Minä tunnustan, että kun ensi kertaan luin tämän kirjeen, olin niin
raivoissani, että melkein unohdin sen tuskallisen tilan, johon se
minut syöksi, ja minua uhkaavan perikadon.
"Mikä hupsu Te olitte, Titmarsh, kun kirjoititte sellaisen kirjeen!"
sanoi herra Smithers. "Olette nyt itse katkaissut kaulanne, hyvä
herra, -- menettänyt kauniin omaisuuden -- kirjoittaa raapaissut
pois itsellänne viisisataa puntaa vuodessa. Rouva Hoggarty, minun
suojattini, toi testamentin alas ja paiskasi sen, kuten hän sanoo,
tuleen meidän nähtemme."
"Siunattu asia on, että vaimosi ei ollut kotona", lisäsi Gus. "Hän
oli mennyt kirkkoon tänä aamuna tohtori Saltsin perheen kanssa ja
lähetti sanan, että hän viettäisi päivän heidän luonaan. Hänhän oli
aina iloissaan päästessään rouva Hoggartyn seurasta."
"Hän ei koskaan älynnyt, millä puolella hänen etunsa oli", sanoi
herra Smithers. "Olisitte odottanut, kunnes rouva Hoggarty olisi
oikealla tuulella, ja lainannut rahat muualta. Olinhan minä jo
melkein saanut hänet sulattamaan vahinkonsa tuossa kirotussa
yhtiössä. Minä näytin hänelle, miten olin pelastanut Broughin
kynsistä koko jälellä olevan omaisuuden, jonka se roisto olisi
nielaissut yhdessä päivässä. Ja jos Te olisitte jättänyt asian minun
huostaani, herra Titmarsh, olisin minä kokonaan sovittanut Teidät ja
rouva Hoggartyn, minä olisin poistanut kaikki vaikeudet, minä olisin
itse lainannut Teille sen vaivaisen erän."
"Teettekö sen?" sanoo Gus. "Te kunnon ukko!" ja hän tempasi
Smithersin käden ja likisti sitä niin, että vedet nousivat lakiherran
silmiin.
"Jalomielinen mies!" sanoin minä. "Lainatkaa minulle rahat, koska
tiedätte, missä tilassa minä olen enkä voi maksaa!"
"Jaa, hyvät herrat, siinäpä on pulma!" sanoo herra Smithers. "Minä
sanon, että minä _olisin_ lainannut rahat, ja sen minä olisin
tehnyt rouva Hoggartyn tunnustetulle perijälle -- olisin tällä
hetkellä, sillä ei mikään ilahuta Bob Smithersin sydäntä enemmän kuin
ystävyyspalvelusten tekeminen. Minun olisi ollut ilo tehdä se, ja
pelkkä tunnustus tämän kunnioitettavan rouvan puolelta olisi kyllin
riittänyt. Mutta nyt, hyvä herra, on asia muuttunut -- Teillä ei ole
mitään vakuutta tarjottavana, kuten aivan oikein huomautitte."
"Ei vähintäkään, se on totta."
"Ja ilman vakuutta, herra Titmarsh, tietysti ei voi odottaa rahoja --
tietysti ei. Te olette ymmärtäväinen mies, herra Titmarsh, ja minä
näen, että meidän mielipiteemme täydellisesti käyvät yhteen."
"Onhan hänen vaimollaan omaisuus", sanoo Gus.
"Vaimolla omaisuus? Turhia! Rouva Titmarsh on alaikäinen eikä voi
liikuttaa siitä shillinkiäkään. Ei, ei, minä en puutu alaikäisten
rahoihin. Mutta kuulkaas! -- äidillännehän on talo ja puoti
kylässämme. Antakaa minulle kiinnitys siihen --"
"Sitä minä en tee, hyvä herra", sanon minä. "Äitini on jo saanut
kylliksi kärsiä minun takiani ja sisaretkin on hänen elätettävänään,
ja minä olen kiitollinen Teille, herra Smithers, jos ette sanallakaan
ilmaise hänelle mitään nykyisestä tilastani."
"Te puhutte kuin kunniallinen mies, hyvä herra", sanoo herra
Smithers, "ja minä lupaan tismalleen täyttää Teidän toivomuksenne.
Teenpä enemmänkin, herra Titmarsh. Minä esitän Teidät eräälle
täkäläiselle toiminimelle, arvoisille ystävilleni, herroille Higgs,
Biggs ja Blatherwick, jotka tekevät kaiken voitavansa palvellakseen
Teitä. Ja nyt, hyvä herra, minä toivotan Teille hyvää huomenta."
Ja näin sanoen herra Smithers otti hattunsa ja lähti huoneesta. Ja
vielä kerta neuvoteltuaan tätini kanssa, kuten perästäpäin kuulin,
hän matkusti Lontoosta postivaunuissa samana iltana.
Minä lähetin uskollisen Gusin vielä kerran varovaisesti ilmoittamaan
asian vaimolleni, peläten, että rouva Hoggarty kertoisi sen töykeästi
hänelle, kuten tiesin hänen kiukuissaan voivan tehdä. Mutta
läähättäen hän tuli tunnin perästä takaisin ilmoittamaan, että rouva
Hoggarty oli pakannut ja lukinnut matkalaukkunsa ja ajurinrattaissa
ajanut pois. Siten tietäen, ettei Mary parkani palaisi ennen
iltaa, Hoskins jäi luokseni siihen saakka ja vietettyään kanssani
murheellisen päivän poistui jälleen kello yhdeksän viedäkseen hänelle
surulliset uutisemme.
Kello kymmenen kuului sinä iltana kiivasta kolistelua ja soittamista
ulko-ovella, ja pian tyttö poloseni lankesi syliini, ja Gus Hoskins
vetisteli jossakin nurkassa minun koettaessani parhaimpani mukaan
lohduttaa vaimoani.
* * * * *
Seuraavana päivänä kunnioitti minua käynnillään herra Blatherwick,
joka, kuultuaan, että minulla oli vain kolme guineaa lakkarissa,
kursailematta sanoi, että lakimiehet elävät vain palkkioistaan. Hän
kehotti minua lähtemään pois Cursitor-kadulta, koska eläminen siellä
tuli varsin kalliiksi. Ja minun siinä istuessani kovin murheissani,
tuli vaimoni (oli ollut hyvin vaikeata saada hänet lähtemään luotani
edellisenä yönä).
"Ne kauheat miehet tulivat kello neljä tänä aamuna", sanoi hän,
"neljä tuntia ennen päivän valkenemista."
"Mitkä kauheat miehet?" kysyn minä.
"Ne jotka tulivat viemään pois tätisi huonekalut", sanoi hän. "He
olivat pakanneet kaikki, ennen kun minä tulin. Ja minä annoin heidän
viedä kaikki. Olin liika suruissani voidakseni katsoa, mikä oli
meidän, mikä ei ollut. Se ilettävä herra Wapshot oli heidän mukanaan,
ja kun minä läksin, jäi hän katsomaan, kuinka viimeinen tavarakuorma
ajoi pois. Minä toin vain sinun vaatteesi", lisäsi hän, "ja muutamia
omiani, ja joitakuita kirjoja, joita sinä kernaasti lueskelit ja
vähän -- vähän tarpeita, joita olen valmistanut -- pienokaiselle.
Palkollisen palkka oli maksettu jouluun, ja minä maksoin lopun. Ja
katsos, juuri kun minä olin poislähdössä, tuli posti ja toi minulle
puolenvuoden korkoni -- kolmekymmentäviisi puntaa; rakas Sam. Eikö se
ole siunattu asia?"
"Tahdotteko maksaa laskuni, herra, mikä se Teidän nimenne on?"
kiljasi tähän herra Aminadab lennättäen oven auki (oletan, että hän
oli neuvotellut herra Blatherwickin kanssa). "Minä tarvitsen tätä
huonetta _gentlemannia_ varten. Minä arvaan, että se on liika kallis
Teidän laisellenne." Ja sen sanoen -- kukapa sen uskoisi? -- mies
tuikkasi minulle kolmen guinean laskun kahden päivän ruuasta ja
asunnosta hänen kauheassa pesässään.
* * * * *
Parvi laiskoja tyhjäntoimittajia tunkeili oven edessä, kun minä
tulin siitä ulos. Ja jos olisin ollut yksin, olisin hävennyt heidän
näkemistään. Mutta nyt ajattelin vain rakasta, rakasta vaimoani,
joka luottavasti nojasi käsivarteeni ja hymyili minulle kuin
taivas -- niin ja _toikin_ taivaan mukaani Fleet-vankilaan -- tai
ainakin taivaan enkelin. Ah, minä olin rakastanut häntä ennen, ja
onnellista on rakastaa, kun on nuori ja toivorikas ja näkee naurua ja
päivänpaistetta. Mutta ole _onneton_, ja tiedä silloin mitä on olla
hyvän vaimon rakastama! Taivaan kautta minä julistan, että kaikista
niistä iloisista ja onnellisista hetkistä, mitä se on minulle
antanut, se oli kaikista korkein -- se pieni ajomatka alas Holbornin
vankilaan, vaimoni poski nojaten olkaani vastaan! Luuletteko, että
piittasin oikeudenpalvelijasta, joka istui vastapäätä? En totta
jumaliste! Minä suutelin vaimoani ja syleilin häntä -- niin ja
itkinkin hänen kanssansa. Mutta ennen kun matkamme oli päättynyt,
kuivuivat hänen silmänsä ja hän astui alas ajoneuvoista vankilan
portilla punastuvana ja onnellisena, ikäänkuin olisi ollut
hovijuhlaan menevä prinsessa.