-- No, nyt kun sinä olet tullut minun vävykseni, niin nyt sinä aluksi
et tarvitse ryhtyä talon töihin, vaan saat tehdä vierailumatkan
sisareni luo. Hän asuu kaukana, mutta tie on sinne hyvä ja ainahan
maailman näkemisestä on hyötyä. Kysy samalla sisareltani, milloin hän
tulee täällä käymään.
-- Voihan tuolla käydä, miksikäs en lähtisi, sanoi Antti.
Hän huomasi kyllä, että kauppias lähettää hänet Syöjättären luo eikä
toivo hänen siltä matkaltaan koskaan palaavan, mutta minkäpä tässä
oikeastaan voi -- kyllähän isäntä keksisi jonkun uuden juonen! Parasta
siis lähteä! Ja hän lähti.
Astuttuaan päivän, pari, huomasi hän erään kallion juurella suuren,
villin miehen hyppyyttävän tulisilmäistä hevosta kallion päälle. Mutta
hevonen ei koskaan päässyt kallion päälle eikä mies näkynyt voivan
jättää työtään.
-- Ahaa, tuossa on ensimäinen puutospaikka, arveli Antti ja hiljensi
askeleitaan.
-- Ka, ka, jopa tuli mies luokseni, josta saan sammuketta suureen
nälkääni, virkkoi hevosenhyppyyttäjä ja keskeytti työnsä.
-- Jokos syön sinut, sanoi hän tullen Antin luo.
-- Elä, veikkonen, syö, -- teen sinulle jonkin hyvän työn. Olen menossa
Syöjättären luo.
-- Mitä, menetkö sinä sinne? No, kun sinne menet, niin tuo veikkonen
sieltä minulle tieto, miten pääsisin tästä työstäni vapaaksi. Silloin
en syö sinua.
-- Tuon kyllä, ole varma! Antti pääsi ohi ensi koetuksesta. Pari kolme
päivää astuttuaan tapasi hän erään lammin rannalla suuren,
julmannäköisen miehen, joka onki lammista suurta vesihirviötä, saamatta
sitä koskaan onkeensa.
Nähtyään Antin keskeytti hän työnsä ja sanoi:
-- Ka, ka, jopa tulee mies, josta saan sammuketta suureen nälkääni.
Tulehan lähemmä!
-- Elähän, veikkonen, syö, minä olen menossa semmoiseen paikkaan, että
voin tuoda sinulle tiedon, jonka avulla pääset vapaaksi tuosta
työstäsi!
-- No, jos sen teet, niin en syö, -- mene rauhassa!
Kolmen päivän perästä tuli Antti joen rannalle, jossa suuri, ilkeä
jättiläinen saattoi ihmisiä joen ylitse. Nähtyään Antin, rähähti se
nauramaan ja sanoi:
-- Ka, ka, jopa tulee mies, jonka mieluummin syön kuin saatan joen
ylitse!
-- Elä, veikkonen, syö, olen menossa sellaiseen paikkaan, josta tuon
sinulle tiedon, minkä avulla pääset pois tuosta työstäsi!
-- Vai niin, no sitten saatan sinut mieluummin ylitse kuin syön.
Antti pääsi viimeisestä pälkähästään.
Tultuaan Syöjättären linnaan, tapasi Antti linnan ensin tyhjänä, mutta
sitten tuli siihen nuori kaunis tyttönen. Tämä tyttönen, joka ei ollut
Syöjättären sukua eikä siis näyttänyt olevan saapujalle vihamielinen,
kysyi häneltä matkan syytä.
Poika vastasi kierrellen, mutta sanoen kuitenkin suoraan, että tämä on
Syöjättären linna.
-- On, kyllä on, ja siksi sinulta kyselenkin tuloasi. Sillä tässä voi
sinulle käydä huonosti. Sano siis suoraan, mitä varten tulit tänne?
-- No, jos sanon suoraan, niin lähetti minut ilkeä isäntäni.
Mutta sitäpaitsi pitäisi minun saada selkoa kolmeen seikkaan.
Ensinnäkin, miten pääsisi työstään vapaaksi se mies tässä matkan
varrella, joka ijät päivät ajaa suurta, hurjaa hepoa jyrkälle
kalliolle. Toinen taas onkii hirveätä vesipetoa lammista ja kolmas
saattaa kulkevaisia joen yli, eivätkä hekään kuulu työstään koskaan
pääsevän. Mitenkä he siitä pääsisivät.
-- En yhteenkään näistä kysymyksistä osaa vastata etkä niihin saa
vastausta Syöjättäreltäkään suoraan, vaan jos teet niinkuin neuvon,
niin ehkä saat selityksen jollakin tavoin. Käy tuonne uuninkoloon yön
ajaksi ja jos minä yöllä puolestasi saan nuo kysymykset Syöjättärelle
tehdyksi ja jos hän niihin minulle vastaa, niin ehkä sinäkin saat siten
kuulla ne vastaukset. Mutta olekin hiljaa kolossa ja livistä sitten
tiehesi niin pian ja taitavasti kuin voit, sillä Syöjätär on tosiaan
armoton!
Nämä neuvot katsoi poika sangen hyviksi ja kiitettyään niistä meni
uuninkoloon.
Syöjätär tulikin kohta kotiin ja huomasi heti, että linnassa oli käynyt
ihminen.
-- Kävi kyllä, mutta meni poiskin, sanoi tyttö.
-- No, mitä hän täällä kävi? ärähti Syöjätär.
-- Ka, eräisiin kysymyksiin vastausta hakemassa. Mutta kun et ollut
kotona, niin lähti edelleen, etsimään muualta vastausta.
-- No, mistä hän luulee sellaiset neuvojat löytävänsä! Kuka on minua
viisaampi? -- Mitä kysymyksiä hänellä oli -- tiedustelitko?
-- No, ensiksikin se, että miten pääsisi vapaaksi työstään se
jättiläinen, joka tämän tien alkumatkassa hurjaa hevosta ikuisesti
vuorelle ajaa. Toiseksi, miten loppuisi työ siltä onnettomalta, joka
vesipetoa ikuisesti onkii. Vihdoin kolmanneksi: kuinka pääsisi
kohtalostaan se, joka tämän tien loppuosassa ikuisesti saattelee
ihmisiä joen yli.
-- Kylläpä ihmiset ovat tyhmiä, rähähti Syöjätär nauramaan tämän
kuultuaan. -- Kaikkea ne kyselevätkin. Ettei sekään jättiläishoukka
tiedä, että kun vain jättäisi sen hevosensa hyppyyttämisen, niin kohta
pääsisi siitä! Ja toinen sen petonsa onkimisen! Ja kolmas taas kun vain
ihmisiä joesta yli saattaessaan asettuisi istumaan veneen keulapuolelle
ja kun veneen keula on kolahtanut maahan, hyppäisi siitä äkkiä maalle
ja työnnältäisi veneen saatettavineen takasin virtaan, niin pääsisi.
Tuon vertaa eivät tiedä! Semmoiset konstit, ei yhtään enempää! -- No,
eikö hän muuta kysynyt?
-- No, kysyihän se vielä. Sanoi tulleensa tänne erään rikkaan kauppiaan
käskystä, joka oli sanonut itseänsä sinun sukulaiseksesi ja käskenyt
kysyä sinulta, että milloinka hänen rakas sukulaisensa tulee hänen
luonaan käymään.
-- Sitä käyntiä se rakas sukulainen saa odottaa! Mutta olisinpahan
saattanut sille kysyjälle siihen sanoa, että jos tuo kauppias pitää
minua sukulaisenaan, niin tulkoon itse täällä käymään. Kyllä hänet
täällä vastaanotetaan. -- Ja Syöjätär nauroi tämän vastauksensa päälle.
Sitten kävi hän nukkumaan.
Silloin solahti Antti hiljaa pois uunin kolosta ja ulos huoneestakin ja
niinpä hän olikin vapaa palausmatkalleen.
Tällä tapasi hän nuo onnettomat jättiläiset ja ne tulivat oikein
iloisiksi, kun saivat kuulla ne Syöjättären neuvot. Vieläpä sai Antti
heiltä suuria rikkauksia palkakseen. Joen yli saattajalle ilmotti hän
kuitenkin neuvonsa vasta sitten, kun oli päässyt toiselle rannalle.
Kauppiaan talossa luultiin hänen aikoja jo kuolleen ja kadonneen ja
sentähden hänen paluunsa herätti suurta hämmästystä.
Kauppias itse aivan kauhistui nähtyään Antin ilmielävänä edessään.
-- Niin, tässä minä olen ja sisaresi lähetti hyvin paljon terveisiä!
Kutsuipa käymäänkin!
Kauppias ei siihen mitään vastannut. Hänestä tuntui kaikki menetetyltä.
Hän huomasi, ettei tuosta pojasta eikä siitä tietäjäukkojen
ennustuksesta suinkaan päässyt. Ja siitä aivan epätoivoon joutuneena
hävisi hän talosta eikä siltä tieltään enää koskaan palannut. Toiset
sanoivat, että hän olisi lähtenyt sitä Syöjättären kutsua noudattamaan,
mutta toiset väittivät, että hän hukuttautui lampiin.
Mutta Antti jäi rikkaan talon isännäksi ja omaisuuksien haltijaksi. Ja
elänee vieläkin.
Taivaan vitjoja hakemassa.
Kävipä kerran yhdeksän joutsenta kylpemässä pojan talon edustalla,
kauniissa hiekkarantaisessa lahdelmassa. Poika kauvan aikaa aprikoi,
että mitähän kummia joutsenia nuo ovat, jotka aina samassa paikkaa
käyvät uimassa, mutta ei sitten kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.
Kerran sattui hän kävelemään rannalla ja huomasi noiden outojen
kylpijöiden taas lentävän hänen lahdelmalleen.
Hän näki niiden laskeutuvan hietikolle, heittävän siipensä pois ja --
mitä kummaa! -- muuttuvan nuoriksi, soreiksi neitosiksi. Yksi heistä
oli erittäin kaunis ja ihana.
Hän arveli, että hänpä tekee niille kepposen, ja kun ne olivat
kaalaneet veteen, hiipi hän siipien luo, varasti ne kaikkein
kauneimmalta neitoselta ja vetäytyi pensaan taa piiloon.
Kun kylpy oli kylvetty, tulivat neitoset takasin rantaan, etsivät
siipensä ja muuttuivat jälleen joutseniksi. Mutta se kaikkein kaunein
ei löytänytkään siipiään eikä päässyt muuttumaan joutseneksi. Toiset
lähtivät lentoon, mutta se yksi jäi hietikolle seisomaan.
Hätäytyneenä rupesi hän huutelemaan: -- Ken lienetkin vienyt siipeni,
tuo pois! Jos olet itseäni vanhempi, otan isäkseni, jos olet itseäni
nuorempi, otan veljekseni, jos olet samanikäiseni, otan sulhokseni.
Poika ilmaisi silloin itsensä, ja kun hän oli samanikäinen tytön kera,
oli tämän otettava hänet sulhasekseen. Neitonen ei tuosta suinkaan
hämmästynyt, suostui kylläkin morsiameksi, mutta yksi ehto oli:
-- Nyt olet saanut minut morsiameksesi ja myös takasin ihmiseksi
joutsenesta, joksi olen ollut noiduttu; mutta täältä en voi lähteä
mukaasi, vaan täytyy minun mennä ensin isäni luo kuninkaan linnaan ja
sinun tulla minua sieltä omaksesi pyytämään. Muuten voisin vielä joutua
takasin joutseneksi.
No, poika suostui siihen.
He lähtivät yhdessä kuninkaan linnaan. Kuningas pani jyrkästi vastaan,
mutta pojan hartaista pyynnöistä jo suostui seuraavalla ehdolla:
-- No, jos saanet taivaasta riippuvat kultaviljat käsiisi Tuonenvuoren
takaa, niin saat tyttäreni omaksesi. Muuten et!
Poika joutui suureen suruun eikä tiennyt, mitä vastata. Mitenkä hän
saisi ne vitjat? Huolissaan meni hän morsiamensa luo kysymään neuvoa.
-- Pahanpa ehdon pani, pahan, virkkoi morsian. -- Mutta koetahan
sentään. Istu sen hevosen selkään, jonka pihaan käsken ja aja sillä
hurauta, aja ummessa silmin, aja minne se vienee, ylämaita, alamaita,
vesien yli, vuorien yli, suurien metsien halki. Aja sinnes, kunnes
hevonen putoaa altasi. Silloin kouraise kaksin käsin ilmaa päältäsi, ja
silloin ovat kultavitjat käsissäsi!
Poika teki neuvon mukaan. Ajoi morsiamen antamalla hevosella ummessa
silmin sinne, minne tämä vei, alamaat, ylämaat, metsät, vuoret, vedet
yli, ajoi, kunnes hänen altaan hevonen putosi. Silloin kourasi hän
ilmaa kaksinkäsin päältään ja samassa olivat vitjat hänen käsissään.
Mutta samassa putosi hän itsekin, putosi jonnekin hyvin alas, syvään
rotkoon, aivan kuin maan alle.
Hän on aluksi aivan tajuttomana sinne pudottuaan, ei tiedä, mitä tehdä,
minne lähteä. Näkee ympärillään vain suuren, synkän laakson, puita,
kasveja, mutta kaikki ovat aivan kuolleita. Vihdoin lähtee hän
eteenpäin kävelemään, minnepäin lähteneekin. Kuuleepa hän silloin
omituista tappelunjyminää jostakin, nujakkaa, mistä erottaa vain luiden
kalketta vastakkain. Hän lähtee astumaan sitä kohti. Vähän matkaa
kuljettuaan huomaa hän kaksi vainajaa tapella kähmivän keskenään. Hän
hämmästyy, mutta tekee sitten tervehdyksen ja kysyy:
-- Mitä te, veikkoset, tappelette?
-- Ahaa, siinähän tulikin riitamme ratkaisija, sanoo toinen
tappelijoista ihastuen. -- Tämä naapuri tahtoo minulta periä velkaa,
jonka minä muka olen ottanut. Mutta minä en ole sitä ottanut. Mitä sinä
siihen sanot?
-- Minäkö mitä? No, en tiedä. Vaan luulenpa, ettei teillä enää ole
mitään velkojen perimisiä keskenänne, kun olette jo kuolleet. Mitä
vainajilla on jakamista!
-- Mitä, olemmeko jo kuolleet, huudahtavat vainajat, -- no, mitäpä
silloin tosiaankaan jakamista! Sopikaamme pois! Ei, emme enää tappele.
Tässä on sinulle palkka!
Toinen vainajista pistää pojalle taskuun pienen kiven ja vainajat
lähtevät kaulakkain poispäin astumaan.
Jonkun ajan perästä kuulee poika taas samanlaista tappelua ja
kuunneltuaan hetken ihmetellen lähtee tappeluun päin astumaan. Siellä
niinikään kaksi vainajaa tapella nujuuttaa.
-- No, kah, taas sama leikki! Mitäs te tappelette?
-- Ka sitä, kun tämä naapuri sanon omaksi maakseen sitä, mikä on
varmasti minun maatani. Rajariita. Ratkaise veikkonen, sinä se! Mitä
sinä arvelet?
-- No, arvelen, että ei teillä taida enää olla mitään jakamista
keskenänne, kun olette jo kuolleita. Heittäkää pois tuo kiista!
-- Ka, ka, tosiaanko! Joko olemme kuolleita? No, mitäpä sitte enää
riitelemistä! Jättäkäämme pois vain se!
Ja nekin tappelijat sopivat ja pistävät miehelle palkaksi pienen kiven
taskuun ja lähtevät pois halaillen ja kaulaillen toisiaan.
Kolmannenkin kerran kuulee poika samanlaista tappelun ääntä. Sielläkin
kaksi vainajaa kähmäilevät keskenään. He riitelevät siitä, kumman vaimo
oli taitavampi ja toimellisempi, toisenko vai toisen.
Poika ratkaisee näidenkin riidan ja saa taas pienen kiven palkakseen.
-- No, nyt näitä kiviä alkaa olla, arvelee poika, mutta mitä näillä
tehdään? Ja mitenkä täältä kalman rotkosta pois päästään?
Yhtäkkiä ottaa hän taskustaan kultaiset vitjat ja käy katselemaan
niitä. Pidellessä ne helähtelevät.
Silloin sujahtaa siihen hänen eteensä kaikki veen eläimet, suurista
petokaloista lähtien.
-- No, mitä te tähän tulitte?
-- Ka, etkö tarvitse meitä, kysyi eräs saapuneista. Heläytithän
vitjoja!
-- Tarvitsen, vaan mitä te voisitte minulle tehdä?
-- Mitä tahdot meidän tekevän?
-- Viekää minut omille mailleni.
-- Voi, sitäkös! Sitä me emme voi tehdä, emme, pudistavat pyrstöjään
kalat.
-- Siinäpä se. Menkää matkoihinne!
Kalat menevät ja mies jää yksin.
Nyt ottaa hän toisen kerran ne vitjat käsiinsä ja ne taas helähtävät.
Silloin syöksähtävät siihen kaikki metsäneläimet pienimmästä
suurimpaan.
-- Mitäs te tähän keräydyitte?
-- Sinua palvelemaan.
-- Mitä te voisitte tehdä?
-- Mitä tahdot?
-- Viekää minut omille mailleni!
-- Emme voi sitä tehdä.
-- No, menkää sitten matkoihinne!
Poika on taas yksin eikä tiedä mitä tehdä.
Helähdyttää hän huvin vuoksi kolmannenkin kerran vitjojaan.
Silloin suhahtavat kaikki ilman eläimet hänen ympärilleen.
-- Mitä te tulitte tähän?
-- Sinua palvelemaan.
-- No, voitteko viedä minut omille mailleni?
Ei linnuissakaan ensin näytä olevan ketään, joka voisi tuon työn
suorittaa, mutta jo astuu siihen esiin kokko joukosta ja katsoo
tiukasti pojan silmiin ja kysyy häneltä:
-- No, ovatko sinulla ne kultavitjat taskussasi?
-- Ovat.
-- Ovatko ne kolme kiveäkin tallessa?
-- Ovat.
-- No, nouse sitten selkääni, pistä vitjat suitsikseni, pidä kivet
esillä ja anna mennä!
Poika noudattaa neuvoa ja lähtee.
Lentää, lentää se kokko kohisuttaa, yrittää jo väsyä erään suuren meren
kohdalla, mutta silloin käskee pojan pudottamaan ensimmäisen kiven
taskustaan. Kun se on pudonnut mereen, kohoaa siihen korkea vuori ja
siinä kokko levähtää hiukan itseään. Lentää, lentää sitten, jo tulee
toinen suuri meri alle ja taas yrittää väsyä kokko, mutta sitten käskee
heittämään toisen kiven taskusta mereen -- nousee siihen uusi
levähtämispaikka. Ja niin käy kolmannenkin meren kohdalla, ja vihdoin
ollaan perillä.
Tullaan kuninkaan linnaan.
Sielläkös ilot ja ihastelut syntyy, ja se kuningas antaa ilomielellä
tyttärensä semmoiselle miehelle, joka semmoiset matkat tekee ja taivaan
kultavitjat tuo.
Aina soittavaa kannelta etsimässä.
Sattuipa kerran mies olemaan metsällä oravaa ampumassa. Ampui samaa
oravaa kolme päivää peräkkäin, ei osannut siihen, ei saanut sitä alas.
Arveli vihdoin kolmantena päivänä:
-- Mikäpä orava sinä lienet, kun en saa sinua ammutuksi!
Vastasi orava miehen arveluun:
-- Mikähän lienenkin, mutta päästähän minut elävänä alas eläkä ammu!
No, mies arveli, että kun en tuota ole saanut kolmeen päivään hengiltä,
niin antaapa tulla elävänä alas.
Maahan tultuaan muuttui orava kauniiksi neitoseksi ja pyysi päästä
pojan morsiameksi.
-- No, enpä tuota tiedä, mitä äitimuori sanonee, arveli poika.
-- Mitä sinä muoreista! Itsehän sinä jo olet itsesi isäntä; suostu pois
vain ottamaan minut!
-- No, olkoon menneeksi!
Mies suostui ottamaan neitosen, meni kotiinsa ja rupesi siellä hänen
kanssaan elämään. Ja hyvähän olikin elää. Toimelias, taitava oli
emäntä. Ja kaunis kuin päivänpaiste.
Kuulipa sen kuninkaanpoika, jolta juuri oli entinen puoliso kuollut.
Hän kutsui kauniin emännän omistajan luokseen ja sanoi hänelle: --
Annapa minulle morsiamesi!
-- Kuinka antaisin, säikähti mies.
-- Anna vain pois, minä tahdon hänet!
Mies rukoilemaan ja pyytämään, ettei kuninkaanpoika ottaisi häneltä
hänen hyvää ja niin erikoisella tavalla saatua emäntäänsä.
-- Minkä erikoisella tavalla saa, siitä pitää erikoiset lunnaatkin
maksaa! Meneppä nyt ja hanki minulle sellainen kannel, joka aina
soittaa, mutta ei pidä erityistä iloa eikä erityiseen suruunkaan mieltä
paina, vaan aina vain kohtalaisesti soittaa, sillä ilman sitä en minä
voi elää ja sinä taas menetät emäntäsi, jos et sellaista saa!
Mies tuli yhä surullisemmalle mielelle ja pyysi kuninkaanpojalta, että
tämä asettaisi hänelle helpomman ehdon. Ei kuninkaanpoika hellittänyt.
Ja sentähden kauniin emännän omistavan miehen piti, vaikkakin ylen
raskaalla mielellä, lähteä tällaista kannelta hakemaan.
Astuttuaan monta päivää, tuli hän erääseen taloon, jossa ei ollut
kotona muita kuin pieni tyttönen.
-- Oletko sinä talon väkeä? kysyi mies.
-- Olen, vastasi tyttönen; -- mutta mikä sinä olet ja mitä sinä etsit?
-- Olen mies, joka etsin sellaista kannelta, joka aina soittaa; mutta
sen pitäisi soittaa vielä aivan erikoisella tavalla.
-- Meidän talossa osataan tehdä kanteleita, sanoi iloisesti tyttönen.
Olehan iltaan, niin miehet kun tulevat kotiin, niin kysytään,
rupeisivatko he tekemään sinulle kanteletta.
No, odotellaan!
Miehet tulivat kotiin illalla ja olivat merkillisen näköisiä. Ken oli
suden, ken ilveksen kasvoinen, ken koiran kuonolainen. Mutta he olivat
iloisia, hyväluontoisia miehiä ja rupesivat pian ja ilomielellä
tekemään sellaista pyydettyä kanteletta. He kantoivat tupaan suuria
kokkohonkia, ikipetäjäin ja kuusten tyviä ja mitä puita vain sattui
pihalla olemaan. Mutta se ei haitannut mitään, juuri niistä he saivat
kohta kokoonkyhätyksi kapineen, joka oli kuin olikin kantele ja heti
rupesi soimaan sekä ei näyttänyt siitä lakkaavankaan.
Siinähän kapine!
Mutta sillä oli yksi paha vika. Se soitti ylen iloisia kappaleita,
oikein hurjia hyppy- ja tanssikappaleita, ja sehän ei sopinut
kuninkaanpojalle. Ei siis siitä ollut hyötyä etsijämiehelle, ja
sentähden hän apeana, alla päin lähti talosta matkalle, uutta parempaa
paikkaa etsimään.
Toisessa talossa oli niinikään tyttönen kotona. Tämäkin sanoi samat
sanat ja mies jäi sen talon miesväkeä illalla kotiin saapuvaksi
odottamaan.
Kun nämä tulivat kotiin, olivat ne ihmisen näköisiä. Mutta
heidän silmiensä alla olivat syvät juovat ja heidän kaikesta
käyttäytymisestään osottautui raskaus, apeamielisyys.
Kun he rupesivat kanteletta tekemään, niin he toivat sisälle tavallisia
puita, mutta ne olivat kovin rosoisia, vettyneen näköisiä, raskaita
hakoja; ja kun he niistä pyydetyn esineen saivat valmiiksi, niin se
rupesi soittamaan kovin surumielisiä kappaleita, että aivan itkettämään
rupesi heti, kun se rupesi soimaan.
Se ei sopinut miehelle sekään enempää kuin se toinen, ja sentähden hän
lähti tyytymättömänä edelleen.
Kolmannessa talossa istui kaksi vanhusta pöydän päässä, mies ja vaimo.
Keskenkasvuinen poikanen askarteli lattialla ja suurempi rakenteli
jotain lavitsan reunamalla.
-- Mitä tuo poikanen tekee? kysyi mies tultuaan sisään.
-- Rakentaa kanteletta!
-- Minkälaista kanteletta?
-- Aina soivaa!
-- Mutta sellaistahan minä tarvitsisin ja antaisin vaikka mitä, jos
sellaisen saisin! Sillä siitä riippuu minun elämäni, kotionneni ja muu,
ja vieläpä armollisen kuninkaanpoikammekin kotionni! Mutta sen pitäisi
olla sellaisen ja sellaisen -- --
-- Meidän kanteleemme ei pidä suurta hälinää. Se vain hiljalleen soi.
Niitä meillä on paljonkin, ja jos tahdot kuunnella, niin kuulet niiden
ääntä kaikkialta. Kas, et kuullut tullessasi, et tähän asti, mutta
aina, aina ne vain silti soivat. -- Ne ovat olemassa ja ikäänkuin eivät
olisikaan...
-- Juuri sellaisen minä tahtoisin, juuri sellaisen, huudahteli mies
nousten seisoalleen ja nostellen käsiään. -- Kas, jo kuulen! Noin,
noiden pitää soittaa! Mitenkä minä voisin saada yhden sellaisista ja
millä voisin sen maksaa!
-- Ei niitä tarvitse millään maksaa ja saat niitä vaikka useampia.
Meidän poikamme niitä tekee ja minäkin tässä joudan niissä häntä
ohjailemaan! Meillä on vielä vanhempikin poika ja hän meitä elättää. Me
tässä vanhimmat ja nuorimmat joudamme hiljaisuudessa näistä
kantelepuolista huolta pitämään. Ota niitä vaikka kymmenkunta, --
katso, orret täydet!
Mies otti orrelta pari kanteletta, toisen itselleen ja toisen
kuninkaanpojalle, ja lähti iloisena kotimökkiään kohden rientelemään.
Ukon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.
Olipa ennen ukko ja akka ja heillä tytär. Mutta ukolta akka kuolee ja
hän jää leskeksi. No, kun ei jaksa kauvan yksinään elää, ottaa uuden
emännän. Mutta siksi saa hän Syöjättären. Tälle syntyy jonkun ajan
kuluttua tytär, ja niin talossa on nyt kaksi tytärtä, ukon tytär ja
akan tytär. Syöjätär vihaa kuin surmaa ukon tytärtä, vainoaa ja vihaa.
Koettaa keksiä jos jotakin keinoa sen hävittämiseksi.
Kerran lähettää hän molemmat tyttäret avannolle kehräämään. Antaa
kuontalon kummallekin, sanoo:
-- Istukaa ja kehrätkää siellä, mutta jos jommaltakummalta värttinä
pääsee avantoon vierähtämään, se syöksyköön heti sen perästä jään alle!
No, kehräävät tyttäret avannolla siellä, niin ukon tyttärelle sattuukin
käymään niin onnettomasti, että värttinä avantoon vierähtää. No, hänen
ei auta muu kuin syöksyä heti avantoon sen värttinän perästä.
No, tyttö kun veden alle joutuu, niin hän ei kuolekaan, ei tukehdu
siihen paikkaan, vaan hänen eteensä aukenevat siellä maailmat uudet ja
avarat, aivan kuin veden päällä. Kaunis metsämaisema ja leveä tie.
Lähtee tyttö sitä myöten astumaan. Tulee talo eteen, linnaksi pieni,
taloksi suuri. Tyttö nousee tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen
leskiakkanen talon pitäjänä, hänelle sanoo:
-- No, kenpä lienet, mistä saapunet, lapsukaiseni?
-- Ka, olenpa tuolta vesien päällisistä maailmoista, ukon tytär, ukon,
joka otti Syöjättären toiseksi vaimokseen. Tämä pani minut oman
tyttärensä kera avannolle kehräämään, siinä lait moiset luki, että
keltä värttinä avantoon vierähtänee, sen on heti värttinän perästä
veteen syöksyttävä. No, minulle onnettomallehan sitä sattui niin
käymään, että ensin värttinä veteen vierähti ja sitten minä jouduin
tänne vesien valtakuntaan.
-- Elä sure, tyttöseni, rupea minulle palvelukseen!
-- Miksikä en rupeaisi, -- rupean kylläkin.
Hän rupesi sen ystävällisen näköisen akkasen palvelukseen. Ensi
työkseen sai hän lämmittää saunan ja kylvettää siellä akkasen
sisiliskot. Hän saunan lämmitti, kantoi sinne veet, kuumensi ne, pesi
ja puhdisti lattiat ja lavat, löylyt lievensi ja rupesi sitten
sisiliskoja kylvettelemään. Eivät ne olleet kovin mieluisia
kylvetettäviä, mutta hellävaraisesti ja huolitellen hän kuitenkin ne
kylvetteli ja vei sitten eukkoselle.
-- No, mitenkä teidät kylvetti? kysyi eukkonen sisiliskoilta kylvyn
jälkeen.
-- Hyvin kylvetti, ylen hyvin, kiittivät sisiliskot yhdestä suusta, --
hellästi ja huolellisesti pesi ja sen jälkeen vielä varovaisesti
kuivaili.
-- No hyvä, hyvä; hyvin kuulut tehneen tehtäväsi tyttöseni; mene nyt
uittamaan porsaani joessa!
No, tyttö lähti porsaita uittelemaan ja hyvin senkin suoritti: uitteli,
sen jälkeen possut varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä
huolitellen kuivasi.
-- No kuinka uitti? kysyi leskiakkanen taas pestäviltä.
-- Hyvin, ylen hyvin uitti, varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä
huolitellen kuivasi ja hoivaeli, kehuivat porsaat.
-- Hyvä on, mene nyt läävään, pesemään ja puhdistamaan lehmieni jalat
siellä.
Tyttönen meni läävään ja teki sielläkin tunnollista ja hellävaraista
työtä -- pesi lehmien jalat, sen jälkeen ne esiliinallaan kuivasi.
Kun akkanen sai lehmiltäkin kiittävän arvostelun tytön työstä, sanoi
hän tälle:
-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, ja tässä on sinulle palkka
työstäsi, nämä kaksi lipasta. Mene niiden kera samaa tietä kuin
tulitkin, ja kun tulet avannon alle, on siinä pienet portaat; nouset
niitä ja pääset järven jäälle, ja siitä kotiisi osannet kyllä. Sitten
kotonasi avaa nämä lippaat, ennen elä avaa.
Tyttönen otti ne lippaat, kiitti ja lähti palausmatkalle. Avannon
vieressä oli pienet portaat, niitä myöten pääsi jään päälle ja siitä
kotiin hyvin osasi.
Täällä vei hän lippaat isälleen, ja kun ne avattiin, niin olivat ne
yksi kultaa, toinen hopeaa täysi.
Syöjätär kun näki, että ukon tytär sai semmoiset aarteet
avantomatkaltaan, niin pani hän tyttäret toisen kerran avannolle
kehräämään ja helpostihan hän sai asetetuksi niin, että tällä kertaa
hänen tyttärensä pudotti värttinän avantoon.
Akan tytär kun joutui veden alle, niin hänenkin eteensä avautuivat
samanlaiset kauniit maailmat kuin ukon tyttären: sama metsämaisema ja
leveä tie ja sama talo eteen kohosi.
Hän astui tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen leskiakkanen taas
vastassa ja kysyy häneltä:
-- Kenen tyttönen olet?
-- Kenenkö? Mitä se sinuun kuuluu! En tullut sitä varten, vaan
kysymään, onko sinulla mitä työtä.
Näin ärjähtää tyttö vastaukseksi.
-- Ka, onhan minulla työtä, on, vaan mitä työtä sinä oikein tehnet ja
tahtonet? vastaa tapaelee hämmästyneenä akkanen.
-- Mitä tahansa! Mitä vain annat!
-- No, mene, lämmitä kyly ja kylvetä siellä sisiliskoni!
-- Hoh, mokomaa työtä, vai sellaista! No, mitäpä siitä! Näin vastaa
akan tytär ja menee saunaa lämmittämään. Mutta sen hän lämmittää kovin
savuiseksi ja katkuiseksi, eikä sitä puhdista eikä vesiä kunnolla
kuumenna, kuten ukon tytär. Sitten kun hän rupeaa kylvettämään
saunotettaviaan, niin vain sieltä täältä niitä siipoo ja puhdistellessa
on heiltä aivan jalat katkoa, niin heitä tempoo ja ruhjoo. Eikä
suinkaan heitä kuivaile.
Kun leskiakkanen kylyn jälkeen kysyy sisiliskoiltaan kylvetyksen laatua
niin nämä yhdestä suusta valittavat, että he olivat aivan kuolla
kylvettäjän käsiin.
-- Vai niin, vai niin hyvin kylvetti, virkkaa eukkonen ja panee tytön
seuraavaan työhön: porsaita puhdistamaan. Tämä työ tulee tehdyksi
samalla tavalla kuin ensimäinen. Akan tytär oli porsaat aivan jokeen
hukuttaa ja senjälkeen heitä vain jalalla potki ja ajoi pihaan korennon
kera. Samoin teki hän kolmannenkin työn.
-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, sanoi akkanen tytölle, kun työt
oli tehty, ja antoi hänellekin palkaksi kaksi lipasta, kuitenkin hiukan
suurempaa. Ja niitä antaessa sanoi: Näitä elä avaa ennen kuin kotona,
ja parempi on, jos avaat ne jossakin ulkosuojassa.
Tyttönen kun tuli kotiin, niin pyysi hän äitiään riiheen tai johonkin
muuhun loitompaan ulkosuojaan, jotta tulisi sekä käsky noudatetuksi
että muiden katseet vältetyksi.
He menivät riiheen, joka oli täynnä ahosta ja ruumenia.
Täällä kun lippaat avattiin niin tuiskahti toisesta tulta ja toisesta
tervaa ja pianhan ne sytyttivät riihen sekä polttivat vielä heidätkin
sinne. Ei löytynyt heistä luun siruakaan.
Siten pääsivät ukko ja ukon tytär pahoista Syöjättäristä ja saivat
talon kahden asuttavaksi.
Myllärin tytär.
Olipa eräällä myllärillä kaunis tytär ja mylläri, joka oli iloinen ja
hauska mies, kehueli tytärtään ei ainoastaan kauniiksi, vaan vielä
taitavaksi ja kaikinpuolin merkilliseksi.
Niinpä kerran, kun eräs metsästäjä sattui osumaan hänen mökilleen ja
näki hänen pöydällään kullatun maljan ja kysyi, mistä mylläri oli sen
saanut, niin keikahti tämä keveästi lattialle ja laulahti tyttärestään:
-- Senkö mistä olen saanut! Tyttäreni sen on tehnyt! Minulla,
veikkonen, on semmoinen tytär, että se kun mihin koskee, niin se heti
paikalla kullaksi muuttuu!
-- Sen varsin valehtelet, sanoi metsästäjä suuttuen ja jalkaa
polkaisten. -- Tiedä, että olen tämän valtakunnan kuningas, enkä salli
valtapiirissäni turhan puhumista! Sanon siis sinulle: Tule aamulla
tyttärinesi linnaani, ja jos ei tyttäresi siellä voi täyttää
asettamiani ehtoja, niin otan sekä hänet että sinut hengiltä, mutta jos
hän voi ne täyttää, niin -- sittenpähän nähdään!
Mylläriparka aivan tyrmistyi tuon sanan kuultuaan, ja vielä enemmän
kauhistui tytär; mutta eihän siinä auttanut, sanaa oli toteltava.
Aamulla oli heidän molempain mentävä kuninkaan linnaan. He menivätkin.
Siellä kuningas heti pistätti myllärin toiseen vankikoppiin, tyttären
toiseen, toi viimemainitulle kasan olkia koppiin ja sanoi:
-- Nämä olet on sinun huomenaamuksi kehrättävä kultalangoiksi!
Tyttö pillahti itkemään, sillä eihän hän mitenkään voinut sellaista
töitä tehdä. Itki, itki siellä kopissa, kollotteli puoleen yöhön.
Vihdoin aukee kopin lattiasta luukku ja siitä kohoaa vanha ukko
koppiin. Sanoo tytölle:
-- Itket. Elä itke! Luvannet minulle ensimäisen lapsen, mikä sinulle
syntyy, niin autan sinua, kehrään nämä olet kultalangoiksi.
-- Koskapa minulle lapsi syntyy, arveli tyttö itsekseen ja suostui ukon
ehtoon. Samassa huone täyttyi omituisen näköisellä naisväellä, joilla
oli suuret kuontalot käsissä, ja kohta olivat olet kultalankoina.
Aamulla kun kuningas tuli koppiin, oli ehto täytetty. Hän hämmästyi,
mutta ei suinkaan tyytynyt siihen, vaan asetti vielä toisen ehdon ja
sanoi:
-- Toimitan sinulle kopin täyteen heiniä ja ruumenia, ja aamulla on
niiden oltava kultakankaina.
Tyttö pillahti taas itkemään ja itkeä uikutteli puoleen yöhön. Silloin
avautui taas luukku lattiasta ja vanha ukko nousi siitä.
-- Luvannet minulle toisen lapsesi, niin kohta ovat nämä rojut
kultakankaina.
-- Koskapa minulle lapsia tulee, arveli tyttö, mutta suostui taas ukon
ehtoon. Kun se oli tehty, oli kohta huone täynnä kummallisia kutojia ja
kangaspuita, ja tuokiossa olivat heinät ja ruumenet kultakankaina.
Aamulla näki kuningas taaskin ehdon täytetyksi. Vaan ei hän vieläkään
tyytynyt. Hän asetti vielä kolmannen tehtävän:
-- Tuon sinulle kasan halkoja ja puupaloja, ja aamuksi ne on saatava
huonekaluiksi, kultaisiksi sängyiksi ja pöydiksi!
Taas tapahtui samaa ja kun tyttö oli suostunut ukon ehtoon kolmannesta
lapsesta, niin pian oli koppi täynnä kummallisia puuseppiä ja
puuseppälaitoksia, ja yhtä nopeasti oli kuninkaan asettama työ
suoritettu.
-- No, kun nyt olet täyttänyt ehtoni, sanoi kuningas aamulla tytön
koppiin tultuaan, -- olen päättänyt ottaa sinut morsiamekseni. Isäsi
otan ylimmäksi hovimiehekseni.
Tyttö ilahtui, eikä hän voinut muuta kuin riemuisena lähteä kuninkaan
mukaan.
No, eletään, ollaan kuninkaan linnassa, kaunis myllärin tytär kuninkaan
puolisona ja mylläri kuninkaan ylimpänä hovimiehenä, niin jo kuningas
saa perhettä -- kokonaista kolme lasta kuninkaan puolisolle syntyy.
Silloin eräänä yönä ilmestyy se salaperäinen ukko kuninkaan puolison
eteen ja sanoo:
-- No nyt, -- nyt olisi ne lupaukset täytettävä! Annapas lapsesi!
Kuninkaan puoliso säikähtää ja rupeaa pyytämään armoa ukolta:
-- Elä, ukkohyvä, elä vie minulta rakkaimpia olentojani maailmassa,
armahda minua, unohda lupaukseni!
-- No, jos arvaat mikä on nimeni, niin unohdan, muuten en!
Kuninkaan puoliso säikähtää uudestaan, mutta eihän auta muu kuin
suostuminen. Hän käy yötä päivää miettimään, mikä sen ukon nimi olisi.
Mutta turhaan.
Paneepa hän jo koko hoviväkensä saamaan selvää siitä asiasta.
Eipä saa koko hoviväkikään selvää siitä ukon nimestä.
Mutta eräänä iltana sattuu eräs hovityttönen kävelemään hovipuutarhassa
ja näkee siellä jäniksen ja ketun rauhassa istuvan kahdella
lähekkäisellä kannolla ja kuulee heidän keskustelevan. Kettu istuu
hyvätuulisena, keikuttaa jalkaansa, polttaa tupakkaa ja kysyy
jänikseltä:
-- Kuuleppas, tiedätkös, että siellä meidän linnassamme on suuri suru.
-- Mikähän lienee, olen kuullut; mutta mikä tosiaan sitä meidän
kuninkaan puolisoamme vaivaa.
-- Turha juttu! Se armollinen rouvamme on kerran suuressa hädässä
ollessaan sattunut lupaamaan kolme ensimäistä lastaan eräälle ukolle,
hädästä pelastajalle, ja nyt tulee tuo ukko noita luvattuja perimään.
Rouva oli silloin naimaton, mutta nyt on hänellä lapsia, juuri nuo
kolme. Hän ei tahtosi mitenkään antaa niitä ukolle, vaan pyytää armoa.
No, antaa ukko, se sanoo: "Jos arvaat, mikä minun nimeni on, niin
armahdan." Tätäpä nimeä ei kuninkaanrouva kuitenkaan arvaa ja siitä se
suru.
-- No, mikäs sen ukon nimi sitten on? kysyy jänis.
-- Jonnin joutava! Se vain, että "ken moisessa hädässä ihmistä auttaa,
se ei tule koskaan palkkaansa perimään." Se vain.
Silloin se paimentyttö lähtee heti juoksemaan kuninkaan linnaan ja
kertoo asian kuninkaanpuolisolle. Tämäpä ei toista neuvoa tarvitsekaan
ja kun salaperäinen ukko tulee taas perimään häneltä palkkaansa, niin
eipä hän viivyttele sanoessa ukon nimeä ja niin pääsee ijäksi rauhaan
hänestä.
Semmoinen oli se satu ja kaunis myllärin tytär elelee vieläkin
onnellisena linnassaan.
Kuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.
Oli kerran kuninkaanpoika, joka elellä rallatteli ja hoilaili niin,
että hänelle jäi viimein vain kolme kopekkaa rahaa taskuun ja vanha
tammahevonen ajeltavaksi. No, eipä niillä enää pitkälle päässyt,
etenkään, kun tuo hevosraiska oli vielä aika laiska, sellainen mistään
välittämätön pattijalka.
No, kuninkaanpoika lähtee sillä pattijalallaan ajella kompuroimaan,
kunhan lähtee, minne ajelleekin. Yhtäkkiä tulee hänelle pieni poikanen
vastaan ja kysyy häneltä:
-- No, kenpä sitä sinä vielä olet?
-- Ka, olin ennen kuninkaanpoika ja se kai lienen vieläkin, mutta nyt
on asiat sillä lailla, että on jälellä enää vain kolme kopekkaa rahaa
taskussa ja tämä hevoskomuri tässä ajettavanani.
-- No, onpa tuota omaisuutta vielä tuossakin. Minulla ei ole sitäkään.
Elä ole siis milläsikään. Minä tulen sinun palvelijaksesi.
-- No, mitä sinä vielä tässä tekisit? Miten sinä voisit minua auttaa?
-- No, sittepähän nähdään; ota vain palvelukseesi! Otatko?
-- No, sopiihan tätä maantietä myöten kulkemaan.
-- Kun sopii, niin sopii, vastasi poikanen, ryhtyi palvelukseen ja
lähti kuninkaanpoikaa seuraamaan.
Kun tultiin erään majatalon läheisyyteen eräänä iltana, niin poikanen
yhtäkkiä käskee isäntänsä pysähtymään ja lähtee kovalla vauhdilla
juoksemaan taloon päin sekä huutaa sinne juostessaan:
-- Hoi, hoi, täältä tulee kuninkaanpoika, korkea-arvoinen
kuninkaanpoika, varustautukaa, varustautukaa häntä vastaanottamaan ja
pitämään häntä yötä luonanne! Hän tekee teille sen armon; te varustakaa
paraimmat makuupaikat, paraimmat keitot keittäkää; varustautukaa,
varustautukaa häntä vastaanottamaan.
Majatalosta kun kuullaan tuo, niin hätäydytään pahanpäiväisesti ja
ryhdytään kaikin tavoin valmistamaan kuninkaanpojan vastaanottoa. Sehän
on aivan ennenkuulumatonta, että sellainen vieras tulee!
Ja kun tämä sitten tulee sinne, niin on siellä kaikki valmiina, kaikki
paraat palat ja paikat ja kaikki ovat myös häntä vastaanottamassa.
Tosin hieman ihmetellään, kun vieras lähestyy taloa niin
yksinkertaisena ja halpa-asuisena, mutta eihän siinä mikä auta:
kuninkaanpoika kuin kuninkaanpoika! Häntä on tosiaan parhailla
syötettävä, parhailla makuutettava. Ja seuraavana päivänä, kun hän
rupeaa joutumaan matkalleen, maksuista puhumattakaan, isäntä vielä
antaa hänelle palveluspoikansa kautta kauniin lahjankin, parhaan, mikä
talossa oli poisluovutettavaksi: vanhan, reikäpohjan hatun.
Kuninkaanpoika ei jaksa kylliksi ihmetellä majatalon suhtautumista ja
yhtä paljon hän ihmettelee ja kiittelee palveluspoikansa nokkeluutta.
Niinpä hän antaa tämän seuraavassakin majapaikassa järjestää asiat
samalla tavalla. Täällä annetaan hänelle palveluspojan kautta
lähtöaamuna lahjaksi vanha paikattu tupakkakukkaro.
Samoin käy sitten vielä kolmannessakin majapaikassa, josta saadaan
lahjaksi vanha ruostunut sapeli.
Siitä kolmannesta majapaikasta lähdettyä aletaan tulla jo vieraille
maille ja sieltä kuumottaa jo sen vieraan valtakunnan hallitsijan
linna. Ennen sinne tuloa esittää palveluspoika isännälleen ne
majapaikoista saadut lahjat.
-- Kas, niin ystävällisiä oltiin niissä majapaikoissa, että annettiin
vielä tämmöiset mainiot lahjat, lausuu hän herralleen.
-- Mitkä lahjat, ärähtää kuninkaanpoika ja ne nähtyään tempaa ne pojan
käsistä ja viskaa loitos tievarteen.
-- Mokomat lahjat!
-- Et olisi sentään viskannut, vastaa palveluspoika ja hakee salaa ne
sieltä tiepuolesta.
Siitä lähdetään jatkamaan matkaa ja tullaan siihen vieraan valtakunnan
linnaan.
Siellä on koko hovi surussa, koko valtakuntakin. Kuningas kun sairastaa
sellaista ihmeellistä tautia, että se saattaa syyttä ja aina raapimaan
korvallista ja kuningatarkin sairastaa sellaista tautia, että se
saattaa syyttä hyppimään paikoiltaan ja lisäksi vielä kuninkaan ainoaa
tytärtä vaanii se vaara, että suuri meripeto uhkaa sen syödä, kolmena
yönä jo on käynyt linnan muurien ulkopuolella uhkaamassa. Eikä kukaan
voi näistä pulista pelastaa. Kuninkaanneuvosto on jo tästä kaikesta
pitänyt suuria neuvottelujakin ja luvannut kuninkaan parantamisesta
puolen valtakuntaa, kuningattaren terveeksisaattamisesta toisen puolen
valtakuntaa ja tyttären pelastamisesta tämän itsensä. Mutta ei
sittenkään ketään pelastajaksi ja parantajaksi ilmesty. Ei ole kellään
sellaisia tenhokaluja, jotka niistä pulista pelastaisivat.
-- Kun olisi vanha reikäpohja hattu ja ijänikuinen paikattu
tupakkakukkaro ja hylkyyn joutunut ruostunut sapeli, niin niillä
voitaisiin nämä pulat poistaa, mutta kelläpä ne olisivat. Ei kukaan
niitä sellaisia säilytä! Sillä hatulla saataisiin kuningas terveeksi,
kukkarolla kuningatar, ja sapelilla sipaistaisiin sen julman meripedon
pää poikki.
Nämä sanat kuulevat myös saapujat, se kuninkaanpoika ja se hänen
palveluspoikansa.
Silloin vanhan tamman selässä istuva kuninkaanpoika aivan hypähtää ylös
ja ärähtää palveluspojalleen.
-- Minne sinä panit ne meidän lahjakapineemme. Nyt niitä tarvittaisiin.
Kuule, hae ne sieltä tiepuolesta!
-- Täällä ne jo ovat!
-- Voi, sinä kultainen palveluspoika; jos saan näillä esineillä nuo
pulat häädetyksi ja siten saan sekä valtakunnan että tyttären, niin
sinä olet oleva hovini ylin mies!
-- Tässä ne ovat!
Silloin kuninkaanpoika karauttaa linnaan ja hetkessä tekee turhiksi
sitä vainoavat vaarat ja taudit. Ja hän saa kuninkaantyttären ja
valtakunnan, ja perästä juokseva palveluspoika tulee hänen hovinsa
ylimmäksi mieheksi, mieheksi, jonka perästä nyt vuorostaan moni mies
saa juosta.
Ukon tytär pidoissa käymässä.
Kerran pantiin kuninkaan linnassa isot pidot toimeen ja niihin
kutsuttiin kaikki, ketä vain tavattiin, rujot, rammat. Niinpä
kutsuttiin ukkokin, jolla oli Syöjätär vaimona ja kaksi tytärtä, toinen
edellisestä vaimosta, toinen nykyisestä.
Valmistautuivat ukko ja akka pitoihin, parahimpiinsa pukivat.
-- Otammeko tyttäret mukaan? kysyi ukko.
-- Otamme nuoremman tyttären, mutta mitä siitä vanhemmasta, sellaisesta
uuninkolossa istujasta, sanoi Syöjätär. -- Jääköön kotiin!
-- Ka, jääköön vaan, myöntyi ukko.
Ja nuorempi tytär joudutettiin pitoihin, mutta vanhempi jätettiin
kotiin. Laittoi vielä Syöjätär asiat niin, että särki mökissä
uuninkiukaan ja sanoi kotiinjäävälle:
-- Sinun on tuo kiuvas meidän tuloksemme ehjäksi laitettava!
No, kun toiset olivat lähteneet pitoihin, pillahti kotiinjäänyt
tyttönen itkemään, itki, itki, niin että oli vedeksi vierrä. Meni
sitten äitinsä haudalle ja itki siellä, että hautakumpu oli vedeksi
muuttua. Hänkin olisi tahtonut lähteä pitoihin, sitäpaitsi suretti tuo
uuninkiukaan korjaaminen.
Äiti ehti haudasta lohduttamaan.
-- Elä itke, tyttöseni! Katkase siinä haudan päällä kasvavasta pajusta
vitsa ja mene ja iske sillä kerta ristiinrastiin kiuvasta, niin se heti
ehjäksi muuttuu ja sitten mene pellon pientarelle suuren tammen luo ja
iske sillä vitsalla kerta sitä tammea ristiin-rastiin, niin ehkäpä
pääset pitoihinkin.
Tyttönen kuivaa kyyneleensä ja tekee niin kuin äitinsä käskee. Katkasee
vitsan, menee mökkiin ja iskee sillä kerran kiuvasta ristiin-rastiin,
se muuttuu heti ehjäksi, menee sitten pellon pientarelle ja iskee
siellä kerran tammea ristiin-rastiin. Silloin tammi aukenee ja sieltä
tulee hänen eteensä korea silkkinen puku ja kohta sen jälkeen komea
tähtiotsa hevonen, koreilla satuloilla varustettu ja valmis viemään
mihin tahansa.
Hän pukee kiireisesti siihen silkkiseen pukuun, peseikse siinä tammen
juurella olevassa lähteessä, nousee hevosen selkään ja lähtee ajamaan
kuninkaan linnaan.
Siellä ovat jo pidot alkaneet, mutta ei kauvan myöhästy ukon tytär; ja
kun hän komeissa vaatteissaan ja komealla tähtiotsalla hevosellansa
sinne saapuu, niin kaikki säikähtävät ja käyvät häntä katsomaan kuin
ihmettä. Yksin kuninkaanpoikakin kääntää häneen huomionsa ja mieltyy
häneen silmittömästi. Niin kaunis ja korea hän on. Akan tytär, joka
siihen asti on hänkin herättänyt jonkinlaista huomiota, nyt jää aivan
varjoon.
Aika näin ihmetellään ja hälistään suurissa juhlissa, mutta sitten se
ukon tytär salaa hiipii hevosensa luoja ajaa karauttaa sillä takaisin
tammensa luoksi, ja kun siellä iskee kerran tammea pajunvitsallaan,
hevoset ja korut ja kaikki katoavat. Sitten pukeikse hän takaisin
entisiin pukimiinsa ja istuikse mökissä lieden ääreen, niinkuin ei
juhlia olisi koskaan uneksinutkaan.
Ukko ja akka ja akan tytär kun tulevat juhlista, niin he eivät ensin
puhu mitään, mutta sitten jo rupeavat kertomaan siitä suuresta ihmeestä
ja harvinaisesta juhlavieraasta, joka oli siellä linnassa käynyt ja
kaikki häikäissyt.
-- Ohoh, kukahan tuo oli, lausuu ukon tytär ujona.
-- No, et suinkaan sinä, ärähtää akan tytär.
Vähän aikaa kuluu, niin kuningas panee toimeen toiset juhlat linnassaan
ja kutsuu niihinkin kaikki.
Ukko, akka ja akan tytär joutuvat taas niihin, mutta ukon tytärtä ei
taaskaan oteta. Särkee vielä taaskin Syöjätär mökin uuninkiukaan
lähtiessään ja sanoo kotiin jäävälle:
-- Tuo kiuvas on sinun meidän tuloksemme ehjäksi laitettava!
Taas pillahtaa tyttö itkemään, mutta ei itke niin kauvan, vaan menee
pian äidin haudalle ja kysyy häneltä neuvoa. Nyt äiti vastaa:
-- Katkase nyt siitä haudan päältä tuomen oksa ja mene ja tee sillä
samoin kuin viime kerralla pajun vitsalla.
Tyttö tekee niin ja tällä kerralla, kun kiuvas ensin on korjautuneena,
tulee tammesta hopeainen puku ja kuutamo-otsa komea hevonen, ja tällä
hän nyt lähtee linnaan lennättämään.
Täällä taas kaikki häntä ihailemaan, ja kuninkaanpoika on tulla aivan
hulluksi hänen tähtensä. Aikansa kun on siellä, hiipii tyttö taas
linnasta pois ja lähtee palausmatkalle.
Mutta kuninkaanpoika, joka on niin mielistynyt tuohon outoon kävijään,
päättää seuraavalla kerralla ottaa tarkan selon hänestä. Hän
suunnittelee: kun seuraavat pidot on kutsuttu ja vieraat saapuneet,
myöskin tuo outo vieras, niin hän vähää ennen vieraiden poislähtöä
salaa tervaa linnan kynnyksen ja eteisen lattian, niin että kun tuo
vieras lähtee ennen muita pois pidoista, sen kenkä tarttuu siihen ja
hän saa siten selvän kävijästä.
Kun uudet juhlat kutsutaan linnaan, niin ukko ja akka ja akan tytär
taas joutuvat linnaan, mutta ukon tytärtä ei oteta. Särjetäänpä taaskin
uuni hänen sillä aikaa korjattavaksi.
Ukon tytär menee äitinsä haudalle. Äiti käskee nyt katkasemaan pihlajan
oksan siitä haudan päältä ja tekemään samoin kuin edellisillä
kerroilla.
Tammesta tulee tällä kertaa kultainen puku kultaisine kenkineen ja
korskuva, päivä-otsa hevonen linnaan ratsastamista varten. Tyttö nousee
selkään ja lähtee tässä kaikkein kauneimmassa asussa linnaa kohti
kiidättämään.
Täällä taas kaikki huomio kiintyy häneen, ja kuninkaanpoika ei tiedä,
miten osottaisi hänelle ihastustaan. Samassa muistaa hän suunnitelmansa
ja menee ja tervaa linnansa eteisen ja kynnyksen.
Kun ukon tytär lähtee pois juhlista, tarttuu hänen kultainen kenkänsä
tervattuun kynnykseen. Kuninkaanpoika rientää heti tytön jälkeen
ottaakseen tuon kengän talteen.
Muutaman päivän perästä kutsuu kuninkaanpoika kaikki valtakunnan nuoret
neitoset luokseen linnaan. Hän tahtoo koetella, kenen jalkaan sopii se
kynnyksestä löydetty kultainen kenkä, ja kenen jalkaan se sopii, sen
hän ottaa omakseen. Näin kuuluttaa hän kaikkiin ilman suuntiin.
Se akankin tytär lähtee kuninkaan linnaan näyttämään jalkaansa. Mutta
aikoopa lähteä ukon tytärkin. Täytyyhän lähteä, kun kaikki nuoret tytöt
kerran on kutsuttu.
-- Vai sinäkin, senkin uuninkolossa istuja! pilkataan häntä mökissä.
Sinunko jalkaasi se sopisi. Vai sinäkin, turjake!
Mutta lähtee hän toki, eikä voida estää. Pukee parhaisiinsa ja rientää
kuninkaan linnaan.
No, kun hän sinne saapuu, niin hänen jalkaansahan se kenkä sopii. Ja
kun näin tapahtuu, niin kuninkaanpoika ilmottaa ottavansa hänet
omakseen.
Sitä ei hän kuitenkaan tee iloisella mielellä. Koko kuninkaan linnan ja
valtakunnankin valtaa suru, kun sellainen köyhä, arvoton tyttö joutui
kuninkaanpojan osaksi. Tyttökin on ensin alakuloinen, mutta sitten vie
kuninkaanpojan hiukan sivulle ja sanoo hänelle:
-- Elä sure! Et aivan turhaan ja tyhjään tyttöön sattunut. Jos vain
minuun muuten tyytyisit, niin koruja ja pukuja saataisiin! Lähdehän
kanssani!
Kuinkas ei kuninkaanpoika lähtisi, kun tyttö kuitenkin on hänen
morsiamensa, ja tämä vie hänet sinne kotipeltonsa pientareelle, siellä
olevan tammen luo ja tekee siellä ne äitinsä neuvomat temput. Iskee
kerran sitä tammea pajuvitsalla, jo tulevat siitä silkkipuvut ja
tähtiotsat hevoset, iskee toisen, jo hohahtavat hopeapuvut ja
kuutamo-otsat hevoset ja kolmannella kerralla kumpuavat kultapuvut, ja
päiväotsat hevoset ja vielä paljon muutakin hyvyyttä ja helyä.
-- Mitä, oletko sinä se juhlieni ihmeteltävä kävijä? kysyy
kuninkaanpoika ihastuksissaan ja hämmästyksissään.
-- Olen, vastaa tyttö, eihän kenkä muuten olisi jalkaani sopinutkaan.
-- Silloin olenkin minä löytänyt sen, jota olen halunnut, sanoo
kuninkaanpoika ja ottaa ilolla tytön morsiamekseen.
Maan ja meren kulkija laiva.
Kuninkaalla oli tytär, ylen korea ja ihana, eikä hän tahtoisi häntä
kellekään antaa. Ei tahtoisi luopua hänestä. Mutta tyttären mieli on
kovasti päästä miehelään. Pitihän sen vuoksi ukon vihdoin suostua
tuumaan, ruveta ajattelemaan tyttären antamista pois kotoa.
Mutta eri mies sen pitää olla ja kovat ehdot sen tulee täyttää, joka
tyttäreni saa, ajatteli kuningasvanhus lohdutuksekseen ja kuulutti
kaikelle valtakunnalle, että sen, joka aikoo saada hänen tyttärensä,
pitää hankkia sellainen ihmeellinen maat ja meret kulkeva laiva.
No, koko valtakunta rupeaa asiaa aprikoimaan, kaikki nuoret miehet sitä
laivaa tuumailemaan. Mutta kukapas sen semmoisen onnistuisi tekemään,
saamaan -- ei kukaan.
Onpa eräässä talossa kolme veljestä ja hekin rupeavat sitä ihmeellistä
laivaa miettimään. Kaksi heistä on tavallista miestä, mutta kolmas on
uunilla makailija, laiskansujakka, huonossa asussa kävijä, unikeko,
tuhkapöperö. Tuhkimukseksi häntä sanotaankin. No, häntä ei ajatellakaan
lähteväksi. Mutta ne toiset kaksi lähtevät uljaasti matkalle, ottavat
kiluja, kaluja mukaansa, kulkevat röyhkeästi, matkalla vain kaikkia
tieltään sysivät. Niinpä kun eräässä tien kohdassa eräs vaivainen ukko
voivottelee tiepuolessa ja pyytää heitä hiukan auttamaan häntä
päästäkseen ylös, niin eivät miehet häneen päätäkään käännä, vaan
menevät nopeasti, kopeasti ohi ja vielä ukkoa pilkkaavat. Mekö tässä
kaikkia kampuroita tiepuolista kohottelemaan.
Mutta tästä mahtavasta menosta huolimatta he eivät sillä matkalla saa
mitään aikaan, eivät suinkaan tehdyksi sitä sellaista laivaa, joka
maat, meret itsestänsä kulkisi. Jonkunlainen laivantapainenhan se kyllä
saadaan aikaan, mutta se ei kule maalla, se paha vika sillä on. Tyhjin
toimin täytyy siis heidän palata kotiinsa.
No, lähteepä sitten se Tuhkimuskin liikkeelle onneansa koettamaan.
Veljet nauraa virnistävät hänelle ja jopa muutkin siihen yhtyvät. Mutta
Tuhkimus vain lähtee, lähtee rohkeasti.
Tiellä hän auttaa kaikkia, ketä vain vastaan sattuu tulemaan. Niinpä
kun lammas nurmen laidalla määkyy ja pyytää keritsemään ihostaan
liikoja villoja, niin tekee hän sen mielellään. Samoin kun lehmä pyytää
lypsämään liikoja maitoja utarista, niin tekee senkin. Suuri sika kun
tulee vastaan ja valittaa, että ellei hänen kaulastaan päästetä sitä
suurta ruokapurtiloa, joka siinä on, niin täytyy hänen syödä itsensä
kuoliaaksi --, kas, Tuhkimus päästää sen sikaonnettomankin pintehestä.
Tulee vihdoin se vanha ukkokin vastaan, joka siellä tiepuolessa loikoo
ja pyytää auttamaan itseään ylös. No, Tuhkimus auttaa.
-- No, kun sinä minua näin autoit, niin otapa minut matkaasi, en
pahaksi liene, sanoo ukko.
-- No, mitäpä sinä voisit tällä tiellä apua antaa?
-- Sittepähän näet. Sanohan kuitenkin, minnekä olet matkalla?
-- Pitäisi tästä mennä saamaan sellainen laiva, joka maat, meret
itsestänsä kulkee. Se tämän valtakunnan kuningas näet on sellaisen
kuulutuksen antanut, että ken sellaisen laivan soisi, se saisi hänen
tyttärensä puolisokseen. Kun muutkin ovat koettaneet onneaan tuossa,
niin arvelen, että mitäpä, jos minäkin.
-- Vai sellaisille matkoille sinä! No, silloinpa taisit oikeaan ukkoon
yhtyäkin, kun kerran sellaisille matkoille olet menossa.
-- Mitenkä niin?
-- Annahan olla! Lähdetäänhän matkaan.
No, lähdetään matkaan, tullaan eräälle kuivalle, korkealle kankaalle,
ja kas, siinä sanoo ukko:
-- Jäähän sinä tähän keittelemään syötävää, niin minä menen tuonne
kankaalle vähän jotain hommailemaan.
-- Hyvä on!
Ja poika jää siihen keittelemään syötävää ja ukko lähtee kankaalle.
Mutta kun hän sieltä vähän ajan perästä tulee, niin kas, -- suuri,
ihmeellinen laiva, maat ja meret kyntelevä se sieltä hänen perässään
tulee.
-- Mitä, siinäkö se jo onkin! Sinäkö sen sait?
-- Minä!
-- Sinäpä vasta ukko!
-- Ka, ainahan sitä maailmoja kiertäessään jotakin oppii.
Poika ei tiedä, mitenkä hän osottaisi kiitollisuuttaan ukolle.
-- Elä kiittele, syödään ennen se keitto.
No, syödään se keitto, ja sitten lähdetään sillä laivalla ajaa
köröttelemään sinne kuninkaanlinnoille.
Ukko istuu perään ja poika keulapuolelle.
Matkalla sattuu heitä vastaan tulemaan eräitä kulkijoita ja kaikkihan
ne pyrkivät heidän matkaansa, heidän ihmeelliseen laivaansa, se kun on
sellainen ennennäkemätön.
Tulee ensinnäkin moinen mies, joka toista jalkaansa kainalossa koukussa
pitää, toisella vain kävelee. Pyrkii heidän matkaansa.
-- Otammeko? kysyy poika ukolta.
-- Ota vain, kaikkia matkalla tarvitaan, vastaa ukko kenoselkäisenä
perässä.
Lähdetään siitä jatkamaan matkaa kolmin miehin, ja kas jo tulee heitä
vastaan mokoma mies, joka toista silmää pitää kiinni, toista vain auki.
Pyrkii laivaan.
-- Otammeko? kysyy poika.
-- Ota vain, meneehän tässä!
Sen jälkeen tulee taas vastaan semmoinen mies, että se toista puolta
suuta pitää kiinni, toista vain auki. Sekin pyrkii matkaan.
Sekin otetaan.
Vielä tulee neljäskin mies, ja se semmoinen, että se vettä seulalla
kantaa; mitäs, kaikki menee.
Niin lähdetään kuusin miehin ajaa köröttelemään kuninkaan linnaan ja
komeasti ajetaankin. Linnan pihassa ajetaan joku pojan nulikka nurin ja
sitten Tuhkimus ukon kera lähtee kuninkaalle ilmottamaan tulostaan. Nyt
se on saatu se sellainen maat ja meret kulkeva laiva, lausuu Tuhkimus,
-- minä olen sen saanut ja minä tulin perimään palkkaani!
-- Sinäkö, tuollainen tuhkio, virkkaa hämmästyneenä kuningas.
-- Minä, juuri minä! Ei ole katsottava kehnoa karvaan. Ja sitäpaitsi --
laiva on pihalla.
No, siellähän se pihalla oli laiva ja todella maat ja meret kulkeva. Ei
siitä mihinkään päässyt. Ja kun Tuhkimus kerran oli sen saanut, niin
hänellehän se tytärkin oli annettava.
Mutta kovin surulliselta ja raskaalta se kuninkaasta tuntui, aivan
mahdottomalta, ja sentähden hän asetti vielä muutamia ehtoja
täytettäväksi ennenkuin antaisi, asetti toivoen, ettei Tuhkimus ehkä
niitä voi täyttää.
Sanoi turjukselle:
-- Kokoappa tähän metsästä aina vapaudessa elänyt jäniskarjani. Jos sen
saat, niin saat tyttäreni.
Tuhkimus hämmästyi. Mitäs nyt tehdä? Mutta silloin astui esiin se
heidän seurassaan ollut mies, joka oli jalkaa koukussa pitänyt ja sanoi
hänelle:
-- Kyllä se tehdään, elä ole milläsikään!
Ja samassa tämä koukkupolvi mies ojensi toisen jalkansa ja lähti
vihurina juoksemaan metsiin. Hetken siellä juoksenneltuaan tuli hän
pihaan jänikset mukanaan. Mutta kuningas ei vielä tyytynyt.
-- Nyt, sanoi hän, sinun pitää tältä paikalta katsoa, missä minun
sotalaivastoni tällä hetkellä purjehtii ja sanoa se minulle, lausui
kuningas.
-- Kyllä sekin tehdään, sanoi se toista silmäänsä kiinnipitävä mies,
nousi pitkään puuhun ja avasi siellä toisen silmänsä sekä katsoi
ympäriinsä, ja kas, kohta hänellä oli selvillä, missä kuninkaan
laivasto tällä hetkellä oli ja purjehti.
-- En vieläkään anna tytärtäni, sanoi kuningas, vaan pitää sinun vielä
juoda kaikki minun kellarini viinit yhteen mittaan, sitten vasta annan.
-- No nythän minä olen ihmeissä, tuumi Tuhkimus.
Silloin astui esiin se puolta suutaan kiinnipitävä mies ja tarjoutui
tämän ehdon täyttäjäksi. Ja mainiosti hän sen täyttikin, -- avasi vain
suunsa toisen puolen ja samalla joi kaikki kuninkaan viinit.
Vielä asetti kuningas sen ehdon, että on kannettava vettä seulalla
hänen pihaansa valtakunnan rajalla olevasta lähteestä, mutta sen ehdon
täytti se veden seulalla kantaja ja niin oli kaikki suoritettu.
Silloin ei kuninkaan auttanut enää muu kuin antaa tytär turjakkeelle.
Sitäkin enemmän, kun tytär itse jo mieltyi poikaan ja halusi päästä
tuollaiselle merkilliselle miehelle. Ja eihän miehessä mitään vikaa
ollutkaan, olihan hän hyväntapainen, taitava ja sorja nuorukainen ja
sorjemmaksi hän tuli kun hänelle pantiin kuninkaan hovin vaatteet
päälle ja kuninkaalliset arvot annettiin.
Ja siitäkös seurasi häiden rymyt. Ja niitä häitä, joissa ylimpänä
miehenä leiskui se toisella puolella suutaan kuninkaan viinivarastot
juonut mies, rymistänee vieläkin.
Kuninkaantytär lasivuorella.
Eräs toinen kuningas asetti kerran tyttärensä korkealle lasivuorelle,
hänelle kukan käteen antoi ja kuulutti, että se, joka ratsuhevosella
ajaa karauttaa tuonne vuorelle ja saa tuon kukkasen tytön kädestä, se
saa tytön morsiamekseen. No, siinä alkoi ajamisen rynnistely sellainen,
ettei ole ikinä kuultu eikä nähty. Kaikki koettivat onneaan, sekä hyvät
että huonot. Mutta kaikilla oli onni kovin ohrainen.
Olipa eräässä talossa taas kolme veljestä, joista kolmas oli Tuhkimus.
Maata nuhjotteli vain uunilla, ei silmiään pessyt, ei vaatteitaan
vaihtanut, tuskin syömäänkään uunilta tuli. Semmoinen mies,
umpimielinen jurrikka.
No, nämä kolme veljestäkin yrittävät koettaa tuota kukansaamisen onnea.
Mutta ennen sitä sattuu heille pieni selkkaus kotonaan. Heidän
heinäladossaan rupeaa juuri niinä päivinä käymään öisin rosvo, joka ei
juuri paljoa varasta, mutta sensijaan pitää siellä ladossa kauheaa
mekastusta, kuin seiniin moukarilla löisi, huutaisi, hoilaisi, nauraa
räkättäisi. Talonväki ei saa siltä mitenkään rauhassa nukkua. Tuo oli
saatava ensin lakkauttamaan käyntinsä ladossa, sitten vasta sopi lähteä
sitä kukka-urotyötä tekemään.
No, lähtee sitä mekastavaa vierasta ensin vanhin veli ladosta
häätämään, ensin latoon yöksi menee. Mutta kun se outo kävijä yöllä
saapuu latoon ja rupeaa siellä sitä elämätään pitämään, niin eihän
sillä vanhimmalla veljellä luonto mitenkään kestä, vaan hän heti
kiireen kautta lähtee pakoon pihaan päin, ei taakseenkaan katso.
Toisena yönä lähtee toinen veli, mutta samoin käy hänellekin.
Lähtee siitä kolmanneksi yöksi Tuhkimus latoon, sitä käypäläistä
karkottamaan. No, hän ei pelkää sitä; se kun, riiviö, saapuu sinne
latoon elämäänsä pitämään, niin hyökkää nuorin veli nuolena sen
niskaan, nutuuttaa sitä ja sitten vielä yrittää sen upottaa vieressä
olevaan lampiin.
-- Elä, veikkonen, elä upota, päästä minut pois, niin minä annan
sinulle semmoiset tehokkaat suitset, että niillä voit tehdä vaikka
mitä.
-- No, mimmoiset?
-- Semmoiset, että kun niitä vain ramahutat, niin saat sellaisen
hevosen, että sillä voit ajaa vaikka minne, ja kun toisen kerran
ramahutat, niin saat vielä uljaamman hevosen ja kolmannella aivan
kuulumattoman, ja samalla vielä päällesi mitä koreimmat vaatteet ja
pitkän miekan vyöllesi sidottavaksi.
-- No, jos ne annat, niin olkoon menneeksi, en upota!
No antaahan se yövieras semmoiset suitset ja toinen päästää hänet
vapaaksi.
Kun täten tuo paha yövieras saatiin häädetyksi, niin sittenhän jo sopi
lähteä sitä onnenkukkaa sieltä kuninkaantytön kädestä lasivuorelta
tavottelemaan.
Vanhemmat veljet lähtivät ensin ja koettivat ajaa sinne vuorelle moneen
kertaan, mutta eivät päässeet.
Nuorin velikin Tuhkimus, siteen lähti, lähti veljien estelyistä ja
pilkasta huolimatta. Kahtena ensimäisenä päivänä ei hänkään sinne
lasivuorelle päässyt. Vaikka hän suitsiensa avulla sai hevoset kuin
kipunat tai päivänsäteet, eivät ne päässeet aivan vuoren huipulle.
Mutta kolmantena päivänä hän sai niiden suitsiensa avulla hevosen kuin
salaman, ja kun hän sillä ajaa karautti vuorta kohti, niin jopa pääsi
vuoren huipulle ja sai sen kukan siellä istuvan kuninkaantytön kädestä.
Tämän tehtyään pisti hän kukan poveensa, ramautti suitsiaan ja
päästyään hevosestaan ja tamineistaan, astuskeli rauhallisesti
kotiinsa, jossa nousi uuninpäällyställeen ja rupesi viettämään aikojaan
kuten ennen. Kuningas rupesi etsimään tuota kukan saajaa, mutta eipä
sitä ilmestynyt, ja vihdoin hän kuulutti suuren yleisen tarkastuksen
miehien kesken koko valtakunnassaan. Kun kaikki miehet tarkastetaan,
niin täytyyhän sen kukan löytyä vihdoin.
No, löytyihän se, Tuhkimukselta se saatiin likaisista liiveistä.
Kuningas oli aivan pyörtyä tämän todettuaan ja arvatahan voi, ettei hän
mitenkään olisi tahtonut antaa tytärtään tuolle ihmeelliselle
sankarille. Mutta täytyihän se tehdä, kuninkaan sana oli kallis.
No, annettiin tytär Tuhkimukselle, mutta sulhasmiestä ei mihinkään
arvoon korotettu, ei otettu edes kuninkaanlinnaan asumaan, vaan
annettiin hänelle pieni mökkinen linnan lähistöllä, jossa sai
puolisoineen asua.
No, ollaan, eletään, aikoja, päiviä vietetään, syttyy kuninkaalle suuri
sota naapurivaltakuntaa vastaan. Siinä sodassa käy huonosti
kuninkaalle, ja hänen täytyy ruveta panemaan jo viimeisiä voimiaan
vihollista vastaan. Taistelun ollessa kiivaimmillaan lähtee Tuhkimus
huvikseen sotaan. Ramahuttaa niitä ihmeellisiä suitsiaan, saa siihen
kipunasilmäisen hevosen ja lähtee sillä sotaan. Siellä voittaa
kaikki, tasapäiksi kaikki lyö, pyssyt vitsoiksi vääntelee. Illalla
tuuliaispäänä kotiin tulee, ramahuttaa suitsiaan, -- hevoset, miekat
katoaa.
Toisessa sodassa hän samaten päivänsäteisellä hevosella kaikki kaataa.
Kolmannessa sodassa salamanvälkkyisellä hevosella tuhoja tekee.
Jopa kuningas on ihmeissään. Ja hän tahtoo kaikin mokomin nähdä ja
tavata sen miehen, joka sellaiset ihmeet ja urotyöt on tehnyt. Eipä hän
ollut siihen toivomukseen nähden huoleton jo itse sodissa olleessaan.
Kolmannessa sodassa ollessa hän kiireisessä sekasortoisessa melskeessä
päästyään lähelle sankaria pistää äkkiä miekallaan haavan sen
käsivarteen ja samassa sysää oman kuninkaallisen nenäliinansa siihen
tukkeeksi ja sitten karahuttaa pois.
Sankari pitää haavaansa ja ajat kuluvat. Ei mitään erikoista tapahdu,
kunnes kuningas panee toimeen suurehkot juhlat linnassaan ja kutsuu
niihin tyttärensäkin, Tuhkimuksen puolison. Itseä Tuhkimoa ei kutsu,
kysyy ainoastaan tyttäreltään siitä:
-- No, mitenkä se uunilla-makaaja jaksaa?
-- Hyvinhän se, mutta sotien aikoina on ollut poissa ja kun kolmannesta
sodasta palasi, niin oli sillä haava käsivarressaan, ja joku nenäliina
tukkeena siinä.
-- Mitä, nenäliinako siinä?
-- Niin minusta on näyttänyt.
Kuninkaalle ei enempää tarvitsekaan. Heti lähtee hän Tuhkimusta
katsomaan. Tultuaan hänen luokseen näkee hän sen haavan ja oman
nenäliinansa siinä tukkeena. Silloin kuningas muuttaa heti mielensä
vävypojastaan ja kutsuu hänet jo pidettäviin juhliinsa parhaaksi
vieraaksi.
Pöllön linna.
Kerran oli mies, joka kaiken ikänsä oli halunnut päästä käymään
kuninkaan linnassa ja olemaan siellä vaikka hetken sen väen parissa.
Erään kerran on hän metsästysmatkalla, juuri kepittämässä teiriä
ansastaan, kun kettuviikari tulla lieputtelee hänen lähettyvilleen ja
sanoo:
-- No, sinäkö se olet se mies, joka koko ikäsi olet halunnut päästä
kuninkaan linnaan ja olemaan siellä vaikka hetken kuninkaan väen
parissa?
-- Ka minä, vastaa hämmästyen mies.
-- No nyt se toivosi toteutuu. Nyt kun vain lähdet minun matkaani, niin
saat käydä kuninkaan linnassa ja siellä kenties vielä mitä muuta
ihmettä tapahtuu!
-- Elä, veikkonen, mitä puhelet, mitenkä se semmoinen on mahdollista,
saatikka ketun parissa!
-- No lähde vain, lähde pois vain, niin saat nähdä, että vaikkapa sinut
siellä vielä itse kuninkaan tyttäreen naitettaisiin!
-- Elä, elä puhele, joutavia liehakoitset, ei semmoista tapahdu --
sinunkaan kanssasi!
-- Lähde vain!
No mitäs, ylen mielelläänhän mies lähteekin; ja kun on käväisty miehen
kotona vähän pukeutumassa parempaan asuun, niin lähtee mies kevein
kengin ketun jälestä kuninkaan linnaa kohti liipottamaan.
Kun tullaan linnan portille, niin kettu kääntyy miehen puoleen ja kysyy
häneltä:
-- Onko sinulla nelikkoa?
-- Ei. En muistanut sitä mukaan ottaa. Mitä sinä sillä tekisit?
-- Mitäkö tekisin! Semmoinen hölö olet, ettet muista semmoista tärkeää
esinettä mukaasi ottaa! Nyt sentähden saattaa vielä koko matkamme
mitättömiin mennä! Se olisi ollut meidän tärkein välikappaleemme! --
No, ehkäpä sentään saan sen lainatuksi tuolta linnan sisäpihalta!
Olehan tässä nyt hetkinen ja odota, niin käyn siellä sisäpihalla tätä
sekä muita puheillepääsy-asioitamme järjestämässä!
-- Hyvä, on mene!
Kettu menee linnanmuurien sisään ja sieltä jostakin saa käsiinsä suuren
nelikon. Sen saatuaan kaivelee hän sieltä täältä sirukasoista
katinkullan y.m.s. kiiltävän näköisiä sirusia ja ne siroteltuaan
nelikon pohjaan menee kuninkaan luo, suoraan hänen asuntoonsa, --
helpostihan hän, kettu, sinne pääseekin.
Kun hän tulee kuninkaan luo, notkistaa hän toisen etupolvensa ja sanoo
alamaisesti valtiaalle:
-- Armollinen kuningas, siellä ulkona on mies, rikas niinkuin pajari,
mutta tyhmä kuin tohveli ja se pyrkii sinun puheillesi. Suuri
hallitsija, saanko tuoda hänet luoksesi?
Kuningas katsoo ihmetellen tuota kummallista sisäänpääsyn pyytäjää ja
päämiehensä esittelijää sekä kaikkein enimmän tuota ketun kolistellen
tuomaa nelikkoa, mutta jo hän kysyy varsin uteliaana:
-- Mikä mies se on?
-- Se, miksi sanoin. Semmoinen, millaista ei ole näillä mailla nähty.
-- Mistä voit tietää ja millä voit osottaa, että hän on niin rikas?
-- Tällä, herra kuningas! Katsokaapas tämän nelikon pohjaan! Eikö sen
pohjauurteet ja nurkat kiillä kullan murusista? Juuri tuolla linnan
portin ulkopuolella mittasimme hänen rikkauksiensa runsautta, niiden,
jotka olivat hänen matkassaan. Mitä hänellä on kotonaan, siitä ei ole
tietoakaan. Semmoinen mies ja -- pyytää tytärtäsi omakseen.
-- Pyytää tytärtäni omakseen, -- ohoh! Mutta onpa kummallinen mies
tosiaan! Tyhmä niinkuin tohveli, mutta rikas kuin pajari! Ei ole
sellaista miestä paljon täällä liikkunut. No niin, olkoon menneeksi,
tulkoon hän sisään! Ja olkoon hänelle luvattu myös tyttäreni!
Kuningas huiskauttaa kädellään ja ilmottaa tämän ketulle. Kettu
nöyristäytyy ja kiittää sekä lähtee nopeasti viemään sanaa miehelle.
Mies kun kuulee tämän, niin on hän aivan maahan pudota, mutta eihän
auta, opastelija kiirehtii ja täytyy rientää kuninkaan luo.
Kun he tulevat sisään, kuninkaan suureen saliin, niin kyllähän siellä
kovasti ihmetellään ja oudostellaan, että tämmöinen tämä merkillinen
mies on, mutta eihän auta eikä sovi kovin näkyväisesti tätä kummastelua
osottaa, sillä onhan mies sentään sellainen merkillinen, ennen
kuulumattoman rikas ja muutenkin ihmeellinen. Ei sitä sellaista miestä
aina vieraaksi satu. Eikä näin syrjähovien vävypojiksikaan. Ja
sitäpaitsi on kuningas hänelle jo tyttärensä luvannut.
Ja kun alkuvalmistelut on tehty ja esijuhlat pidetty, niin ruvetaan
suurella hälyllä ja melulla niitä häitäkin häilymään, noita suuren,
rikkaan, yksinkertaisen teerenpyytäjätalonpojan ja tavallisen maahovin
kuninkaantyttären kuulumattomia häitä.
Ja kun ilo edistyy ja aika kuluu, niin hupaisa kuningasvanhus jo aivan
vävypoikaansa kaulasta halaillen hänen kanssaan pitkien pöytien ääressä
istui. Mutta sitten lystikkään appiukon päähän pälähtää, että hänen
loppujuhlaa ja ehtineen yön loppuosaa viettämään pitäisi väkineen
lähteä sinne vävypojan suureen linnaan, sinne ihmeelliseen, loistavaan
hoviin.
Hän esittää sen ajatuksen vävypojalleen ja iloisena lyöden tämän
olkapäälle nousee ylös pöydästä.
Silloin vävypoika joutuu suureen hätään. Mitä, mitä hän, tämä appiukko,
esittää! Missä hänellä on linna, hänellä köyhällä metsäeläinten
pyytäjällä?
Hän katsahtaa tuskaisena ympärilleen. Missä on kettu, missä hänen hyvä
ystävänsä ja tänne ihmeellisiin kunnioihin saattajansa?
Mutta sitä ei näy. Missä lieneekään, -- jossakin joukon seassa
liepakertamassa. Tai jos olisikin alunpitäen lähtenyt häntä näihin
puliin saattamaan! Voi, voi sitä kettuveijaria!
Kun se nyt tulisi!
Mutta tuleehan se jo vihdoin. Tulee, ja ikäänkuin missäkin liehkassa,
häätuulessa hänkin, kurkottaa miehen puoleen, suhkasee hänen korvaansa
ja viippaisee käpälällään:
-- Mitä sinä suret, -- onhan sinulla se Pöllön linna! Vie sinne!
-- Mi -- missä se on? läähättää hengenhädän ja äkillisen toivon
vaiheella mies ja yrittää tempaista kettua, mutta tämä ei jää enää
hänen käsiinsä, vaan sujahtaa pois ja mennessä vain häntää huiskaisten
virkahtaa:
-- Missä, -- siellä missä kaikki Pöllön linnat!
Siinä on mies samassa kauhussa ja kadotuksessa.
Mutta eihän hänen auta, ei mitenkään, ei voi viivyttää enää
vastaustaan, kaikki odottavat, kaikki hänen päälleen katselevat,
kuningas, tämän puoliso, punotteleva tytär, kaikki hoviväki. Jo on
annettava vastaus. Ja ihan kuin hengenhädässä hän ärjähtää:
-- Niin, niin, mennään vain sinne minun suureen linnaani! Kaikki,
kaikki!
Ja kaikin lähdetään.
On talviyö, tähtikiiluva. Ajajia tulee vastaan suuressa salossa, mutta
kukaan ei virka mitään. Tai jos virkkaa, niin -- kun mies salaa koettaa
juuri heiltä jotain selvyyttä saada tämän matkan käsittämättömään
päämäärään nähden -- niin ne vain yliolkaisesti yrähtävät,
hoihkaisevat:
-- Siellä, siellä, mene vain!
Mutta sitä linnaa ei ala kuulua. Eikä tule enää vastaanajajiakaan. Ei
hivahda hiiren äännähdystä salossa, ei kolahda kumeavartisin honka, ei
tupsahda lumi, ei mitään elonmerkkiä ilmene. Ja kun mies katsahtaa
ympärilleen, niin ei hän näe enää omaa saattojoukkoaankaan. Ei näe
hevosia edessä, ei rekiä perässä, ei enää omaa hevostaankaan. Ja
iloinen appiukko ja punottava nuori puoliso, nekin ovat poissa. Hän
yksin vain -- itsestään kulkevassa reessä...
Ja kohta ei hän näe muuta kuin saman viidakkorantaisen metsän reunan,
jossa hän oli äsken ansojaan keritellyt. Hän oli nukahtanut ja nähnyt
pahaa unta. Viidakkorannassa vielä sama kettukin vilahtaa ja
häpeämättömästi häntäänsä huiskasee.
Hän ottaa puupölikän maasta ja viskaa sen hännänhäilyttäjään päin. Ei
hän enää toiste lähde kuninkaan linnaan. Mutta kaukaa rytisevästä
metsästä on hän kuulevinaan äänen, jonka hän arvaa saman
ruskeaturkkisen narrailijan pakinaksi:
-- Mutta saithan sentään kerran käydä kuninkaan linnassa!
Silmivoiteen haennassa.
Kerran kuningas sairasti kovaa silmätautia ja hänen nuorin poikansa
lähetettiin hakemaan voidetta, joka tämän taudin parantaisi. Se lääke
oli hyvin kaukana, hyvin kaukana, ja vielä sellaisessa paikassa, josta
ei kukaan tiennyt mitään. Vanhemmat veljet eivät uskaltaneet
ajatellakaan sellaiselle matkalle lähtemistä ja nuorintakin veljeä he
kovin siitä estelivät, mutta tämä oli urmakka poika ja lähti vain
sille.
Vanhalla nimikkohevosellaan lähti hän ajelemaan tietä pitkin.
Ajettuaan kappaleen matkaa tuli eteen kolmen tien haaraus, johon joka
haaran suulle oli pantu kirjotus. Yhden tien suulla ilmotettiin, että
sille tielle ken lähtenee, sitä itseään kyllä pidetään hyvänä, mutta
hevosta aivan nälässä; toisen tien kirjotuksessa taas sanottiin, että
sillä tiellä pidetään kyllä hevosta hyvästi, mutta miestä itseään
nälässä ja kolmannen tien kirjotuksessa sanottiin vihdoin, että
"sittepähän kokee kun koettaa".
Tällehän kolmannelle tielle poika lähti.
Ajettuaan kotvan aikaa sitä tunsi hän väsymystä ja nälkää, jonka vuoksi
hän eräässä mutkassa laskeutui alas hevosensa selästä ja istuutui
levähtämään ja aterioitsernaan.
Yhtäkkiä tuli siihen susi ja sanoi hänelle:
-- Kuinka olet uskaltanut lähteä tätä tietä kulkemaan? Minne olet
menossa?
-- Isälle silmilääkettä hakemaan, vastasi poika katsoen vakavasti
suteen.
-- Ohoh, oletpa ottanut vaikean tehtävän, lausui susi ja jatkoi, --
pahalle, pahalle tielle olet, poikaseni, lähtenyt. Mutta jos antanet
minulle kappaleen leivästäsi, niin koetan sinua auttaa, ettet pahimpaan
pulaan joudu.
Poika antoi kappaleen sudelle ja tämä sanoi hänelle:
-- Kun nyt lähdet eteenpäin vaeltamaan, niin kolme taloa ensin matkan
varrella sinua vastaan tulee ja nämä talot ovat pahat. Mutta sinä vain
kunkin kohdalla tällä varvulla kolmasti ilmaan lyö, niin pääset niistä
ohi kulkemaan. (Samassa antoi hän pojalle varvun.) Sitten tulee suuri
linna eteesi. Se on jo se paikka, jossa on tuota silmivoidetta. Erään
pienen huoneen ikkunalla on kultahäkki, siinä pieni kultalintu, sen
häkin vierellä on pullo, -- siinä sitä lääkettä! Mutta elä mene linnaan
päivällä, vaan sydänyöllä ja silloinkin hyvin varovasti, sillä sen
huoneen kynnyksen tienoilla on näkymätön lanka, joka on kellosia täynnä
ja jos vain vähänkin kosketat siihen lankaan, rupeavat sen kelloset
soimaan, ja sinun käy huonosti. Tee siis tarkoin niinkuin käskin. Mutta
ellet sinä varovaisuudessasikaan onnistuisi vaaraa välttämään, niin
pyydä vain ennen pahinta päästä pistäytymään hetkeksi linnan
puutarhaan, ja siellä kun vain lyöt kolmasti tällä varvulla ilmaan,
niin teen mitä voin avuksesi.
Poika kiitti neuvoista, nousi hevosen selkään ja lähti edelleen.
Niinkuin susi oli sanonut, tuli matkalla kolme taloa eteen ja niistä
kaikista hyökättiin äkäisesti häntä vastaan, mutta kun hän vain sillä
suden antamalla varvulla löi kolme kertaa ilmaan, niin hävisi kaikki
vaara ja hän pääsi rauhassa jatkamaan.
Päästyään viimeisen talon ohi tuli suuri linna häntä vastaan. Ahaa,
tässähän se onkin! Ja hän laskeutui hevosen selästä ja kävi linnan
edustalla odottamaan yötä. Sydänyöllä lähti hän varovaisesti hiipimään
linnaan. Siellä pääsi hän onnellisesti mainittuun pieneen huoneeseen
asti, huoneeseen, jossa oli se kultahäkki ikkunalla, saipa sieltä häkin
vierestä sen lääkepullonkin käsiinsä, ja pääsi myös pois huoneesta.
Mutta kun hän oli tullut hevosensa luo linnan edustalle, rupesi hän
ajattelemaan sitä kultahäkkiä ja siinä olevaa pientä kultalintua
ikkunalla, ja hän katui, ettei ollut ottanut niitäkin mukaansa. Samalla
tiellähän ne olisivat nekin tulleet. Hän päätti lähteä uudestaan
linnaan. Hän tekikin niin ja pääsi myös siihen pieneen huoneeseen sekä
sai häkin. Mutta kun hän lähti sieltä tulemaan pois, koskettikin hän
jalallaan siinä kynnyksen tienoilla olevaa tiukulankaa ja ne tiuvut
rupesivat soimaan. Samassa koko linna heräsi. Hänet otettiin kiinni ja
pantiin tilille käynnistään. Hänen täytyi tuoda lääkepullo takasin.
Vieläpä hänet rangaistukseksi tuomittiin tyrmään suljettavaksi.
Kun ei muu auttanut, pyysi hän ennen tuomion täytäntöönpanoa päästä
hiukan pistäytymään puutarhassa, hevonen kun sinne oli jäänyt
sitomatta. No, siihen suostuttiin. Mutta kun hän oli päässyt
puutarhaan, löi hän sillä suden antamalla varvulla ilmaa kolmasti; ja
niin pian kun hän oli sen tehnyt, suden lupaus täyttyi siten, että susi
itse ilmestyi siihen.
-- No mitäs nyt, oletko joutunut vaaraan? kysyi susi.
-- Olen, tyrmään olen tuomittu.
-- Mikset ollut varovaisempi! Mene nyt heti takaisin linnaan ja esitä
siellä kuninkaalle, että hän vaihtaisi rangaistuksen siksi, että sinä
toisit hänelle minkä tahansa ihmeellisen esineen tai elävän ja sen
perusteella pääsisit vapaaksi.
Poika meni linnaan ja esitti kuninkaalle suden neuvon mukaan.
-- No, jos tuot minulle puhuvan ja laulavan hevosen, niin päästän sinut
vapaaksi. Mene hankkimaan! -- Kuningas vastasi yksikantaan ja lyhyesti.
Poika tuli suden luo ja kertoi tälle, mitä kuningas oli sanonut.
-- No, ei huolta mitään! Kyllä siitä selvitään. Minä muuttaudun heti
tuoksi hevoseksi ja sinä saatat tämän kuninkaalle. Sen jälkeen sitten
elä ole huolissasi minusta, vaan kun olet päässyt vapaaksi, mene
seuraavana yönä uudestaan linnaan ja koeta saada se lääkepullo. Nyt on
se pantu siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär nukkuu, ja nytkin on
tuo tiukulanka kynnyksen tienoilla. Koeta siis liikkua vieläkin
varovammin! Kun sitten olet saanut pullon, niin lyö varvullasi kolme
kertaa ilmaan, se on merkki minulle, että voin muuttua takasin sudeksi.
Luonnollisesti pyydät nytkin päästä puutarhaan ja lyöt varvulla ilmaan,
jos joudut vaaraan.
Poika kiitti neuvosta ja lupasi tehdä neuvon mukaan. Susi teki silloin
pari kolme kuperkeikkaa tantereella ja samassa muuttui siksi laulavaksi
ja puhuvaksi hevoseksi. Poika vei sen kuninkaalle ja -- pääsi vapaaksi.
Seuraavana yönä lähti hän uudestaan sitä silmävoidepulloa hakemaan.
Hänen onnistui päästä huoneeseen, saada myös se lääkepullo, pääsipä
sieltä huoneesta poiskin, kuten ensi kerralla. Mutta kun hän oli tullut
hevosensa luoksi, rupesi hän taas ajattelemaan, että siellä
huoneessahan nukkui kaunis kuninkaantytär ja sitä olisi saattanut
kauemmin ja tarkemmin katsella. Hän lähti uudestaan linnaan. Taaskin
hän pääsi huoneeseen, samoin sai tarkastella nukkujaa, mutta kun hän
rupesi lähtemään sieltä pois, satutti taaskin jalkansa siihen
tiukulankaan, ja silloin taaskin koko linnanväki heräsi.
Poikanen joutui uudestaan kiinni ja tuomio oli nyt entistä ankarampi.
Häneltä vaadittiin se lääkepullo takaisin, sitten tuomittiin hänet
syöstäväksi heti syvään maanalaiseen hautaan.
Silloin tuli hänen avukseen kuninkaantytär. Se oli ensin, hälinän
syntyessä, pahasti säikähtänyt, mutta sitten muisteltuaan pojan soreaa
ulkomuotoa ja ajatellen hänen pientä rikostaan suureen rangaistukseen
nähden, oli ruvennut häntä säälimään, ja kävi hartaasti pyytämään
isältään armoa.
Tyttärensä vaikutuksesta isä myönsi sen lievityksen, että salli pojan
ennen tuomion täytäntöönpanoa käväistä puutarhassa. Siellä poika löi ne
määrätyt kerrat varvulla ilmaan ja kun se oli tehty, oli siinä taas
susi kysymässä ja auttamaan valmiina.
-- No, mitä nyt?
Poika kertoi hänelle sattumansa.
-- No, mene nyt kuninkaan luo ja pyydä, että sinä saisit tuoda nyt
hänelle vieläkin ihmeellisemmän elävän tai muun, minkä kuningas määrää.
Kuningas suostui siihen ja määräsi pojan tuomaan tyttärelleen
maankuulun ja veenvalion miehen.
Poika kiitti ja tuli suden luo.
-- Mitäs nyt? sanoi hän.
-- Ei mitään hätää, vastasi susi. -- Minä muutun tuoksi mieheksikin ja
kun olet vienyt sen kuninkaalle, niin käyt kolmannen kerran hakemassa
sitä silmivoidepulloa. Mutta nyt elä käänny uudestaan vaaralliselle
tiellesi, vaari mene heti matkaan. Minusta elä huolehdi, minä kyllä
selviän!
-- Mutta, mutta... empi poika,
-- Mitä epäilet?
-- Sitä... kun minä haluaisin saada sen kuninkaantyttärenkin. Se on
niin kaunis ja et voi arvata, miten lempeästi se pyysi armoa minulle.
Ottaisin hänet niin mielelläni morsiamekseni.
-- Vai sellaiset tuumat sinulla, iski susi silmää. -- No, sitten
muutetaan suunnitelmaa. -- Minä muutun sulhaseksi ja sinä viet sen
kuninkaalle. Sitten tulet sinä lääkepulloa hakemaan. Minä pyydän päästä
nukkumaan samaan huoneeseen, missä kuninkaantytär nukkuu ja missä se
pullo on. Kun sinä sitten olet saanut sen pullon ja päässyt pois,
lähden minäkin kuninkaantyttären kera ulos, muka vilvottelemaan, ja me
tulemme luoksesi. Silloin minä selitän kuninkaantyttärelle, kuinka asia
oikein on, muutun sudeksi, ja silloin voit hyvin asiasi selvittää. Jos
hän suostuu morsiameksesi, niin ei muuta kuin istut hänen kanssaan
hevosesi selkään ja ajat matkoihisi.
Poika ihastui ikihyväksi ja ryhtyi suunnitelmaa toteuttamaan. Kun susi
oli muuttunut siksi ihmeelliseksi mieheksi, vei poika sen kuninkaalle
ja tämä, joka ihastui siihen, päästi heti pojan vapaaksi. Yöllä poika
haki sitten sen lääkepullon ja susi-sulhanen toi sen kauniin
kuninkaantyttären pojan luo. Siinä selvitettiin asian loppu. Iloisena
suostui tyttö pojalle morsiameksi. Lähdettiin ajamaan kohti kotimaita.
Susi saattoi heitä siihen tien mutkaan asti, jossa oli poikaan yhtynyt
ja antoi hänelle sen ihmevarvun. Siinä tuli jäähyväiset. Pojan tuli
oikein haikea, mutta susi lohdutti, että hän kyllä selviää. Hänen
tehtävänään on auttaa ihmisiä näillä oudoilla teillä, vaikka monikin
kammoo ja karttaa häntä.
Kalastajan vaimo.
Olipa ennen kalastaja ja hänellä vaimo. Kerran ukko saa verkkoon kalan,
kultaisen kalan, mutta kun kala niin hartaasti pyytää päästämään
vapaaksi, mies laskeekin sen irralleen, päästää veteen. Sanoo kala
miehelle mennessään:
-- Sinulle vielä jonkun hyvän työn tehnen!
Mutta kun ukko tulee kotiin ja vaimo kuulee, miten on käynyt, niin
toruu hän ukkopahaansa minkä kerkiää ja sanoo viimein:
-- Sen minä sanon, että mene nyt heti paikalla ja pyydä siltä kalalta,
että se nämä entiset talot ja tilat heti suureksi kartanontilaksi
muuttaisi, sillä kuka näissä rähjissä enää kehtaa asua! Tehköön nyt sen
lupaamansa hyvän työn.
Ukko menee rantaan, pyytää kalan täyttämään tuon eukon toivomuksen.
Kala miettii hetken, mutta lupaa sitten täyttää pyynnön. Kun ukko tulee
takaisin kotiin, niin hän ei enää oikein tunnekaan taloaan omakseen,
sillä sen sijalla on komea kartano, suuri linna. Sellaiseksi oli kala
hänen talonsa muuttanut. Ja eukko, se siellä loistavassa kartanossa
komeana rouvana mahtailee ja määräilee.
No, tämä hyvä; mutta se eukko taas tulee pahantuuliseksi ja sanoo
ukolle:
-- Mene nyt sen kalan luo ja sano sille, että se tämän kartanon
kuninkaanlinnaksi muuttaisi ja minut kullassakäveleväksi
kuninkaanrouvaksi!
No, eihän auta; ukko menee ja esittää kalalle eukkonsa toivomuksen.
Tämä taas miettii, mutta taas myöntää ja lupaa täyttää toivon. Kun ukko
tulee talolleen, niin tapaa hän sen tosiaankin kuninkaanlinnaksi
muuttuneena ja vaimonsa kuninkaanrouvana kävelevänä.
Mutta akka ei tyydy tähänkään, vaan käskee jonkun ajan päästä kalalta
pyytämään, että se tämän linnan kirkoksi, jumalankartanoksi muuttaisi
ja hänet jumalankuvaksi nurkkaan korottaisi, jotta kaikki häntä
kumartaisivat ja hänelle kunniaa antaisivat.
Ukko hämmästyy tuota pyyntöä, ei lähtisi sitä esittämään, mutta eukko
on ankarana, täytyy lähteä vain.
Kala kuuntelee myös totisena pyyntöä, pudistelee päätään, mutta vihdoin
huiskauttaa vettä pyrstöllään ja lausuu ukolle:
-- No olkoon menneeksi, tulkoon eukkosi jumalankuvaksi nurkkaan!
Kun ukko tulee nyt kotipihaansa, ei hän tapaa enää mitään linnoja, ei
kartanojakaan, vaan entisen, entistään rähjäisemmänkin talonsa, ja kun
hän astuu pirttiin, tapaa hän siellä vaimonsa nurkassa istua
kyyröttämässä kuin kurjimman kerjäläisvaimon, ryysyihin puettuna,
ryppyiseksi vanhentuneena ja vaivaiseksi kontistuneena.
Se oli akan suurien toivomuksien tulos.
Hiidessä käynnit ja suolamylly.