Kun minä läksin Lontoon kaupunkiin toiseksi vuodekseni, lahjoitti
Hoggarty-tätini minulle timanttineulan, tai ei se ollut mikään
timanttineula silloin, vaan leveä, vanhanaikuinen, Dublinissa v:na
1795 tehty rintasolki, jolla hra Hoggarty-vainajan oli tapana
komeilla kaupunginpäällikön tanssiaisissa sekä muualla. Hän
kantoi sitä, sanoi hän, Vinegar Hillin[3] tappelussa, kun hänen
kankipalmikkonsa pelasti hänen kaulansa katkeamasta, -- mutta eihän
se asia oikeastaan kuulu tänne.
Keskellä rintasolkea oli Hoggarty kuvattu nostoväen kaartin punaiseen
univormuun puettuna -- hän kuului nimittäin tähän aselajiin. Kuvan
ympärillä oli kolmetoista hiuskiharaa, jotka olivat vanhan herran
yhtä monen sisaren omat.
Ja kun kaikille näille pikku suortuville oli ominaista perheen
kirkkaan vaaleanruskea väri, näytti Hoggartyn muotokuva
eriskummallisessa asussaan isolta, lihavalta, punaiselta paistilta,
jota ympäröi kolmetoista porkkanaa. Ne olivat ladotut siniselle
emaljilevylle, ja kysymyksenalainen hiuskokoelma näytti ikäänkuin
kasvavan esiin ISOSTA HOGGARTYN TIMANTISTA (joksi me sitä kutsuimme
perheen keskuudessa).
Ei tarvinne sanoakseni, että tätini on rikas. Ja minä harkitsin, että
saattaisin periä hänet yhtä hyvin kuin kuka muu. Vapaakuukauteni
ajalla hän oli erittäin ystävällinen minulle, vaati minut monasti
juomaan teetä kanssaan (vaikka kylässä oli muuan henkilö, jonka
kanssa minä noina kultaisina kesäiltoina kernaasti olisin vaeltanut
pitkin niittyjä), lupasi aina särpiessäni hänen mustaa teevettänsä
tehdä jotakin puolestani, kun palaisin kaupunkiin, -- vieläpä kutsui
minut kolme neljä kertaa puoliselle ja sen päälle pelaamaan whistiä
tai cribbagea. Minä en pelännyt kortteja, sillä vaikka me aina
pelasimme seitsemän tuntia peräkanaa ja minä aina hävisin, eivät
tappioni koskaan nousseet enempään kuin yhdeksääntoista pennyyn
illassa, mutta vanha rouva tarjosi aina päivälliseksi ja kello
kymmenen teen kanssa erästä kamalan hapanta marjaviiniä, enkä minä
uskaltanut kieltäytyä ottamasta, vaikka se, kunniasanallani, teki
minulle kovin pahaa.
No niin, kaiken tämän alamaisuuteni ja tätini yhä toistamien
lupauksien nojalla minä ajattelin, että hän lahjoittaisi minulle
ainakin parikymmentä guineaa[4] (joita hänellä oli iso joukko
laatikossa), ja niin varmasti uskoin jonkun tuollaisen lahjan minulle
aiotuksi, että eräs nuori nainen, nimeltä neiti Mary Smith, jonka
kanssa olin keskustellut asiasta, todella kutoi minulle pienen
viheriän silkkikukkaron, jonka hän antoi minulle (Hicksin heinäsuovan
takana, siinä missä käännytään suoraan kirkkokujalle) -- jonka, sanon
minä, hän antoi minulle, käärittynä pieneen hopeapaperipalaseen. Oli
siinä kukkarossa jotakin sisälläkin, jos totta puhun. Ensinnäkin
paksu kihara kiiltävintä, mustinta tukkaa, mitä ikinä olette nähneet,
ja toiseksi kolme pennyä, nimittäin hopeaisen kuuden pennyn rahan
puolikas, joka riippui pienessä sinisessä nauhassa. Ah, tiesinpä
kylläkin, missä rahan toinen puoli oli, ja minä kadehdin sitä
onnellista hopeakappaletta!
Loma-aikani viimeisen päivän tietenkin olin pakotettu omistamaan
rouva Hoggartylle. Tätini oli erinomaisen armollinen ja kestitykseksi
avasi pari marjaviinipulloa ja pani minut juomaan niistä isoimman
osan. Kun illalla kaikki hänen vieraspitoihinsa kokoontuneet
naiset olivat menneet puukenkineen ja palvelusneitsyineen, niin
rouva Hoggarty, joka merkillä oli käskenyt minua jäämään, ensinnä
puhalsi sammuksiin kolme vierashuoneen vahakynttilää, otti neljännen
käteensä, meni ja avasi kirjoituspöytänsä.
Saatanpa kertoa teille, että sydämeni pamppaili, vaikka olin
näyttävinäni aivan välinpitämättömältä.
"Sam, kultaseni", sanoi hän kopeloidessaan avaimiaan, -- kaada
itsellesi vielä lasillinen Rosoliota" (sennimelliseksi hän oli
ristinyt kirotun juomansa), -- se tekee sinulle hyvää."
Minä kaasin lasillisen ja te olisitte voineet nähdä käteni vapisevan,
kun pullo kilk--kilk kilahteli lasia vasten. Sillä välin kun minä
nieleskelin juomaa, oli vanha rouva saanut puuhansa pöydän ääressä
loppuun ja asteli minua päin heiluva vahakynttilä toisessa kädessä ja
toisessa iso mytty.
"Nyt on hetki", ajattelin minä.
"Samuel, rakas sisarenpoikani", sanoi hän, -- ensimäisen nimesi
sinä sait eno-vainajaltasi, autuaalta mieheltäni, ja kaikista
mies-vainajani ja omien sisarteni pojista ja tyttäristä sinä olet
ainoa, jonka elämänkäytös on minua erittäin miellyttänyt."
Jos ajattelee, että tätini oli yksi seitsemästä naidusta
sisaresta, että Hoggartyt olivat joutuneet naimisiin Irlantiin ja
tulleet lukuisan lapsiparven äideiksi, täytyy minun sanoa, että
kohteliaisuus, jonka tätini minulle lausui, oli todella sievä.
"Rakas täti", sanoin arasti ja vapisevin äänin, "olen usein kuullut
Teidän sanovan, että meitä oli kaikkiaan seitsemänkymmentä kolme,
ja uskokaa minua, että pidän Teidän korkeata käsitystänne, minusta
todella mairittelevana. Minä en ansaitse sitä, en tosiaankaan."
"Mitä tuohon inhottavaan iiriläiseen joukkokuntaan tulee",
sanoo tätini jokseenkin terävästi, "niin älä puhu heistä, minä
kammon heitä ja kaikkien heidän äitejäänkin" (seikka on se, että
Hoggartyn omaisuudesta oli käyty käräjiä), "mutta kaikista muista
sukulaisistani sinä, Samuel, olet ollut uskollisin ja huomaavaisin
minua kohtaan. Esimiehesi Lontoossa kiittävät säännöllisyyttäsi
ja hyvää käytöstäsi mitä parhaimmaksi. Vaikka sinulla on ollut
kahdeksankymmentä puntaa vuodessa (sangen runsas palkka), et ole
menettänyt shillinkiäkään yli tulojesi, niinkuin muut nuoret miehet
olisivat tehneet. Ja vapaakuukautesi sinä olet omistanut vanhalle
tädillesi, joka, vakuutan sen sinulle, on kiitollinen siitä."
"Oh, täti kulta!" sanoin minä. Siinä kaikki, minkä sain virketyksi.
"Samuel", jatkoi hän, -- minä lupasin sinulle lahjan, ja tässä se on.
Ensinnä arvelin antaa sinulle rahaa, mutta sinä olet säännöllinen
poika etkä tarvitse sitä. Sinä et ole riippuvainen rahasta, rakas
Samuel. Minä annan sinulle, mitä enimmän pidän arvossa elämässäni,
Hoggarty-vainajani m-mu-muo-to-kuvan (_kyyneleitä_) rintasoljessa,
jota kaunistaa se kallisarvoinen timantti, mistä useasti olet kuullut
minun puhuvan. Pidä sitä, rakas Samuel, minun tähteni, ja ajattele
tätä enkeliä taivaassa ja sinun omaa tätiäsi Susyä."
Hän pisti vehkeen käsiini. Se oli jokseenkin parranajorasian kannen
kokoinen. Ja minun olisi yhtä helposti pälkähtänyt päähän pitää sitä
rinnassani kuin käyttää kolmikolkka hattua ja kankipalmikkoa. Minä
tunsin niin suurta harmia ja pettymystä, etten todellakaan pystynyt
saamaan suustani halkaistua sanaakaan.
Kun olin hieman saavuttanut mielenmalttini jälleen, otin rintasoljen
esiin paperista (rintasolki! kyllä kai, se oli yhtä iso kuin
munalukko) ja hitaasti kiinnitin sen paidan rinnukseeni.
"Kiitos, hyvä täti", sanoin mainiosti salaten ivani. -- Pidän
aina arvossa tätä lahjaa Teidän tähtenne, joka olette sen minulle
antanut, ja se on muistuttava mieleeni enoni ja kolmetoista tätiäni
Irlannissa."
"Minä en tahdo, että pidät sitä _tuolla_ tavalla!" kiljasi rouva
Hoggarty. -- Ei noiden ilkeitten punatukkaisten naisten hiuksia!
Sinun täytyy ottaa pois heidän hiuksensa."
"Mutta sittenhän rintasolki on pilalla, täti hyvä."
"Älä huoli rintasoljesta. Laitata se uuteen malliin."
"Tai kenties", sanoin, "minä en ensinkään sitä muuta -- kuva on
hieman liika iso nykyisen käsityksen mukaan --, vaan laitatan enon
muotokuvan kehyksiin sekä asetan uuninkamanalle, Teidän kuvanne
vierelle. Se on hyvin soma pienoiskuva."
"Tämä pienoiskuva", sanoi rouva Hoggarty juhlallisesti, "oli suuren
Mulcahyn _chef-d'ouvre_ (lausuttu _shef dööver_), tätini lempisana,
joka ynnä sanat _bongtong_ ja _allimod de Pariis_ muodostikin hänen
ranskankielensä koko sanavaraston). Sinähän tunnet tämän säälittävän
taiteilija-paran kauhean historian. Kun hän oli saanut valmiiksi
tämän ihmeteltävän kuvan edesmenneelle rouva Hoggartylle Castle
Hoggartysta, Mayon kreivikunnasta, kantoi rouva Hoggarty sitä
rinnassaan kaupunginpäällikön tanssiaisissa, joissa hän pelasi erän
pikettiä ylipäällikön kanssa. Mikä oli voinut saada hänet asettamaan
typeräin tytärtensä hiukset Mickin muotokuvan ympärille, en pysty
käsittämään, mutta sellainen se oli kuin sen nyt tuossa näet. 'Hyvä
rouva', sanoo ylipäällikkö, 'ellei tuo ole ystäväni Mick Hoggarty,
niin olen minä hölmöläinen!' Nämät olivat hänen ylhäisyytensä omat
sanat. Rouva Hoggarty Castle Hoggartysta irroitti soljen rinnastaan
ja näytti hänelle sitä.
'Ken on taiteilija?' sanoo armollinen herra. 'Se on ihastuttavin
kuva, mitä olen elämässäni nähnyt!'
'Mulcahy, Ormondin rantakadulta', sanoo rouva Hoggarty.
'Jumal'auta, minä otan hänet suojaani', sanoo armollinen herra.
Mutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän antoi maalauksen
takaisin tyytymättömän näköisenä. 'Tässä muotokuvassa on virhe',
sanoi hänen ylhäisyytensä, joka oli ankara järjestyksen mies. 'Ja
minä ihmettelen, että ystäväni Mick, joka on hyvä sotilas, ei ole
huomannut sitä.'
'Mikä se on?' sanoo rouva Hoggarty Castle Hoggartysta.
'Hyvä rouva, hän on maalattu ILMAN MIEKANKANNIKETTA!' Ja hän otti
hyvin suuttuneena kortit jälleen käteensä ja lopetti pelin sanaakaan
enään sanomatta.
Tapaus kerrottiin herra Mulcahylle seuraavana päivänä, ja onneton
taiteilija _tuli hulluksi heti paikalla_. Hän oli pannut koko
maineensa tähän pienoiskuvaan ja vakuuttanut, että sen piti olla
virheetön. Sellaisen vaikutuksen teki tämä tieto hänen tunteelliseen
sydämeensä! Kun rouva Hoggarty kuoli, otti enosi muotokuvan ja aina
kantoi sitä itse. Hänen sisarensa sanoivat hänen tekevän sen timantin
takia, vaikka -- noita kiittämättömiä olentoja -- hän teki sen
yksinomaan heidän hiustensa vuoksi ja rakkaudesta taiteeseen. Mitä
tulee taiteilija-parkaan, hyvä poikani, sanoivat jotkut, että hän
oli tullut juoppohulluksi ylenmääräisestä väkijuomain käyttämisestä,
mutta sitä minä en usko. Otapa vielä lasillinen Rosoliota."
Tämän jutun kertominen saattoi aina tätini mitä paraimmalle tuulelle.
Ja nyt hän sen päätettyään lupasi maksaa timantin uuden sovituksen
pyytäen, että minä Lontooseen saavuttuani veisin sen suuren
kultasepän, herra Poloniuksen luo, ja lähettäisin hänelle laskun.
"Totta kyllä", sanoi hän, "on tämän sovituksen kulta arvoltaan
ainakin viisi guineaa ja uuden sovituksen sinä voit saada kahdella.
Mutta olkoon, pidä sinä, rakas Samuel, mitä jää ylitse ja osta sillä,
mitä mielit."
Ja sitten vanha rouva sanoi minulle hyvästi. Kello löi kahtatoista,
kun minä astuin alas kyläntietä, sillä Mulcahyn historian kertomiseen
meni aina kokonainen tunti, enkä minä siinä kävellessäni enään ollut
aivan yhtä masentunut kuin lahjan saadessani. "On se timanttineula
sentään korea kapine", ajattelin, "ja tekee minut 'feinin'
näköiseksi, olkoon vaatetukseni kuinka kulunut tahansa" -- ja
kulunut se tosiaankin oli. "No niin", sanoin minä, "niillä kolmella
guinealla, jotka jäävät yli, minä ostan parin nimittämättömiä" --
joita minä, _entre nous_, kipeästi kaipasin, kun juuri olin kasvanut
mittani täyteen, mutta housuni olivat syntyneet kahdeksantoista
kuukautta sitten.
No siis, minä astuin alas kyläntietä, kädet housunlakkarissa. Siellä
oli Mary-parkani kukkaro, josta olin ottanut pois ne pienet tavarat,
mitkä hän oli antanut minulle edellisenä päivänä, ja asettanut -- no
samapa tuo minne, mutta katsokaas, siihen aikaan minulla oli sydän
ja se hyvin lämmin. Minulla oli Maryn kukkaro valmiina tätini lahjan
varalle, jota ei koskaan tullut, ja minä laskin, että maksettuani
matkani omista pienistä säästövaroistani, jotka rouva Hoggartyn
peli-iltoina olivat vähentyneet kokonaista viisikolmatta shillinkiä,
minä pääsisin kaupunkiin kaksi seitsemän shillingin kappaletta
taskussani.
Astuin alas kyläntietä hiivatinmoista kyytiä, niin vinhasti, että
jos se mahdollista olisi ollut, niin olisin saavuttanut ne kymmenen
kellonlyöntiä, jotka olivat kuuluneet kaksi tuntia sitten minun
kuunnellessani rouva Hoggartyn pitkiä historioita ja juodessani hänen
kamalaa Rosoliotaan. Sillä asia on niin, että minun oli määrä kello
kymmenen saapua erään akkunan alle, jossa erään henkilön siihen
aikaan piti istua katselemassa kuuta soma rypytetty yömyssy päässä ja
armaat hiukset paperruksissa.
Akkuna oli nyt sulettu eikä sieltä näkynyt edes kynttilääkään.
Ja vaikka minä yskin ja ryin ja viheltelin puutarhan aidan
takana ja hyräilin laulua, josta eräs henkilö hyvin paljon piti,
vieläpä viskasin akkunaan pienen kivenkin, joka osui suorastaan
ristikon väliin -- en saanut hereille ketään muuta kuin ison
vahtikoiralurjuksen, joka haukkui ja ulisi ja hyppeli aitaa vasten
niin vimmatusti, että pelkäsin sen milloin vain sieppaavan nokkani
hampaittensa väliin.
Siten minun täytyi niin joutuin kuin suinkin lähteä tieheni. Ja
seuraavana aamuna äiti ja sisaret olivat laittaneet minulle aamiaisen
kello neljäksi ja kello viisi tuli Lontooseen menevä tyhjä, kuusi
sisäistuinta käsittävä postivaunu "Uskollinen", ja minä kapusin ylös
katolle näkemättä Mary Smithiä.
Kun me kuljimme talon sivutse, näytti kyllä siltä kuin olisi hänen
huoneensa akkunaverho ollut vedetty sivulle hiukan verran. Varmasti
oli akkuna ainakin auki, ja sulettu se oli edellisenä yönä. Mutta
vaunu vieri eteenpäin, ja kylä, talo, kirkkotarha ja Hicksin
heinäsuovat olivat pian näkymättömissä.
* * * * *
"Äläs! Onpa siinä kroosia!" sanoi ajajalle tallipoika, joka poltteli
sikaaria, katsellen minua ja sormella tonkien nokkaansa.
En ollut nimittäin ensinkään riisuutunut tätini kesti-illan jälkeen,
ja kun olin pahalla tuulella ja kaikki vaatteet oli vielä sullottava
kirstuihin ja paljon muuta ajattelemista, olin kokonaan unhottanut
rouva Hoggartyn rintasoljen, jonka edellisenä yönä olin pistänyt
paidanrinnukseeni.