaakin. Eläkä odota, että
_minä_ rupean edistämään turhuuksiasi tai antamaan shillinkiäkään yli
sen runsaan summan, minkä minä maksan sinulle ruuasta ja asunnosta."
Kuinka minä olisin saattanut kertoa tästä rouva Hoggartyn
menettelystä Marylle, joka oli niin arkaluontoisessa tilassa? Ja
jos asiat olivat vaikeat kotona, niin alkoivat ne, sen pahempi,
konttorissa näyttää vielä huonommilta.
Ei sillä hyvä, että Roundhand läksi pois, meni nyt Highmorekin
menojaan. Abednego tuli ensimäiseksi kirjanpitäjäksi, ja eräänä
päivänä vanha Abednego saapui sinne ja osotettiin johtajan
yksityishuoneeseen. Kun hän lähti sieltä, tuli hän alas vavisten,
mutisten ja manaten ja oli juuri alkanut: "hyvät herrat!" puhuakseen
konttorin kirjanpitäjille, kun herra Brough pyytävän näköisenä
huudahti: "odottakaa lauantaihin!" ja vihdoin sai hänet ulos kadulle.
Lauantaina nuorempi Abednego jätti meidät iäksi, ja ensimäiseksi
kirjanpitäjäksi tulin minä neljänsadan punnan vuosipalkalla. Se oli
kovaonninen viikko yhtiölle. Kun minä maanantaina saavuin konttoriin
ja asetuin paikalleni pääpöydän ääreen ja heitin silmäykseni
lehtiin, niinkuin oikeuteni oli, oli ensi lukemani: "Kamala tulipalo
Houndsditchissa! Hra Meshachin lakkatehdas ja hra Shadrachin läheinen
vaatetusvarasto kokonaan hävitetyt. Edellisessä oli kahdenkymmenen
tuhannen punnan arvosta hienointa Saksan vahaa, jonka raivoava
elementti nieli silmänräpäyksessä. Viimeksimainittu kunnianarvoisa
herra oli juuri valmistanut neljäkymmentä tuhatta vaatetusta Hänen
Korkeudelleen Poyaisin katsiken[27] ratsuväelle."
Molemmat juutalaisherrat, herra Abednegon liiketuttavia, olivat
vakuutetut yhtiössämme tappionsa koko määrästä. Onnettomuuteen
selitettiin syypääksi eräs juoppo iiriläinen yövahtiroikale, joka
oli juutalaisten palveluksessa ja oli kaatanut whiskypullon hra
Shadrachin tavarahuoneeseen ja sitten varomattomasti sytyttänyt
kynttilän sitä hakeakseen. Juutalaisherrat toivat miehen
konttoriimme, ja hän oli _silloinkin_, kuten me saatoimme kaikki
todistaa, täydellisesti humalassa.
Ikäänkuin ei tässä olisi ollut kylliksi, ilmoitettiin samassa
numerossa raatimies Pashin kuolema -- oltermanni Cally-Pash, kuten
meillä iloisina hetkinämme oli tapana kutsua häntä tuntien hänen
mieltymyksensä tuoreeseen rasvaan; mutta oliko sellainen hetki sopiva
pilantekoon? Hän oli vakuutettu yhtiössämme viidestätuhannesta
punnasta. Ja nyt minä vallan hyvin älysin Gusin huomautuksen
oikeaksi -- että nimittäin henkivakuutusyhtiö menestyy erinomaisesti
vuoden tai kaksi perustamisensa jälkeen, mutta että niitä on paljon
vaikeampi saada kannattaviksi, kun vakuutetut alkavat kuolla.
Juutalaistulipalot olivat ankarin isku, mikä oli kohdannut meitä.
Sillä vaikka Waddingleyn puuvillakutomot olivat palaneet v. 1822
tuottaen yhtiölle kahdeksankymmenen tuhannen punnan menetyksen ja
vaikka Herostratus-patenttitulitikkutehdas oli räjähtänyt ilmaan
samana vuonna maksaen yhtiölle neljätoista tuhatta puntaa, väittivät
jotkut, ettei vahinko ollut ollut läheskään niin tuntuva kuin oli
otaksuttu -- vieläpä että yhtiö oli pistänyt tuleen yllämainitut
tehdaslaitokset vain ilmoitustarkotuksissa. Näistä asioista en
kuitenkaan osaa sanoa mitään varmaa, kun en koskaan ole nähnyt yhtiön
varhaisempia kirjoja.
Päinvastoin kaikkien miestemme odotuksia -- me olimme totisia
kuin ruumisvaunujen ajaja -- herra Brough saapui konttoriin
nelivaljakollaan, nauraen ja laskien leikkiä erään ystävän kanssa,
kun hän astui ales ovella.
"Hyvät herrat!" sanoi hän. "Te olette lukeneet lehdet. Ne ilmoittavat
erään tapauksen, jota minun täytyy syvästi valittaa. Minä tarkotan
kunnon raatimies Pashin, erään vakuutettumme, kuolemaa. Mutta jos
mikään saattaa lohduttaa minua tämän arvoisan miehen kadottamisesta,
on se ajatus, että hänen lapsensa ja leskensä ensi lauantaina
kello yksitoista saavat nostaa viisituhatta puntaa ystävältäni,
herra Titmarshilta, joka nyt on ensimäinen kirjanpitäjä täällä.
Mitä tulee onnettomuuteen, joka on kohdannut herroja Shadrachia ja
Meshachia, -- niin _siinä_ ainakaan ei ole mitään, joka saattaisi
ketään huolettaa. Ensi lauantaina tahi niin pian kun heidän tappionsa
yksityiskohdat tyydyttävästi voidaan saada selville, ystäväni, herra
Titmarsh, maksaa heille pöytänsä takaa neljäkymmentä, viisikymmentä,
kahdeksankymmentä, sata tuhatta puntaa -- heidän vahinkojensa
suuruuden mukaan. _He_ ainakin saavat riittävän korvauksen. Ja vaikka
meno osakkeenomistajille epäilemättä on oleva melkoinen, niin me
saatamme sen suorittaa, hyvät herrat. John Brough saattaa suorittaa
sen yksinään, jos niiksi tulee, eikä olla siitä millänsäkään, ja
meidän täytyy oppia kantamaan vastoinkäymiset niinkuin olemme tähän
asti kantaneet myötäkäymiset ja aina näyttää, että olemme miehiä!"
Herra Brough lopetti muutamin viittauksin, joita minä en kernaasti
kerro tässä, sen tunnustan. Sillä puhua taivaasta tavallisten
maallisten asiain ohessa on minusta aina ollut epäkunniallista,
ja ottaa se todistamaan suunsa valheita, kuten ulkokullattu
teeskentelijä tekee, on niin hirvittävä synti, että pitäisi varoa
viittailemistakin sinnepän.
Jollakin tapaa löysi herra Broughin puhe tiensä sanomalehtiin jo
samana iltana. Vaan en minä voi arvata, kuka sen ilmoitti, sillä
ei kukaan miehistämme lähtenyt konttorista sinä päivänä, ennen kun
iltalehdet olivat ilmestyneet. Mutta siellä puhe oli -- niin, ja
viikon lopulla, vaikka Roundhandin oli kuultu pörssissä sinä päivänä
selittävän panevansa vetoa viisi yhtä vastaan, ettei raatimies Pashin
rahoja koskaan maksettaisi; -- viikon lopulla minä maksoin pöytäni
takaa rahat rouva Pashin asiamiehelle ja Roundhand epäilemättä
menetti vetonsa.
Kerronko, miten rahat hankittiin? Eihän voi olla mitään haittaa asian
puhumisesta nyt, kahdenkymmenen vuoden perästä, kun se sitä paitsi on
suureksi kunniaksi kahdelle, nyttemmin kuolleelle henkilölle.
Minä kun olin ensimäinen kirjanpitäjä, oli minulla tilaisuus useasti
päästä Broughin huoneeseen, ja hän näytti nyt vielä kerran haluavan
ottaa minut uskotukseen.
"Titmarsh, poikani", sanoi hän eräänä päivänä minulle, katsoen minua
tiukasti silmiin, "oletteko koskaan kuullut suuren Silberschmidtin
kohtalon?" Tietysti minä olin kuullut. Herra Silberschmidt, aikansa
Rothschild (olenpa kuullut senkin, että tämä jälkimäinen mainio mies
alkuisin oli kirjanpitäjänä Silberschmidtin konttorissa Lontoossa)
-- luullen, ettei voisi suorittaa sitoumuksiaan, Silberschmidt teki
itsemurhan, ja jos hän olisi elänyt kello neljään sinä päivänä, niin
hän olisi huomannut olevansa neljänsadan tuhannen punnan arvoinen.
"Suoraan kertoakseni Teille totuuden", sanoo herra Brough, "olen
minä Silberschmidtin asemassa. Entinen yhtiökumppanini Hoff on
toiminimen nimissä kirjoittanut vekseleitä äärettömään summaan, ja
minä olen ollut pakotettu lunastamaan ne. Minä olen tuon kirotun
inkivääriolut-yhtiön tähden saanut neljätoista juttua silmilleni, ja
kaikki velat on asetettu minun vastattavakseni, kun tunnetaan minun
varallisuuteni. Jos nyt en voita aikaa, en voi maksaa, ja asia on sen
pituinen, että jos minä en voi hankkia viittätuhatta puntaa ennen
lauantaita, _on yhtiömme perikadossa_
"Mitä! West Diddlesex perikadossa?" sanon minä ajatellen äitiparkani
vuosirahaa. "Mahdotonta! Asemamme on loistava."
"Meidän täytyy saada viisituhatta puntaa lauantaiksi, niin me olemme
pelastetut, ja jos Te tahdotte hankkia ne minulle, niinkuin tiedän
Teidän voivan, annan minä Teille kymmenentuhatta puntaa niistä
rahoista!"
Sitten Brough näytti minulle viimeistä myöten yhtiön ja omat
tilinsä todistaen epäämättömän selvästi, että liikkeemme niillä
viidellätuhannella punnalla pääsee jalkeille jälleen, mutta ilman
niitä kukistuu. Vähät siitä, mitenkä hän sen todisti. Sillä
tunnettehan erään valtiomiehen sanan, että antakaa hänen vain käyttää
numeroita, niin hän todistaa vaikka mitä.
Minä lupasin vielä kerta pyytää rouva Hoggartylta rahoja eikä hän
näyttänyt olevan vastahakoinen. Minä kerroin sen Broughille, ja
samana päivänä hän kävi tervehtimässä tätiäni, hänen vaimonsa kävi
tervehtimässä tätiäni, hänen tyttärensä kävi tervehtimässä tätiäni,
ja taaskin kerta nähtiin Broughin nelivaljakko ovemme edessä.
Mutta rouva Brough oli huono asiantoimittaja. Sen sijaan että olisi
nostanut nokkansa korkealle, hän kauniisti pyrähti itkuun, lankesi
polvilleen ja rukoili rouva Hoggartya pelastamaan hänen rakkaan
Johninsa. Tämä herätti heti tätini epäluulot, ja sen sijaan että
olisi luovuttanut rahansa, hän kirjoitti herra Smithersille pyytäen
tätä viipymättä tulemaan hänen luokseen, vaati minua antamaan pois ne
kolmen tuhannen punnan osakkeet, jotka oli minun nimissäni, kutsui
minua kauheaksi petkuttajaksi ja sydämettömäksi huijariksi ja vannoi
ja vakuutti, että minä olin ollut syynä hänen häviöönsä.
Mitenkä siis herra Brough tuli saaneeksi rahat? Minä kerron sen
teille. Kerta ollessani hänen huoneessaan saapui sinne vanha Gates,
Fulhamin portinvartija, ja toi herra Ballsilta, panttilainaajalta,
kahdentoista sadan punnan summan. Rouva oli käskenyt häntä, sanoi
hän, viemään hopeat herra Ballsille, ja annettuaan pois rahat vanha
Gates pitkän aikaa kopeloi taskujaan ja veti viimein esiin viiden
punnan setelin, jonka hän sanoi Jane-tyttärensä juuri lähettäneen
palveluspaikastaan, ja pyysi herra Broughilta saada vielä yhden
osakkeen yhtiössä.
Hän oli tuiki varma siitä, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen. Ja
kun hän kuuli herran huutavan ja manaavan hänen ja rouvan kävellessä
kasvitarhassa ja sanovan, että muutaman punnan -- muutaman shillingin
-- puutteessa suurin omaisuus Europassa menisi mäkeen, niin silloin
olivat Gates ja hän vaimonsa ajatelleet, että heidän pitää tehdä
kaikki mitä voivat auttaakseen parhainta herraa ja rouvaa mitä
koskaan on löytynyt.
Sellainen oli Gatesin puheen sisällys, ja herra Brough puristi hänen
kättänsä ja -- otti ne viisi puntaa. "Gates", sanoi hän, "ette ole
koskaan elämässänne käyttänyt viiden punnan rahaa paremmin!" Enkä
epäile, ettei niin ollut, -- mutta vasta taivaassa oli vanha Gates
riepu saapa korkoa rovolleen.
Eikä tämä ollut ainoa esimerkki. Rouva Broughin sisar, neiti Dough,
joka oli ollut kireissä väleissä johtajan kanssa melkein siitä asti,
kun tämä oli kohonnut suureksi mieheksi, tuli konttoriin mukanaan
kirjallinen valtakirja ja sanoi: "John, Isabella oli luonani tänä
aamuna ja sanoi, että Te tarvitsette rahoja, ja tässä tuon Teille
neljä tuhatta puntaa. Siinä kaikki mitä minulla on, John. Ja
rukoilkaa Jumalaa, että ne olisivat Teille hyväksi -- Teille ja
rakkaalle sisarelleni, joka oli minulle paras sisar maailmassa --
sitten muutamaan aikaan."
Ja hän laski pois paperin ja minut kutsuttiin todistamaan sitä, ja
kyynelsilmin Brough kertoi minulle hänelle sanansa, sillä hän saattoi
luottaa minuun, sanoi hän. Ja siten minä tulin olleeksi läsnä vanhan
Gatesin puhuessa isäntänsä kanssa, joka tapahtui vain hetkinen sen
perästä. Kunnon rouva Brough! Kuinka hän teki työtä miehensä hyväksi!
Hyvä, hellä vaimo, _sinulla_ oli uskollinen sydän ja ansaitsisit
paremman kohtalon! Vaan miksi sanoa niin? Vielä tänä päivänäkin hän
pitää miestään enkelinä ja rakastaa häntä vain tuhat kertaa enemmän
hänen onnettomuuksiensa tähden.
Lauantaina minä maksoin pöytäni takaa raatimies Pashin asiamiehelle,
kuten sanoin. "Elkää välittäkö tätinne rahoista, Titmarsh, poikani,
-- elkää välittäkö siitä, että hän on ottanut osakkeensa takaisin. Te
olette rehellinen kunnon poika. Te ette ole koskaan parjannut minua,
niinkuin nuo koirat tuolla alhaalla, ja minä vielä rakennan Teidän
onnenne!"
* * * * *
Kun minä eräänä päivänä seuraavalla viikolla kaikessa rauhassa
join teetä vaimoni, herra Smithersin ja rouva Hoggartyn seurassa,
kuului ovella noputus, ja muuan herra pyysi saada puhua kanssani
vierashuoneessa. Se oli herra Aminadab Chancery-kujalta, joka
vangitsi minut West Diddlesex-yhtiön osakkeenomistajana[28] von
Stiltzin, Clifford-kadun räätälin ja kangaskauppiaan vaatimuksesta.
Minä kutsuin Smithersin ja pyysin häntä herran tähden olemaan
kertomatta Marylle mitään. "Missä on Brough?" kysyy herra Smithers.
"Hänkö?" sanoo herra Aminadab. "Hän on vielä kerran toiminimessä
Brough ja Off,[29] hyvä herra -- hän murkinoi Calaisissa tänä aamuna!"