KUINKA TIMANTIN OMISTAJA VIEDÄÄN POIS UPEISSA VAUNUISSA JA HYVÄ ONNI
HÄNTÄ VIELÄ EDELLEEN SEURAA.
Minä istuin vaunujen takaistuimella vierelläni sangen sievä nuori
nainen, rakkaan Maryni iässä -- nimittäin seitsemäntoista vuotta
ja yhdeksän kuukautta; ja meitä vastapäätä istui vanha kreivitär
ja hänen toinen pojantyttärensä -- kaunis hänkin, vaikka kymmentä
vuotta vanhempi. Muistan, että minulla tuona päivänä oli ylläni
kiiltonappinen sininen takkini ja nankinihousut, valkea koruliivi ja
päässä Dandon silkkihattu, joka juuri oli tullut muotiin vuonna 22 ja
näytti melkoista loistavammalta kuin paras majavanhattu.
"Ja kuka oli se kamala olento" -- alotti hänen armonsa jälleen -- "se
kauhean raakamainen, suurikitainen tomppeli korkorautaisine kenkineen
ja jäljiteltyine kultavitjoineen, joka töllisteli meitä noustessamme
vaunuihin?"
Kuinka hän oli saattanut huomata, että Gusin vitjat olivat
jäljitellyt, sitä en voi sanoa, mutta niin ne olivat, ja me olimme
ostaneet ne viidelläkolmatta shillingillä ja kuudella pennyllä vain
viikko takaperin MacPhailin kaupasta St. Paulin kirkkotorin varrelta.
Mutta minä en pitänyt siitä, että ystävääni soimattiin ja siksi
puhuin hänen puolestaan:
"Rouva hyvä", sanon minä, "se nuori gentlemanni on nimeltään Augustus
Hoskins. Me asumme yhdessä eikä löydy parempaa eikä hyväsydämisempää
poikaa."
"Te teette aivan oikein puolustaessanne ystäviänne, hyvä herra",
sanoi toinen naisista, jonka nimi näkyi olevan lady Jane.
"Niin totta vie tekeekin, lady Jane, ja minä pidän uljuudesta
nuoressa miehessä. Vai on hänen nimensä Hoskins? Minä tunnen,
ystäväiseni, kaikki Englannin Hoskinsit. Niitä on Lincolnshiren
Hoskinsit, Shropshiren Hoskinsit -- sanotaan, että amiraalin tytär,
Bell, oli rakastunut mustaan palvelijaan tai laivamieheen tai
johonkin semmoiseen, mutta maailmahan on niin panettelevainen. Niitä
on myöskin tohtori Hoskins Bathista, joka hoiti rakasta Drum-parkaa
hänen sairastaessaan kurkkumätää. Ja rakas vanha Fred Hoskins-raukka,
luuvaloinen kenraali. Minä muistan, kuinka hän oli hoikka kuin
hämähäkki vuonna 84 ja elävä kuin ammatti-ilveilijä ja rakastunut
minuun -- oo, kuinka hän oli rakastunut minuun!"
"Sinulla näyttää olleen kokonainen lauma ihailijoita noihin aikoihin,
isoäiti?" sanoi lady Jane.
"Satoja, rakkahani -- satoja tuhansia! Minä olin koko Bathin
suosikki ja suuri kaunotar myöskin. Olisitteko koskaan tullut sitä
ajatelleeksi nyt, vastatkaa omantunnonmukaisesti ja imartelematta,
herra... kuinka se nimenne kuuluikaan?"
"Tosiaankaan, hyvä rouva, en koskaan", vastasin minä, sillä vanha
vaimo oli niin ruma kuin olla saattaa. Ja sen sanoessani molemmat
nuoret naiset kirkuen nauramaan, ja minä näin, mitenkä suurine
poskipartoineen ylvästelevät lakeijat virnottelivat vaunujen perässä.
"Toden totta, Te olette sangen suorapuheinen, herra... mikä
olikaan nimenne -- sangen suorapuheinen todellakin, mutta minä
pidän suorapuheisista nuorista miehistä. Mutta kaunotar minä olin.
Kysykääpä ystävänne sedältä, kenraalilta. Hän kuuluu Lincolnshiren
Hoskinsien haaraan. Minä näin, että hänellä oli suuressa määrin
perheen sukupiirteet. Onko hän vanhin poika? Se on sievä tila, vaikka
pahasti velkaantunut, sillä vanha Sir George oli aika pahuus mieheksi
-- Hanburyn Williamsin ja Lyttletonin ja noiden muiden kauheitten,
ilkeitten, hirveitten ihmisten ystäviä! Kuinka paljon luulette,
herraseni, hänen saavan nyt, kun amiraali kuolee?"
"Kas sitä en osaa sanoa, mutta amiraali ei ole ystäväni isä."
"Eikö hänen ystävänsä -- mutta _onpahan_, sanon minä, enkä minä ole
koskaan väärässä. Kuka hänen isänsä sitten on?"
"Mylady, Gusin isä on nahkakauppias Skinnerkadulta Snow Hillistä,
hyvin arvossa pidetty kauppahuone, mylady. Mutta Gus on vain kolmas
poika eikä siksi saata odottaa suurta osuutta omaisuudesta."
Molemmat nuoret naiset hymyilivät tälle selitykselle -- vanha vaimo
sanoi: "Kuinka?"
"Minä pidän siitä, hyvä herra", sanoi lady Jane, "että Te ette häpeä
ystäviänne, minkälainen heidän asemansa elämässä lieneekin. Onko
meidän sallittu päästää Teidät alas jossakin, herra Titmarsh?"
"Ei mitään hätää, mylady", sanon minä. "Meillä on tänään vapaata
konttorista -- ainakin antoi Roundhand lupaa minulle ja Gusille, ja
minun on erittäin mieluista ajella vähäsen puistossa, ellei se ole
vaivaksi."
"Epäilemättä se on meille -- äärettömän hauskaa", vastasi lady Jane,
vaikka pikemmin vakavan muotoisena.
"Oi, aivan varmasti!" vahvistaa lady Fanny paukuttaen käsiään. "Eikö
totta, isoäiti? Ja sen jälkeen kun me olemme olleet puistossa,
me saatamme ajella Kensingtonin puutarhassa, jos herra Titmarsh
ystävällisesti tahtoo olla seuranamme."
"Mutta, Fanny, emme tee sillä tavoin", sanoo lady Jane.
"Mutta me teemme kumminkin!" huusi lady Drum. "Olenhan vallan
menehtyä halusta kuulla jotakin hänen enostaan ja kolmestatoista
tädistään, ja te nuoret tytöt pärisette vielä siinä niin, etten tässä
saa siunattua sanaa vaihtaa nuoren ystäväni kanssa."
Lady Jane kohautti olkiaan eikä virkennyt enään sanaakaan. Lady
Fanny, joka oli iloinen kuin kissanpoikanen (jos minun sallitaan
sanoa sillä tavoin ylimystöstä), nauroi ja hihitti ja taas punastui,
ja näytti olevan kovasti huvitettu sisarensa huonosta tuulesta. Ja
kreivitär kävi heti käsiksi Hoggartyn kolmentoista missin historiaan,
joka ei ollut läheskään lopussa, kun me saavuimme puistoon.
Ette voi ajatellakaan, mitkä sadat herrat siellä selkähevosella
ajoivat vaunujen tykö ja puhuttelivat naisia. Heillä oli kaikilla
leikkisana lady Drumille, jolla näkyi olevan omalaatuinen luonne,
kumarrus lady Janelle ja, varsinkin nuorilla miehillä, kohteliaisuus
lady Fannylle.
Vaikka lady Fanny kumarteli ja punastui, kuten nuoren naisen tulee,
näytti hän kuitenkin ajattelevan jotakin muuta, sillä hän ojenteli
päätään ulos vaunuista innolla pälyen ratsastavien joukkoon,
ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun. Ahaa, hyvä lady Fanny, minä
kyllä tiesin, mitä merkitsi, että teidän kaltaisenne nuori nainen
oli hajamielinen ja vaaniskeli ja vain puolittain vastaili hänelle
tehtyihin kysymyksiin. Ei huolta Sam Titmarshista, hän kyllä tietää
yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, mitä _eräs_ henkilö merkitsee, sen
takaan. Kun minä näin näiden temppujen jatkuvan, en malttanut olla
vihjaisematta lady Janelle osottaakseni, että tiesin mistä päin tuuli
kävi.
"Minä arvaan, että nuori neiti etsiskelee 'erästä henkilöä'", sanon
minä.
Silloin oli _hänen_ vuoronsa näyttää totiselta, sen vakuutan,
ja hän karahti punaseksi kuin kukko, mutta hetkisen päästä se
hyvänluontoinen typykkä katsoi sisareensa ja molemmat nuoret naiset
nostivat nenäliinat silmilleen ja alkoivat nauraa -- nauraa ikäänkuin
minä olisin sanonut kaikkein hullunkurisinta maailmassa.
"_IL est charmant, votre monsieur_",[11] sanoi lady Jane
isoäidilleen. Johon minä kumarsin ja vastasin: _"Madame, vous me
faites beaucoup d'honneur"_,[12] sillä minä osaan ranskankieltä ja
olin hyvilläni, että nämät hyvät naiset olivat suopuneet minuun.
"Minä olen vähäpätöinen poika parka, rouva hyvä, enkä ole tottunut
Lontoon hienoon elämään, ja minusta todella te olette hyvin
ystävällisiä sillä tavoin ottaessanne minut suojaanne ja antaessanne
minun ajella hienoissa vaunuissanne."
Tällä hetkellä kalpeakasvoinen, viiksihuulinen herra mustan hevosen
selässä tuli ratsastaen vaunujen luo, ja siitä, että lady Fanny
hieman hytkähti ja samassa kääntyi katsomaan muuanne, minä älysin,
että eräs henkilö vihdoinkin oli tullut.
"Nöyrin palvelijanne, lady Drum", tervehti hän. "Olen juuri
ratsastanut miehen kanssa, joka oli vähillä ampua itsensä rakkaudesta
kauniiseen kreivitär Drumiin vuonna -- no samapa tuo."
"Oliko se Killblazes?" tiedusti vanha rouva. "Hän on armas vanha
äijä, ja minä olen aivan valmis karkaamaan hänen kanssansa tällä
samalla hetkellä. Vai oliko se ihastuttava vanha piispa? Hänellä on
kihara hiuksistani -- hän sai sen ollessaan isän kappalaisena; ja
saatanpa sanoa Teille, olisi aika työ löytää toinen semmoinen nyt
samalta paikalta."
"Elkää nyt, mylady!" sanon minä, -- elkää sanoko niin!"
"Mutta teenpä sen sittenkin, herraseni", sanoo hän, "sillä näin
meidän kesken, on minun pääni yhtä paljas kuin tykin kuula --
kysykää Fannylta, eikö ole. Mitenkä se lapsirukka säikähtyi kerta
pienenä odottamatta tullessaan pukuhuoneeseeni, kun minulla ei ollut
tekotukkaa päässä!"
"Minä toivon, että lady Fanny on tointunut siitä pelästyksestä",
sanoi "eräs" katsoen ensin häntä ja sitten minua sen näköisenä kuin
olisi tahtonut syödä minut. Ja uskoisitteko sen? Lady Fanny ei
osannut muuta vastata kuin "kiitos, varsin hyvin, mylord", ja sen hän
sanoi niin hämillään ja punastuvana kuin meidän oli tapana koulussa
lausua Virgiliusta -- kun emme sitä osanneet.
Mylord yhä katseli minua ylen tuikeasti ja mutisi jotakin toivoneensa
saavansa sijan lady Drumin vaunuissa, kun oli väsynyt ratsastukseen,
mihin lady Fanny hänkin mutisi jotakin "isoäidin ystävästä".
"Sinun ystäväsihän, Fanny, pitäisi sinun sanoa", sanoo lady Jane.
"Me emme varmaankaan koskaan olisi tulleet puistoon, ellei Fanny
ehdottomasti olisi tahtonut tuoda herra Titmarshia tänne. Sallikaa
minun esittää kreivi Tiptoff -- herra Titmarsh." Mutta sen sijaan
että olisi nostanut hattua, niinkuin minä tein, hänen armonsa murahti
toivovansa toista tilaisuutta ja nelisti taas pois mustan hevosensa
selässä. Miten pirhanassa _minä_ olisin häntä loukannut, en ollenkaan
osaa ymmärtää.
Mutta näyttipä siltä, että minä olin määrätty sinä päivänä
loukkaamaan kaikkia herrasmiehiä, sillä eikös nyt tullut paikalle
hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Preston, Hänen Majesteettinsa
valtiosihteerejä (minkä aivan hyvin tiesin konttorimme kalenterista)
ja lady Janen herra mies.
Hänen kunnianarvoisuutensa ratsasti pientä vankkaa kimoa ja oli
lihava, kalvakka mies, joka näytti siltä kuin ei hän koskaan
liikkuisi raittiissa ilmassa.
"Kuka perhana tuo on?" tokasi hän vaimolleen äreästi katsellen minua
ja häntä.
"Oh, hän on isoäidin ja Janen ystäviä", ehätti lady Fanny sanomaan
samalla silmäten, kuin mikäkin viekas vekkuli kun hän oli, perin
veitikkamaisesti sisareensa, joka puolestaan näytti hirveän
säikähtyneeltä ja pyytelevästi katsoi sisareensa eikä uskaltanut
ääntää sanaakaan. "Niin, todella", jatkoi lady Fanny, "herra Titmarsh
on isoäidin serkku, äidin puolelta, Hoggartyn kautta. Etkö tullut
tuntemaan Hoggarteja, Edmund, ollessasi lordi Bagwigin kanssa
Irlannissa? Salli minun esittää sinulle isoäidin serkku, herra
Titmarsh; herra Titmarsh, lankoni, herra Edmund Preston."
Koko ajan koetti lady Jane polkea sisartansa jalalle niin kovaan kuin
taisi, mutta se pieni ilkimys ei ottanut sitä miksikään, ja minä,
joka en ollut koskaan kuullut tästä orpanuudesta, olin niin hämilläni
kuin olla saattaa. Mutta minä en tuntenut kreivitär Drumia läheskään
niin hyvin kuin hänen pojantyttärensä, se hurja tyttö. Sillä vanha
vaimo, joka juuri oli kutsunut serkukseen Gus Hoskins parkaa,
näytti kuvittelevan koko maailman olevan sukulaisuussuhteissa hänen
kanssansa, ja sanoi:
"Niin, me olemme sukua, emmekä kovin etäistäkään. Mick Hoggartyn
isoäiti oli Millicent Brady, ja hän ja täti Towzer olivat sukua,
kuten koko maailma tietää, sillä Decimus Brady Ballybradystä nai
täti Towzerin äidin oikean serkun, Bell Swiftin -- hän ei ollut
sukua tuomioprovastille, rakkaani, jonka perheen laita oli niin ja
näin.[13] No, eikö se ole selvä?"
"Oi, täydellisesti, isoäiti", myönsi lady Jane nauraen, mutta
kunnianarvoisa herra, joka vielä ratsasti vierellämme, näytti perin
äreältä ja happamalta.
"Varmaanhan sinä tulit tuntemaan Hoggartyt, Edmund? -- ne kolmetoista
punatukkaista tyttöä -- yhdeksän sulotarta ja neljä päällisiksi,
kuten Clanboy paran oli tapana kutsua heitä. Clan parka! Teidän
ja minun serkkuni, herra Titmarsh, ja hirveästi rakastunut minuun
hänkin. Etkö nyt muista niitä kaikkia, Edmund? -- etkö muista? -- et
muista Biddyä ja Minnyä, ja Theddyä ja Widdyä, ja Mysiä ja Grizzyä,
ja Pollya ja Dollyä ja niitä muita?"
"Hiiteen kaikki Hoggartyn missit!" sanoi kunnianarvoisa herra, ja
sanoi sen niin pontevasti, että hänen harmaa kimonsa äkkiä potkasi
takajaloillaan, jolloin herra oli vähällä lentää päistikkaa maahan.
Lady Jane kirkasi, lady Fanny nauroi, vanha lady Drum ei näyttänyt
olevan millänsäkään ja sanoi: "Sen olette ansainnutkin siinä
kiroillessanne, te ilkeä mies!"
"Eikö Teidän olisi parempi tulla vaunuihin, Edmund -- herra Preston?"
lausui hänen vaimonsa tuskaisena.
"Minä kyllä nousen heti pois, rouva hyvä", sanon minä.
"Mitä joutavia, pysykää paikallanne!" käski lady Drum, "vaunut ovat
minun. Ja jos herra Preston näkee hyväksi kiroilla minun ikäiselleni
naiselle tuohon inhottavaan moukkamaiseen tapaan -- inhottavaan
moukkamaiseen tapaan, sanon vieläkin kerran --, en voi käsittää,
mistä hyvästä minun ystäväni näkisivät vaivaa hänen vuoksensa. Antaa
hänen istua ajajan kanssa, jos hän haluaa, tai tulla istumaan meidän
kahden keskelle." Ilmeistä oli, että lady Drum vihasi sydämensä
pohjasta poikansa vävyä, ja minä olen huomannut, ettei tämäntapainen
viha ole hienoissa perheissä mitenkään harvinainen.
Herra Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä, oli totta
puhuaksemme kovasti peloissaan hevosensa selässä ja siksi suuresti
iloissaan päästessään pois hyppivältä ja potkivalta elukalta. Hänen
kalvakat kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta kuin ennen ja hänen
kätensä ja jalkansa vapisivat, kun hän kapusi alas kimon selästä ja
antoi ohjakset palvelijalleen. Minusta mies -- tarkotan isäntää --
tuntui vastenmieliseltä heti ensi hetkestä, kun hän tuli luoksemme
ja puhutteli niin raa'alla tavalla lempeätä, suloista vaimoansa,
ja mielestäni hän oli kurja pelkuri, niinkuin seikkailu kimon
selässä osottikin hänen olevan. Sillähän olisi, lempo soi, lapsikin
ratsastanut, ja tuossa iso mies haihatteli sydän kurkussa jo ensi
potkauksesta.
"Oo, joutukaa, tulkaa toki sisään, Edmund", sanoi lady Fanny nauraen,
ja vaunujen astuimet laskettiin alas ja heittäen minuun tuikean
silmäyksen hän astui sisään aikoen asettua lady Fannyn kolkkaan
(minäpä en mielinyt hievahtaa omastani, sen takaan), kun tuo pieni
hulivili huudahti: "Oi ei, ei millään muotoa, herra Preston! Sulkekaa
ovi, Thomas. Voi, kuinka hauskaa näyttää koko maailmalle kuinka
valtiosihteeri istuu penkillä kolmantena!"
Ja koko murjottavalta se valtiosihteeri näyttikin, sen voin vakuuttaa!
"Ottakaa minun paikkani, Edmund, elkääkä välittäkö Fannyn
hullutuksista", pyysi lady Jane arasti.
"Oh, ei, pyydän, rouva hyvä, istukaa pois. Minun on tässä varsin
mukava, varsin mukava, ja niin toivon, että herra -- tämän herrankin
on."
"Täydellisesti, sen vakuutan", sanon minä. "Minä olin aikeissa
tarjoutua ratsastamaan hevosenne kotiin Teidän puolestanne, koska Te
näytitte sitä kovasti pelkäävän, mutta seikka oli se, että minun oli
tässä niin mukava, että todellakaan _en voinut_ irtautua paikaltani."
Kuinka virnistelikään vanha lady Drum, kun minä puhuin näin! Kuinka
hänen pienet silmänsä vilkuttivat ja hänen pieni viekas suunsa
liehehti! Minä en voinut olla puhumatta, nähkääs, sillä sisuni kiehui.
"Teidän seuranne on aina meille iloksi, serkku Titmarsh", sanoo
hän ojentaen minulle kultaista nuuskarasiaa, josta minä otin
hyppysellisen ja aivastin ylväästi kuin lordi.
"Koska olette kutsunut tämän herrasmiehen vaunuihinne, lady Jane
Preston, niin totta kai kutsutte hänet kotiin päivällisellekin,"
sanoo herra Preston, sinisenä kiukusta.
"Minä kutsuin hänet _minun_ vaunuihini", oikasee vanha lady, "ja
koska olemme menossa päivälliselle Teidän luoksenne ja Te niin
hartaasti haluatte, niin on minun erittäin mieluista nähdä hänet
siellä."
"Valitan, että olen lupautunut toisaalle", sanoin minä.
"Oh, tosiaan, mikä vahinko!" sanoo kunnianarvoisa herra Edmund, yhä
äkäisenä tuijottaen vaimoonsa. "Mikä vahinko, että tämä herrasmies --
en muista nimeä -- että Teidän ystävänne, lady Jane, on lupautunut
toisaalle! Teidän olisi varmaankin ollut erinomaisen mieluista nähdä
sukulaisenne Whitehallissa."
Lady Drum oli ilmeisesti hassastunut sukulaisuuksien keksimiseen,
mutta tämä hänen kunnianarvoisuutensa puhe oli sentään liika paljon.
"Kuules Sam", sanon minä itselleni, "oles mies ja näytä kuntoasi!"
Ja niin minä heti puutuin puheeseen ja sanoin: "No koska herra
valtiosihteeristä se on niin kovasti tärkeätä, hyvät naiset,
niin minä peruutan toisaalle antamani lupauksen, ja todellisella
mielihyvällä haukkaan palasen hänen kanssaan. Mikä on Teidän
ruokailuaikanne, sir?"
Hän ei alentunut vastaamaan enkä minä puolestani pitänyt sillä
väliäkään, sillä nähkääs, ei minulla ollut aikomus syödä miehen
kanssa päivällistä, vaan ainoastaan opettaa hänelle ihmistapoja.
Sillä vaikka minä olen vain köyhä poikaparka ja kuulen ihmisten
huutavan, kuinka alhaista on syödä herneitä veitsellä tai kolmasti
pyytää juustoa tai muuta sentapaista metkua, niin on minun
mielestäni olemassa jotakin paljoa alhaisempaa kuin tämä, ja se
on häpeämättömyys alempiansa kohtaan. Minä vihaan olentoa, joka
täten käyttäytyy, yhtä syvästi kuin halveksin alhaissäätyistä, joka
tekeytyy ylhäiseksi, ja siksi minä päätin sanoa suorat sanat herra
Prestonille.
Kun vaunut pysähtyivät hänen kotinsa edustalle, autoin minä naiset
ulos niin kohteliaasti kuin taisin ja seurasin eteiseen, ja sitten,
ovessa ottaen herra Prestonia napista kiinni, sanoin hänelle, naisten
ja kahden pitkän palvelijan edessä -- kautta kunniani, sen tein --
"Herraseni", sanoin minä: "Tämä ystävällinen vanha rouva kutsui minut
vaunuihinsa, ja minä ajoin niissä hänen mieliksensä, en omakseni. Kun
Te yhdyitte meihin ja kysyitte, kuka perhana minä olin, niin arvelin,
että olisitte saattanut asettaa kysymyksenne vähän kohteliaampaan
muotoon, mutta minun asiani ei ollut siihen puuttua. Kun Te
piloillanne kutsuitte minut päivälliselle, arvelin, että saattaisin
piloillani vastata minäkin, ja tässä minä olen. Mutta elkää peljätkö,
en minä aio syödä kanssanne päivällistä. Vaan jos Te haluatte käyttää
samaa pilapuhetta muille -- joillekuille meidän konttorimme pojille
esimerkiksi --, niin minä kehotan teitä pitämään varanne, sillä he
saattavat _ottaa Teidän sananne todeksi_."
"Onko siinä kaikki, herraseni?" sanoo herra Preston vielä
raivoisempana. "Jos olette lopettanut, niin Te lähdette tästä
talosta, tai heittävät minun palvelijani Teidät ulos. Heittäkää ulos
tuo mies! Kuuletteko!" ja hän tempautui irti minusta ja julmistuneena
syöksyi huoneeseensa.
"Hän on ilkeä, kauhea peto ihmiseksi, tuo sinun herra miehesi!"
sanoi lady Drum ottaen vanhempaa pojantytärtään käsivarresta, "ja
minä vihaan häntä. Ja kas, mennään nyt, sillä päivällinen odottaa ja
jäähtyy." Ja hän oli ilman muuta juoksuttaa pois lady Janen. Mutta
tämä ystävällinen rouva astui luokseni hyvin vaaleana ja vapisevana
ja sanoi: "Herra Titmarsh, minä toivon, että Te ette ole pahoillanne
-- minä tarkotan, että Te voisitte unohtaa, mitä on tapahtunut, sillä
uskokaa minua, minun on ollut suuresti --" Suuresti mitä, sitä en
koskaan saanut tietää, sillä nais-paran silmät täyttyivät kyynelillä,
ja huudahtaen: "so, so, ei mitään tyhmyyksiä!" lady Drum veti häntä
käsipuolesta portaista ylös. Mutta pikku lady Fanny astui rivakkaasti
luokseni, ojensi minulle pienen kätösensä, puristi vankasti käpälääni
ja sanoi: "hyvästi, rakas herra Titmarsh," niin perin ystävällisesti,
että minä totta toisen kerran punastuin korvia myöten ja vereni alkoi
suhista korvissani.
No, kun hän oli mennyt, löin hatun päähäni ja astuin ulos ovesta
ylpeänä kuin riikinkukko ja tuimana kuin leijona, ja minä vain
toivoin että joku noista hävyttömistä, virnottelevista palvelijoista
olisi sanonut tai tehnyt minulle jotakin vähimmässäkään määrässä
epäkohteliasta, jotta minä olisin ilokseni voinut hieman kurittaa
häntä ja lähettää parhaat terveiseni isännälle. Mutta ei kukaan
heistä tehnyt sitä palvelusta, ja minä menin pois ja söin kotona
keitettyä lammasta ja lanttuja kaikessa rauhassa Gus Hoskinsin kanssa.
En katsonut sopivaksi kertoa Gusille (joka, näin meidän kesken
puhuen, on sangen utelias ja taipuvainen lörpöttelemään) kaikkia sen
perhekiistan yksityiskohtia, jonka syynä ja todistajana minä olin
ollut, ja sanoin siksi vain, että vanha rouva -- ("se oli Drumin
vaakuna", sanoo Gus, "minä kävin samalla hetkellä katsomassa sen
Aateliskalenterista") --, että vanha rouva oli sattunut olemaan
minulle sukua ja oli ottanut minut ajelemaan puistoon. Seuraavana
päivänä me menimme konttoriin tavallisuuden mukaan, ja saatte olla
varma siitä, että Hoskins kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja koko
joukon enemmänkin, ja miten olikaan, vaikka minä en ollut viiden
pennin edestä välittävinäni koko jutusta, täytyy minun tunnustaa,
että olin varsin hyvilläni siitä, että toverit konttorissa saisivat
kuulla vähän seikkailustani.
Mutta kuvitelkaa hämmästykseni, kun illalla kotiin tullessani tapasin
rouva Stokesin, emäntäni, neiti Selina Stokesin, ja nuoren herra Bob
Stokesin (laiska nuori vetelehtijä, joka aina oli marmorikuulasilla
St. Briden kirkon rappusilla tai Salisburyn torilla, -- kun tapasin
heidät suurella touhulla ja tohinalla kapuamasta edelläni ylös
portaita huoneisiimme, toiseen kertaan, ja näin siellä, pöydällä,
missä huilumme olivat toisella puolen ja toisella albumini, Gusin
"Don Juan" ja Aateliskalenteri, seuraavata:
1. Korillisen suuria punaisia persikoita, kauniit kuin rakkaan Mary
Smithin posket.
2. Samaten korillisen isoja, lihavia, mehukkaita, raskaita
viinirypäleitä.
3. Aikamoisen kimpaleen lampaanlihaa, kuten luulin, mutta rouva
Stokes sanoi sen olevan komein hirvipaisti, mitä hän koskaan on
nähnyt.
Ja kolme korttia, nimittäin:
leskikreivitär Drum
Lady Fanny Rakes
Herra Preston
Lady Jane Preston