KERTOO, KUINKA TIMANTTI TULEE LONTOOSEEN JA AIKAAN SAA IHMEELLISIÄ
ASIOITA SEKÄ CITYSSÄ ETTÄ WESTENDISSÄ.
Tässä tarinassa kerrotut tapahtumat sattuivat parisenkymmentä vuotta
sitten, jolloin, kuten lukija mahtanee muistaa, Lontoon Cityn
oli vallannut kaikenkaltaisten yhtiöitten perustamiskiihko, mikä
moniaille ihmisille tuotti sievät omaisuudet.
Olin tähän aikaan, koska totuus on saatettava ilmi, kolmastoista
kirjanpitäjä neljästäkolmatta nuorukaisesta, jotka työskentelivät
valtaavan laajassa West Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiössä
yhtiön muhkeassa kivitalossa Cornhillissa. Äiti oli eläkerahaa
vastaan sijoittanut neljäsataa puntaa tähän yhtiöön, joka maksoi
hänelle kokonaista kolmekymmentä ja kuusi puntaa vuodessa -- mikään
muu Lontoon yhtiöistä ei luvannut enempää kuin kaksikymmentäneljä.
Johtokunnan puheenjohtaja oli suuri herra Brough, toiminimestä
Brough ja Hoff, Crutched Friarskadulta, jonka laivat purjehtivat
Välimerta. Kauppahuone oli uusi, mutta sen viikunain ja pesusienten
liike oli mahtava ja Zanten korinttien kaupassa se oli kaikkien Cityn
toiminimien edellä.
Brough oli suuri mies eriuskolaisten keskuudessa ja hänen nimensä
näkyi aina keräyslistan otsikossa satojen puntien edessä, milloin
nämät hyvät ihmiset perustivat jonkun hyväntekeväisyysseuran. Hänellä
oli yhdeksän kirjanpitäjää konttorissaan Crutched Friarsilla. Ei
yhtään hän suostunut ottamaan vastaan ilman pyrkijän syntymäpaikan
koulunopettajan ja papin antamaa todistusta, jossa nämät menivät
täyteen takuuseen hänen siveellisyydestään ja uskonnollisuudestaan.
Ja paikat olivat niin haluttuja, että hän sai neljän tai viiden
sadan punnan hyvityksen jokaisesta nuoresta miehestä, jonka teki
orjaksi kymmeneksi tunniksi päivässä ja jolle siitä korvaukseksi
paljasti kaikki Välimeren kaupan salaisuudet. Hän oli suuri mies
myöskin Lontoon pörssissä. Ja meidän nuoret pojat kuulivat useasti
pörssikauppiasten kirjanpitäjiltä (me näetsen tapasimme syödä
päivällistä yksissä "Kukossa ja lampaassa", kunnianarvoisessa
paikassa, jossa saa mainion palan lihaa, leipää, vihanneksia,
juustoa ja puolikkaan portteria, kaikki yhdestä shillingistä ja
vielä jää pennyn-lantti juomarahaksi) -- nuorten pörssikauppiasten
oli siis tapana kertoa meille, mitä äärettömiä eriä Brough sijoitti
espanjalaisiin, kreikkalaisiin ja kolumbialaisiin papereihin. Hoff
ei niihin puuttunut ollenkaan, hän vain pysyi kotona yksinomaan
hoitaen kauppahuoneen asioita. Hän oli nuori mies, hyvin hiljainen
ja vakava, uskonnoltaan kveekari. Brough oli ottanut hänet
kauppakumppanuuteen kolmisenkymmenen tuhannen punnan hintaa
vastaan, ja varsin hyvä kauppa se oli sittenkin. Minulle kerrottiin
suurimmassa tuttavallisuudessa, että kauppahuone säännöllisesti joka
vuosi jakoi voittoa runsaat seitsemän tuhatta puntaa, josta puolet
peri Brough, Hoff kaksi kuudennesta ja viimeisen kuudenneksen vanha
Tudlow, joka oli ollut herra Broughin kirjanpitäjä ennen kun uusi
yhtiö pantiin alkuun. Tudlow kävi aina kovin kehnosti puettuna, ja
me pidimme häntä vanhana saiturina. Muuan meidän miehistämme, Bob
Swinney nimeltään, tapasi sanoa, että Tudlowin osuus oli pelkkää
lorua ja että se tuli kaikki Brough'ille, mutta Bob tiesi aina asiat
vain puoliksi, käytti tavallisesti viheriätä ratsastustakkia ja pääsi
vapaasti Covent Gardenin teatteriin. Hän piti aina ääntä putikassa,
kuten me sitä kutsuimme (vaikkei se ollut mikään putikka, vaan yhtä
pulska konttori kuin mikä muu hyvänsä Cornhillissa) -- hän piti aina
ääntä Vestriksestä ja neiti Treestä ja lauleli laulua "Peipposesta",
erästä Charles Kemblen[5] kuuluisaa laulua "Neito Mariannasta",
kappaleesta, johon silloin kaikki olivat hullaantuneet ja joka oli
otettu tunnetusta kertomuskirjasta, minkä oli tehnyt muuan Peacock,
Itä-Intian komppanian kirjanpitäjiä; ja mainion hyvä paikka hänellä
onkin.
Kun Brough sai kuulla, millä tavalla nuorukainen Swinney solvasi
häntä ja että hänellä oli vapaapaikka teatterissa, niin hän saapui
päivänä muutamana alas konttoriin, missä me kaikki neljäkolmatta
olimme koolla, ja piti puheen, jonka vertaista kauneudessa minä
harvoja olen elämässäni kuullut. Parjauksesta hän ei välittänyt,
sanoi hän, panettelu on osa ja kohtalo jokaisen julkisen miehen,
jolla on ankarat periaatteet ja joka näitä tinkimättä seuraa,
mutta sitä vastoin hän ei voinut olla välinpitämätön jokaisen
gentlemannin luonteesta, jotka kuuluivat West Diddlesex-yhtiöön.
Tuhansien menestys oli heidän huostassaan, miljoonia puntia kulki
joka päivä heidän kättensä kautta, City, koko maa katsoi ylös
heihin, järjestyksen, kunniallisuuden, esimerkillisyyden esikuviin.
Ja jos hän huomasi, että näiden joukossa, joita hän piti kuin omina
lapsinaan -- joita hän rakasti kuin omaa lihaansa ja vertansa --
oli poikettu pois tästä järjestyksestä, että tätä säännöllisyyttä
ei oltu ylläpidetty, että tätä hyvää esimerkkiä ei oltu kannettu
korkealla (herra Brough puhui aina tähän juhlalliseen tapaan) --
jos hän huomasi lastensa poikenneen pois siveellisyyden, uskonnon
ja sopivaisuuden terveellisistä käskyistä -- jos hän huomasi
ylimmässä tai alimmassa -- pääkirjanpitäjästä, jolla on kuusi sataa
vuodessa, aina ovimieheen, joka lakaisi portaat -- jos hän havaitsi
pienimmänkin säädyttömyyden tahran, hän heittäisi rikkojan luotaan --
niin, vaikka se olisi hänen oma poikansa, heittäisi hän tämän luotaan.
Kun hän puhui näin, puhkesi Brough kyyneliin; ja me jotka emme
tienneet, mitä tuleman piti, katselimme toisiimme kalpeina
kuin lakanat; kaikki paitsi Swinney, 12. virkailija, joka oli
viheltelevinään. Kun Brough oli pyyhkinyt silmänsä ja toipunut
ennalleen, hän kääntyi ympäri; ja ah, kuinka sydämeni tykyttikään
hänen katsoessaan minua suoraan kasvoihin! Olipa kuitenkin
helpottavaa, kun hän huusi jyrisevällä äänellä:
"Herra Robert Swinney!"
"Sir Teille", sanoi Swinney niin viileästi kuin mahdollista, jolloin
muutamat miehistä alkoivat tirskua.
"Herra Swinney, jyrisi Brough, vielä kovemmalla äänellä kuin
aikaisemmin, -- kun tulitte tähän toimistoon -- tähän perheeseen,
sir, sillä sellainen se on, olen ylpeä voidessani niin sanoa --
te kohtasitten 23 niin hurskasta ja säännöllistä nuorta miestä
kuin koskaan on työskennellyt yhdessä -- joille koskaan on uskottu
tämän mahtavan pääkaupungin ja kuuluisan imperiumin rikkaudet.
Te kohtasitten, sir, kohtuullisuutta, säännöllisyyttä ja hyvää
käytöstä; ei mitään säädyttömiä lauluja kuulunut tässä paikassa,
joka on pyhitetty -- liikeasioille; mitään panetteluja ei kuiskailtu
laitoksen johtoa vastaan -- mutta ohitan menneet: voin hyvin ohittaa
ne, sir -- ei mikään maallinen keskustelu tai ruma leikinlasku
häirinnyt näiden herramiesten huomiota tai pilannut heidän työnsä
rauhallista näyttämöä. Kohtasitten kristittyjä ja herrasmiehiä, sir."
"Maksoin paikastani kuten muutkin", sanoi Swinney. "Eikö isäni
ostanut osakk--?"
"Hiljaa, sir! Arvoisa isänne kyllä osti tämän yrityksen osakkeita,
jotka tulevat jonakin päivänä tuottamaan hänelle suurenmoisen voiton.
Hän siis _todellakin_ hankki osakkeita, muuten ette olisi koskaan
täällä. Voin tyydytyksellä sanoa, että jokaisella täällä olevalla
nuorella ystävälläni on isä, veli, rakas sukulainen tai ystävä,
jolla on samanlainen suhde yritykseemme; eikä yksikään heistä ole
ilman motivaatiota hankkimaan, hyvää komissiota vastaan, muita
henkilöitä liittymään mainioon yhdistykseemme. _Mutta_, sir, minä
olen sen johtaja. Näette minun allekirjoittaneen työsopimuksenne; ja
samalla tavoin minä, John Brough, peruutan sen. Menkää pois, sir! --
jättäkää meidät -- luopukaa perheestä, joka ei voi enää pitää teitä
rinnoillaan! Herra Swinney, olen itkenyt -- olen rukoillut, ennenkuin
tulin tähän johtopäätökseen; olen kuunnellut neuvoja, sir, ja olen
lujasti päättänyt. Lähtekää luotamme!"
"En kuitenkaan ilman kolmen kuukauden palkkaa, herra Brough."
"Se maksetaan isällenne, hyvä herra."
"Vielä mitä! minäpä kerron Teille jotakin, Brough, minä olen
täysikäinen, ja jollette Te maksa minulle palkkaani, niin minä laitan
Teidät arestiin -- lempo soi, sen minä teen! Minäpä tyyrään Teidät
tyrmään, taikka ei nimeni ole Bob Swinney!"
"Kirjoittakaa, herra Roundhand, tälle turmeltuneelle nuorelle
miehelle kolmen kuukauden palkan määräys."
"Kaksikymmentä yksi puntaa ja viisi, Roundhand, eikä leimasta
mitään", huusi julkea Swinney. -- Siinä se on, kuitataan! Ei Teidän
tarvitse osottaa sitä pankkiirilleni. Ja jos joku Teistä, pojat,
haluaa lasillisen punssia tänä iltana kello kahdeksan, niin Bob
Swinneyn luo! Maksusta ei puhetta. Jos herra Brough _tahtoisi_ tehdä
minulle sen kunnian ja lyöttäytyisi joukkoon? Tulkaa pois, elkää
huoliko kieltäytyä!"
Me emme jaksaneet kestää enään tätä häpeämättömyyttä, vaan
purskahdimme nauramaan kuin villityt.
"Ulos huoneesta!" kiljui herra Brough, jonka kasvot olivat menneet
aivan sinisiksi. Ja Bob otti naulakosta vaalean hattunsa ja marssi
matkaansa, "savipönttönsä", kuten hän sitä nimitti, vahvasti
kallellaan. Hänen mentyään herra Brough piti meille toisen luennon,
jonka neuvoja me kaikki päätimme käyttää hyväksemme, ja astuen
Roundhandin pöydän ääreen, asetti kätensä kassanhoitajan olalle ja
katsoi pääkirjaan.
"Paljonko rahaa on tänään tullut, Roundhand?" sanoi hän hyvin
ystävällisesti.
"Se leskihän se toi rahansa: yhdeksänsataa ja neljä puntaa kymmenen
shillinkiä ja kuusi pennyä. Kapteeni Sparr on maksanut osakkeensa
täyteen, mutta hän nurisee ja sanoo, ettei hänellä ole enään
mitään; viisikymmentä osaketta, kaksi maksuerää, tekee kolme
viideskymmenesosaa, herra johtaja."
"Hän nurisee aina!"
"Hän sanoo, ettei hänellä ole penniäkään, millä ravita
ruumisraukkaansa osingon jakopäivään asti."
"Entä mitä muuta?"
Herra Roundhand selaili kirjan läpi ja sai kokoon kaikkiaan
yhdeksäntoista sataa puntaa. Meidän liikkeemme luisti erinomaisesti
nykyisin. Vaan siihen aikaan kun minä tulin konttoriin, meidän oli
tapana istuskella ja naureskella, laskea leikkiä ja lukea lehtiä
päivät päästään, ja hirveällä hopulla laittautua paikoillemme, kun
joku sattumoisin asioissaan astui sisään. _Silloin_ ei Brough koskaan
välittänyt naurustamme tai laulustamme ja oli mitä parhaissa väleissä
Bob Swinneyn kanssa. Mutta se oli entisiin aikoihin, ennen kun me
olimme päässeet oikein varuksiimme.
"Yhdeksäntoista sataa puntaa, ja tuhat puntaa osakkeita! Oivallista,
Roundhand -- oivallista, hyvät herrat! Muistakaa, että jokainen
osake, minkä Te tuotte lisää, tuottaa Teille viisi prosenttia
käteistä! Pitäkää mielessä ystävänne -- pysykää uskollisesti
paikallanne -- eläkää säännöllisesti -- toivon, ettei Teistä kukaan
unohda käydä kirkossa. Kuka astuu herra Swinneyn paikalle?"
"Herra Samuel Titmarsh."
"Herra Titmarsh, minä onnittelen Teitä. Antakaa minulle kätenne,
hyvä herra. Te olette nyt tämän yhtiön kahdestoista kirjanpitäjä
ja Teidän palkkanne on niinmuodoin kasvanut viisi puntaa vuodessa.
Kuinka jaksaa Teidän arvoisa äitinne, hyvä herra -- Teidän kallis
ja erinomainen äiti-rouvanne? Hyvässä voinnissa toivoakseni? Ja
minä palavasti rukoilen, että tämä konttori kauan, kauan saa maksaa
hänelle vuosieläkkeensä! Pankaapa muistiin, että jos hänellä on
enemmän rahoja talletettavana, niin hän nyt saa korkeamman koron kuin
viimeksi, koska hän on vuotta vanhempi, ja viisi prosenttia Teille,
poikaseni! Miksi ette Te yhtä hyvin kuin joku muu? Nuoret miehet ovat
aina nuoria miehiä eikä kymmenen punnan paperi ole haitaksi. Vai
miten, herra Abednego?"
"Oh, eihän toki!" vastaa Abednego, kolmas kirjanpitäjä, joka juuri
oli kielinyt Swinneystä, ja hän rupesi nauramaan, kuten me tosiaan
kaikkikin teimme, milloin hyvänsä herra Brough laski jotakin pilan
tapaista, emme siksi että se _oli_ pilapuhetta, vaan meidän oli
tapana nähdä tarkotus hänen kasvojensa ilmeestä.
"Noo, Roundhand", sanoo hän, "sananen Teidän kanssanne muista
asioista. Rouva Brough tahtoo tietää, miksi ihmeessä Te ette koskaan
eksy Fulhamiin."
"Hyvänen aika, se on liika ystävällistä", sanoi Roundhand perin
ihastuneena.
"Mainitkaa joku päivä, ukkoseni. Sanotaan lauantaina, ja ottakaa
yömyssy mukaanne."
"Te olette tosiaan liika ystävällinen. Minä olisin ylenmäärin
ihastunut, mutta --"
"Mutta -- ei mitään muttaa, ukkoseni. Kuulkaapas, kun rahaministeri
osottaa minulle sen kunnian, että syö päivällistä kanssamme, ja minä
tahdon, että Te kohtaatte hänet. Sillä asia on se, että minä olen
Hänen Ylhäisyydelleen kehunut Teitä parhaimmaksi kassanhoitajaksi
koko saarivaltakunnassa."
Roundhand ei voinut kieltäytyä seuraamasta _tällaista_ kutsua,
vaikka, kuten hän oli kertonut meille, rouva Roundhand ja hän olivat
aikeissa viettää lauantain ja sunnuntain Putneyssä,[6] ja me, jotka
tiesimme minkälaista mies-polosen elämä oli, olimme varmat siitä,
että pääkirjanpitäjä saisi koreat haukkumiset vaimoltaan, kun tämä
kuulisi, mistä oli kysymys. Hän oli näetsen kovasti nyreissään rouva
Broughille, sillä rouva Brough, jolla oli vaunut, väitti, ettei
tiennyt, missä Pentonville[7] sijaitsi, eikä siksi voinut käydä
tervehtimässä rouva Roundhandia. Vaikka olisihan toki luullut hänen
ajajansa löytävän tien.
"Jaha, ja sitten, Roundhand", jatkoi johtajamme, "kirjoittakaa,
tehkää hyvin, seitsemän sadan määräys. Hoo, elkäähän repäiskö
silmiänne, mies, en ole karkuun lähdössä. Kas niin -- seitsemän sataa
-- ja yhdeksänkymmentä, sanokaamme yksin tein. Meillä on yhtiökokous
lauantaina, mutta elkää olko huolissanne, minä kyllä teen niistä
tilin, ennen kun ajetaan luokseni. Ministerin otamme vaunuihin
Whitehallissa".[8]
Niin sanoen herra Brough käänsi maksuosotuksen kokoon ja hyvin
sydämellisesti puristaen herra Roundhandin kättä, nousi nelivaljakon
vetämiin vaunuihinsa (hän käytti aina neljää hevosta, Cityssäkin,
missä se on niin vaikeata), jotka odottivat häntä konttorin ovella.
Bob Swinneyn oli tapana sanoa, että Brough velkoi yhtiötä kahdesta
hevosesta, mutta ei koskaan ollut uskominen puoliakaan Bobin
puheista, hän oli semmoinen koiranleuka ja pilkkakirves.
En tiedä, mitenkä lie ollut, mutta minusta ja eräästä Hoskins
nimisestä pojasta (yhdestoista kirjanpitäjä), joka asui kanssani
Salisburyn torikorttelissa, Fleet-kadulla, missä meillä oli hauska
asumus toisessa kerroksessa, tuntui huilunsoittelumme tavattoman
ikävältä tänä iltana, ja kun ehtoo oli hyvin kaunis, lähdimme
kuljeksimaan West Endiin[9] päin. Saapuessamme vastapäätä Covent
Gardenin teatteria olimme aivan lähellä "Globen krouvia" ja muistimme
samalla Bob Swinneyn vieraanvaraisen kutsun. Emme olleet mitenkään
kuvitelleet, että hän oli tarkottanut totta kutsullaan, mutta
arvelimme, että saattaisi sittenkin pistäytyä sisälle; missään
tapauksessa siitä ei voinut vahinkoa olla.
Vaan sielläpä me tapasimmekin Bobin takasalissa, missä hän oli
luvannut olla, istumassa pöydän päässä, paksun tupakansavun keskellä,
ja kahdeksantoista pojistamme kalistelemassa ja hakkaamassa lasejansa
pöytään.
Minkä rähinän he nostivat meidän astuessamme sisään! "Hurraa!" huusi
Bob, "tässä tulee kaksi lisää! Vielä kaksi tuolia, Mary, vielä kaksi
lasia, vielä lämmintä vettä ja vielä kaksi kippoa viinaa! Kukapa
herran nimessä olisi uskonut näkevänsä Titin täällä?"
"Niin", sanoin minä, "me tulimme tänne aivan sattumalta."
Nämät sanat synnyttivät uuden kauhean metakan -- seikka oli nimittäin
tosiaan se, että joka mies näistä kahdeksastatoista oli sanonut
tulleensa sattumalta. Miten olikaan, hupaisen illan se sattuma meille
antoikin, ja antelias Bob Swinney maksoi joka killingin.
"Hyvät herrat!" sanoi hän maksettuaan laskun, "olen kutsunut Teidät
juomaan kunnioitettavan herra John Broughin terveydeksi, koska minun
on kiittäminen häntä siitä kahdenkymmenen yhden punnan ja viiden
shillingin lahjasta, minkä hän antoi minulle tänä aamuna. Mitä
sanonkaan -- kaksikymmentä yksi ja viisi? Ei, vaan sen ja vielä
yhden kuukauden palkan, joka minun olisi ollut maksaminen -- sakkoa
-- viimeistä penniä myöden, -- lempo soi! siitä että olin lähtenyt
paikastani, kuten olin aikonut tehdä huomen-aamulla. Minä olen saanut
uuden paikan, erinomaisen paikan, voin vakuuttaa. Viisi guineaa
viikossa, kuusi matkaa vuodessa, oma hevonen ja kevät kiesit ja
kuljettava Länsi-Englannissa öljyä ja valaanrasvaa tarjoten. Hornaan
kaasuyhtiö, ja eläköön herrat Gann ja Kumpp., Thames-kadulla Lontoon
Cityssä!"
Olen näin seikkaperäisesti kertonut West Diddlesex vakuutusyhtiöstä
ja herra Broughista, sen toimeenpanevasta johtajasta (vaikkei yhtiötä
eikä sen johtajaa, hyvin ymmärrettävästi ole mainittu oikealta
nimeltä), sen tähden että minun ja timanttineulani kohtalo oli
salaperäisellä tavalla yhteydessä kummankin kanssa, kuten kohta
näytän.
Teidän täytyy saada tietää, että West Diddlesexin pojat suuresti
kunnioittivat minua, sen tähden, että minä tulin paremmasta perheestä
kuin enimmät heistä, olin saanut klassillisen kasvatuksen, ja
etenkin, koska minulla oli rikas täti, rouva Hoggarty, josta, täytyy
se tunnustaakseni, minun oli tapana vankasti kerskailla. Ei ole
mitenkään haitallista olla arvossa pidetty tässä maailmassa, mikäli
olen huomannut, ja ellei hieman kehuskele puolestaan, niin saattaa
olla varma siitä, ettei tuttavista kenkään näe vaivaa toisen tähden
eikä kerro maailmalle hänen ansioitaan.
Niin että kun minä kotona käytyäni palasin konttoriin ja asetuin
sijalleni vanhan päiväkirjan ääreen vastapäätä Birchin-kujaa päin
antavaa likaista ikkunaa, annoin piankin poikasten tietää, että
vaikka rouva Hoggarty ei ollut suonut minulle suurta rahasummaa,
kuten olin odottanut -- minä olin todella luvannut tusinalle heistä
pitää kekkerit joen varrella, jos luvatut rikkaudet tulisivat minulle
-- minä annoin heidän tietää, sanon, että vaikka tätini ei ollut
suonut minulle yhtään rahaa, hän oli lahjoittanut minulle komean
timantin, joka oli ainakin kolmenkymmenen guinean arvoinen, ja että
minä jonakuna päivänä prameilisin liikkeessä timantti rinnassani.
"Oo, antakaa nähdä se!" sanoo Abednego, jonka isä oli väärien
jalokivien ja kultaketjujen kauppias Hanway Yardissa, ja minä
lupasin, että hänen piti saada se silmätäkseen, heti kun se oli
uudessa asussa. Kun kaikki taskurahanikin olivat lopen huvenneet
(istuinpaikka vaunuissa kotiin ja takaisin, viisi shillinkiä
piikatytölle kotona, kymmenen tätini neitsyelle ja palvelijalle,
viisikolmatta shillinkiä häviötä whistipelissä, kuten jo kerroin,
ja viisitoista shillinkiä kuusi pennyä pieniin hopeasaksiin erään
henkilön armaille pikku sormille), niin Roundhand, joka oli perin
hyväsydäminen mies, kutsui minut päivälliselle ja antoi etukäteen
kuukauden palkan: seitsemän puntaa yhden shillingin ja kahdeksan
pennyä. Roundhandin kotona Myddeltonin torikorttelissa Pentonvillen
varrella syötäessä vasikan selkäpaistia ja juotaessa lasillista
portteria opin tuntemaan ja näinkin, kuinka pahasti vaimo häntä
piteli, niinkuin taannoin kerroin. Poika parka! -- meidän kaikkien
alakirjanpitäjäin mielestä oli mainio asia istua yksinään pöytänsä
ääressä ja nostaa viisikymmentä puntaa kuussa, kuten Roundhand, mutta
minusta tuntuu, että Hoskinsin ja minun oli, luritellessamme yhdessä
huilua toisen kerran kamarissamme Salisburykorttelissa, koko paljoa
parempi olla kuin päämiehemme -- ja sopusointukin eheämpi, vaikka
meidän soittelumme oli kylläkin säälittävää.
Eräänä päivänä Gus Hoskins ja minä pyysimme Roundhandilta lupaa
saada lähteä jo kello kolmelta, meillä kun oli _erityistä asiaa_
West Endiin. Hän tiesi, että se koski Hoggartyn isoa timanttia, ja
antoi luvan, ja me matkaan. Saavuttuamme St. Martin's-kujalle Gus
osti sikaarin näyttääkseen juhlalliselta, ja puhalteli sitä koko
matkan kujaa ja lehtokujia pitkin Coventry-kadulle asti, missä herra
Poloniuksen kauppa on, kuten jokainen tietää.
Ovi oli auki, ja useat vaunut täynnä naisia pysähtyivät ulkopuolelle
ja purkivat kuormansa. Gus pisti kädet taskuunsa -- siihen aikaan
käytettiin hyvin laajoja housuja, joissa oli avarat laskokset
ja hyvin kapeat lahkeen suut, mistä saappaat tai puolisaappaat
pistettiin ulos (hienostolla oli saappaat, mutta me Cityn puotipojat,
joilla oli kahdeksankymmenen punnan vuosipalkka, tyydyimme
puolisaappaisiin) --, ja kun Gus levitti housujansa niin kauas
lonkistaan kuin mahdollista ja tuprutteli tupakkaansa ja iski katuun
kenkiensä raudoitettuja korkoja ja kun hänellä lisäksi oli niin
nuoreksi mieheksi perin tuuhea poskiparta, niin hän todella näytti
oikein komealta pojalta, jota jokainen pitikin merkittävänä henkilönä.
Hän ei kuitenkaan tahtonut tulla puotiin sisälle, vaan jäi ulos
katsoa tuijottamaan akkunassa olevia kultaisia patoja ja kattiloita.
Minä astuin sisään ja vähän yskittyäni ja ryittyäni, sillä en
ollut koskaan ennen käynyt niin hienossa paikassa, pyysin eräältä
herrasmieheltä saada puhutella herra Poloniusta.
"Millä saatan Teitä palvella, hyvä herra?" sanoo herra Polonius, joka
sattui seisomaan siinä vallan vieressä palvellen kolmea naisihmistä,
yhtä hyvin vanhaa ja kahta nuorta, jotka tarkasti tutkivat muuatta
helmistä kaulakoristetta.
"Tämä koriste on luullakseni ennenkin ollut Teidän huostassanne, hyvä
herra", sanoin minä vetäen esiin solkeni takin taskusta. -- Se on
kuulunut tädilleni, rouva Hoggartylle Castle Hoggartysta."
Vanha nainen, joka seisoi lähellä, katsahti taakseen, kun tätä puhuin.
"Minä myin hänelle kultaiset kaulavitjat ja lyövän taskukellon vuonna
1795", sanoi herra Polonius, joka tahtoi osottaa muistavansa kaikki,
"ja kapteenille hopeaisen punssikauhan. Miten jaksaa majuri --
eversti -- kenraali -- hm! hyvä herra?"
"Kenraali", sanoin minä. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa", vaikka olin
vallan ylpeä siitä, että tämä hieno mies puhutteli minua tällä tapaa,
"herra Hoggartya ei -- ole enään. Mutta minun tätini on lahjoittanut
minulle tämän -- tämän korukalun, joka, kuten näette, sisältää
hänen miehensä kuvan. Sitä minä pyydän Teitä, hyvä herra, huolella
säilyttämään, ja tätini haluaa, että te laitatte tämän timantin
sievästi uusiin puitteisiin."
"Sievästi ja soreasti, tietenkin, hyvä herra."
"Niin, nykyaikaiseen tapaan, ja lähettäkää lasku hänelle. Siinähän on
tuon korukapineen ympärillä melko määrä kultaa, jonka Te tietenkin
suvaitsette laskea pois."
"Viimeistä pennyä myöten", sanoo herra Polonius kumartaen ja
katsellen timanttia. "Se on tosiaan ihmeellinen kapine", sanoi hän,
"vaikka timantti on todellakin soma pieni kappale. Katsokaahan sitä,
mylady. Se on iiriläistä tekoa, leimattu v:lta 95 ja saattaa kenties
muistuttaa Teidän Armonne varhaisimman nuoruuden aikoja."
"Olkaa höpisemättä, herra Polonius!" sanoi vanha nainen, pieni
kaitakasvoinen vaimo, jonka kasvot olivat tuhansissa rypyissä.
"Kuinka Te _rohkenette_, herra hyvä, puhua sellaista hölynpölyä minun
kaltaiselleni vanhalle vaimolle. Enkö minä ollut viisikymmenvuotias
vuonna 95 ja iso-äiti vuonna 96?" Hän pisti esiin pari kuihtunutta,
vapisevaa kättä, avasi kannen, tarkasti sitä hetkisen ja sitten
purskahti nauramaan: "Niin totta kuin elän, onhan se iso Hoggartyn
timantti!"
Taivasten tekijät! mikä talismani olikaan joutunut käsiini?
"Katsokaa, tytöt", jatkoi vanha nainen, "tämä on koko Irlannin isoin
koriste. Tämä punanaamainen mies tässä keskellä on polonen Mick
Hoggarty, eräs orpanani, joka oli rakastunut minuun vuonna 84, kun
minä juuri olin menettänyt rakkaan isoisä-parkanne. Nämät kolmetoista
punaista hiuksenheiskaletta edustavat hänen kolmeatoista kuuluisaa
sisartaan -- Biddy, Minny, Theddy, Widdy (lyhennys Williaminasta),
Freddy, Izzy, Tizzy, Mysie, Grizzy, Polly, Dolly, Neil ja Bell
-- kaikki naimisissa, kaikki julmia ja kaikki punatukkaisia. Ja
kenen heistä Te olette poika, nuori mies? -- vaikka oikeus vaatii
myöntämään, ettette ole perheen muotoon."
Kaksi kaunista nuorta naista käänsi minuun kaksi kaunista mustaa
silmäparia ja odotti vastausta, jonka he olisivat saaneetkin, ellei
vanha vaimo olisi ruvennut latelemaan satoja juttuja yllämainituista
kolmestatoista naisesta ja kaikista heidän rakastajistaan,
kaikista heidän vastoinkäymisistään ja kaikista Mick Hoggartyn
kaksintaisteluista. Hän oli viidenkymmenen vuoden roskajutut tietävä
kronika. Vihdoin hänet keskeytti ankara yskäkohtaus, jonka loputtua
herra Polonius erinomaisen kohteliaasti kysyi minulta, mihin hän
saisi lähettää neulan ja tahdoinko pitää hiukset.
"En", sanoin minä, "en välitä hiuksista."
"Entä neula, hyvä herra?"
Minua oli hävettänyt osotteeni ilmoittaminen. "Mutta kissa vieköön!"
ajattelin minä, "miksi minä? --"
Saa kuninkaalta aatelin
ja arvon kreivi, herttua,
on miehen kunto kuitenkin
jaella vaikea.
Mitä syytä minun olisi salata näiltä naisilta, missä asun?
"Olkaa hyvä ja lähettäkää kapine, saatuanne sen valmiiksi, herra
Titmarshille, n:o 3 Bell-kuja, Salisburyn kortteli, lähellä St.
Briden kirkkoa, Fleet-katu. Pyydän, soittakaa toisen kerroksen
kelloa."
"Hyvä herra, kuinka?" sanoi herra Polonius.
_"Kuinka!"_ huusi vanha vaimo. "Herra Kuinka? _Mais, ma chère,
c'est impayable_.[10] Tulkaa pois -- tääll' on vaunut! Antakaa
käsivartenne, herra Kuinka, nouskaa sisään ja kertokaa minulle kaikki
kolmestatoista tädistänne."
Hän tarttui minua käsipuolesta ja hynttäsi puodista niin kerkeään
kuin mahdollista, nuorten naisten nauraen seuratessa perästä.
"No, hypätkää sisään, kuuletteko?" sanoi hän pistäen terävän nokkansa
ulos vaunun akkunasta.
"En voi, mylady", sanon minä, "minulla on täällä ystävä."
"Vielä vai! mäkeen koko ystävänne ja hypätkää sisään!" Ja ennen kun
kerkesin kunnolleen saada sanaa suustani, työnsi muuan iso puuteroitu
roikale, keltaiset samettiset polvihousut jalassa, minut vaunujen
portaita ylös ja paiskasi oven kiinni perässäni.
Juuri vaunujen vieriessä pois ennätin silmätä Hoskinsiin, enkä
koskaan unohda hänen muotoansa. Siinä seisoi Gus, suu ammollaan,
silmät pyöreinä muljottaen, savuava sikaari kädessään, ihmetellen
minkä jaksoi minulle juuri sattunutta merkillistä seikkailua.
"Kuka on tämä Titmarsh?" sanoo Gus. "Vaunuihin oli aatelinen kruunu
maalattu, niin hitto soi olikin!"