SISÄLLYS:

Alkusana ensi painokseen.

Mikko Mieheläinen.

Ryöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.

Sisarukset Vetehisen vankina.

Kadonneet kuninkaanpojat eli hevoseksi muutettu poika.

Paha taikamestari ja nokkela oppipoika.

Vuorenpeikon hävittäminen.

Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.

Poika ja hiidenpeikko.

Hiiri morsiamena.

Paimenpoika ja hänen sisarensa.

Sisar veljeä etsimässä.

Yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen.

Antti Puuhaara.

Taivaan vitjoja hakemassa.

Aina soittavaa kannelta etsimässä.

Ukon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.

Myllärin tytär.

Kuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.

Ukon tytär pidoissa käymässä.

Maan ja meren kulkija laiva.

Kuninkaantytär lasivuorella.

Pöllön linna.

Silmivoiteen haennassa.

Kalastajan vaimo.

Hiidessä käynnit ja suolamylly.

Hiiden laiva.

Kaksi kaupankävijä-veljestä.

Kolme sanaa.

Haastelevat eläimet.

Suulas akka.

Vastahakoinen akka.

Ukko akan töissä, akka ukon töissä.

Alkusana ensi painokseen.

Tämä uusi kokoelma Suomen kansan satuja lapsille ja nuorisolle

kerrottuna sisältää n.s. varsinaiset sadut, niiden oleellisimman osan,

lumo- eli tenhosadut (sellaiset, joissa on joku yliluonnollinen

seikka). Lisäksi on aivan loppuun otettu kolme aihetta n.s.

pilasaduista, joista myöhemmin ehkä tulee eri kokoelma valmistettavaksi.

Muodostelussa on tällä kertaa eräiden aiheiden suhteen käytetty

suurempaakin vapautta kuin ennen, kun aihe muuten olisi muistuttanut

liian paljon edellisiä tai jälempiä satuja, mutta on sisältänyt siksi

arvokkaita ja tyypillisiä yksityiskohtia, ettei ole tehnyt mieli jättää

sitä kokonaan käyttämättä. Saduissa yleensä esiintyviä arvokkaita

piirteitä on koetettu sijotella eri satuihin, etteivät ne esiintyisi

kaikkialla. Eräitä täydentäviä piirteitä on täytynyt kertojan lisäillä.

Toivottavasti tämäkin kokoelma lisää nuorisossamme rakkautta vanhaan

satuaarteistoomme, ja ehkäpä siitä löytää jotain mielenkiintoista

aikuinenkin lukija.

Pääkohdissaan tulee Suomen kansan satuaiheisto täten

loppuunkäsitellyksi.

Helsingissä toukokuun lopulla 1914.

_Iivo Härkönen_.

Mikko Mieheläinen.

1.

Syntyipä kerran, ukolle ja akalle poika. Tälle pantiin nimeksi Mikko

Mieheläinen. Nimensä veroinen mies hänestä tulikin, kun hän kasvoi

suuremmaksi.

Hänestä tuli ylen vahva ja väkevä mies. Jo pienenä poikasena

hämmästytti hän kaikkia suurella voimallaan ja kiukullaan. Kun hän

mihin suuttui, niin tarttui hän heti siihen ja väänsi sen hetkessä

kappaleiksi. Kukaan ei uskaltanut vastustella häntä, eikä sanoa häntä

vastaan.

Sen vuoksi toivoivat melkein kaikki hänen katoavan ihmisilmoilta, sillä

eihän hänestä olisi muuta kuin kiusaa. Yksinpä vanhemmatkin sitä

toivoivat. He pelkäsivät, että hän kerran heidät murjoo hengettömiksi.

No, sentähden he kerran lähettivät hänet saloon, suurelle Hiiden

kankaalle, siellä asustelevaa suurta Hiiden sikaa pyydystämään. Kun hän

tämän näkee, niin tyrmistyy hän ja silloin se suuri metsäsika ruhjoo

hänet kuoliaaksi. Niin ajateltiin. Ja niin päästään Mikosta.

Mutta Mikko ei säikähtänyt, vaan lähti urheasti sitä metsäsikaa

pyydystämään. Ja kun hän sen näki, niin niinkuin tuuliaispää hän

hyökkäsi siihen ja tarttuen sen jalkoihin ja kuonoon, murjoi sen

hetkisessä kappaleiksi Ja ehjänä ja voitokkaana hän palasi siltä

matkaltaan.

Toisen kerran lähetettiin hänet pahaa vesisikaa pyytämään Hiiden

joesta. Sillä tiellä hän varmaan kuolee, tuumittiin. Se Hiidenjoen

vesisika on sellainen. Sen kynsistä ei pääse. Nytkään ei Mikko

ällistynyt, vaan lähti pelotta matkalle. Hän otti mukaansa pitkän

teräväpiikkisen keksin ja pikkuveljensä vanhan mekkopahaisen. Tultuaan

Hiidenjoelle täytti hän sen mekon sammalilla ja oksilla ja asetti sen

sitten pojannäköisenä istua kököttämään joen rannalle. Itse hän

keksineen sen jälkeen asettui suuren puun taakse lähelle rantaa

seisomaan ja kävi odottamaan.

Kun vesisika saapui sille kohdalle jokea, jossa pojannäköinen istua

kökötti rannalla, hyökkäsi se kiivaasti sitä kohti. Silloin Mikko

syöksi piilostaan ja iski vimmatusti sikaa kuonoon, ja hetkessä oli

sika rannalla hengettömänä.

No sitten lähetettiin hänet suurta Hiiden haukkaa pyytämään Hiiden

aholta. Sille tielle hän varmasti sortuu, toivottiin. Se Hiiden haukka

on sellainen otus, ja sen oleskelupaikkakin on semmoinen. -- Mitenkä

Mikolle sillä matkalla kävi, kertoo siitä sadun jatko.

2.

Kun Mikko lähti kulkemaan Hiiden aholle, tapasi hän matkallaan erään

omituisen miehen. Se istui lammin rannalla ja onki ongella, jossa oli

kokkohonka vapana ja suuri lehmä syöttinä. Olihan Mikosta oudonlainen

tuo näky. Hän ei voinut olla pysähtymättä ja sanomatta miehelle:

-- Ohoh, onpa sinulla vehkeet! Mahtaa sinulla olla voimiakin, kun

tuollaisia esineitä onkiessa käytät.

-- Ka, onhan näitä, vastasi mies. -- Vaan mitä nämä ovat minun voimani!

Mikko Mieheläisellä sitä vasta kuuluu olevan voimia. Se mies se kuuluu

vasta olevan väkevä.

-- Vai niin, arveli Mikko. -- No, mitä sanoisit, jos hän tulisi

vastaasi? Mitä tekisit?

-- Lähtisinpä heti hänen mukaansa! Kyllä sitä kelpaisi sellaisen miehen

matkassa olla!

-- No, lähde sitten. Minä olen se Mikko.

-- Ohoh! No, jo minä arvelin. No, minne sinä menet?

-- Hiiden haukkaa ampumaan.

-- Vuotahan kotvanen. Panen nämä vehkeet korjuuseen ja sitten lähden.

Mies pani onkivehkeet korjuuseen ja lähti Mikon mukaan.

No, astuvat he kahden miehen sen päivän, tulee toisena päivänä heitä

vastaan mies, joka mäen kumpuralla seisoo, pitää kahta kalliota

käsissään ja niitä vastakkain kalkuttelee. Hämmästyttää se ensin

matkalaisia, mutta jo he siihen seisattuvat ja sanovat sille

kalkuttelijalle:

-- Onpa sinulla voimia!

-- Onhan näitä, vaan mitä ne ovat sen rinnalla, mitä Mikko

Mieheläisellä kuuluu olevan!

-- No, mitä sanoisit, jos hän sattuisi vastaasi tulemaan? kysyy Mikko.

-- Paikalla lähtisin mukaan.

-- No, tee se; minä olen se Mikko.

-- Minnekäs sinä menet?

-- Hiiden haukkaa ampumaan.

-- Odotahan vähän, paikalla lähden.

Lähdetään siitä kolmen miehen Hiiden aholle päin astumaan.

Tullaan sinne, nähdään se ammuttava otus siellä eräässä puussa istua

kököttävän. Käydään sitä miehissä ampumaan. Ammutaan kolme päivää

peräkkäin, mutta ei osata. Tuopas kummaa.

Vihdoin tulee heille kova nälkä. Heidän pitäisi jo saada syötävää.

Kuljeskeli siinä lähistöllä suuri karja. Kun se on ilman isäntää,

päättävät he siitä kaataa yhden lehmän ja keittää sen syötäväksi.

Kaatavatkin he sen, ja kun toiset odotellessaan lähtevät tarkastamaan

seutua, jää yksi keittäjäksi, se kokkohongalla-onkija.

Se keittäjä ei saa tehdä työtään rauhassa.

Kun keitto alkaa valmistua, tulee siihen hänen luokseen ylen

oudonnäköinen, outo vieras. Ilkeä vuoreneukko se on ja vaatii keittoa

syötäväkseen.

Mies ei antaisi, mutta eihän siinä auta. Eukko syö kuin syökin keiton.

Sitten painuu takaisin sinne, mistä oli tullut: suureen vuoreen.

Keittäjä tulee tuosta kovaan huoleen. Mitäs nyt syötät tovereille, kun

tuo akka riiviö söi kaiken keiton. Mikäs muu keinoksi kuin ruveta

luista ja vedestä uutta keittoa keittämään...

Kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan ja rupeavat syömään, on keitto

kovin vetistä ja mautonta. Heitä kummastuttaa se, mutta minkäs siinä

mahtaa, täytyy syödä vain. Nälkä on kova. Eihän se keitto

kummasteluista parane. Keittäjä ei mitenkään anna selvitystä keiton

kehnoudesta.

Kun tulee uusi päivä, käydään taas ampumaan haukkaa ja ammutaan pari

päivää, ja taashan se tulee nälkä.

Kaadetaan siitä toinen lehmä siitä kuljeskelevasta karjasta ja se

kallionkalkuttajamies jää nyt keittämään.

Kun keitto saa valmiiksi, tulee taas se vuorenakka osaansa vaatimaan.

Ei se keittäjä tahtoisi antaa, mutta minkäs voi. Se on semmoinen akka.

Ja kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto taas vetistä.

Onkija-mies se arvaa asian, mutta ei mitään virka. Eikäpä se itse

keittäjä sitä selitä. Täytyy kun täytyykin syödä taas keitto

sellaisenaan.

Seuraavana päivänä jää itse Mikko Mieheläinen keiton keittäjäksi.

Kun se tulee valmiiksi, tulee taas se vuorenakka vieraisille vaatien

keittoa. Mutta Mikko Mieheläinenpä sanoo siihen, että on sillä keitolla

parempiakin syöjiä kuin tuommoinen koukkuleuka. Samassa tarttuu hän

akkaan ja paiskaa sen kallionjuureen niin että tuskin jälkeä tuntuu.

Kun nyt toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto aivan makeata ja

hyvää. Arvelevat he kysyä syytä siihen, mutta eivätpä kuitenkaan virka

mitään. Mikko selittää sen kysymättä.

Hän sanoo, ettei se akka ainakaan neljättä kertaa tule keittoa

vaatimaan. Se on tuossa kallion juuressa että tuskin tuntuu.

-- Mennäänpä sitä katsomaan!

Mutta kun he menevät sitä katsomaan, ei sitä akkaa siinä ollutkaan.

-- Ahaa, se on vironnut ja mennyt pesäänsä. Tuosta aukosta se on

pujahtanut vuoreen. Mutta eläpäs huoli, mennäänpäs jälestä. Näin puheli

Mikko ja haki kaadettujen lehmäin nahat sekä rupesi niistä

viileskelemään kaitoja, pitkiä nahkanauhoja. Sitten sitoi hän ne

pääksyttäin, jotta niistä tuli pitkä nahkaköysi. Tämän köyden avulla

hän pääsee vuoren sisään. Kun hän tarttuu sen toiseen päähän ja toverit

sitten sopivasti päästävät sen vuoreen tulemaan, on hän kohta perillä,

ja sitten on toverien odoteltava aukon suulla, kunnes hän nykäsee.

Silloin on vedettävä hänet pois vuoresta. Näin on tehtävä, ja kyllä se

akka ilkimys pian tietää, kenen rokkia se on käynyt syömässä.

Niinhän tehtiinkin kuin Mikko neuvoi.

3.

Kun Mikko laski kylliksi syvälle vuoren sisään, jotta pohja tuli, niin

näki hän siellä samanlaisia maailmoja kuin vuoren yläpuolellakin oli.

Hän näki siellä maita ja metsiä ja niiden keskellä suuren suunnattoman

linnan.

Hän meni tuohon linnaan ja teki tervehdykset.

Siellä oli nuori tyttö vastassa, ja kun tämä näki hänet, sanoi se

hänelle kauhistuen:

-- Voi, vierahan maan mies, kyllä sinulle nyt huonosti käy.

-- Kuinka niin? kysyi Mikko.

-- Tämä linna on Syöjättären ja minä, joka olen yläilmoista kotoisin,

olen ainoa, jonka hän on säästänyt. Muut kaikki on hän syönyt tai

lyönyt mäsäksi seinään.

-- Olenpa tainnut minäkin tehdä samanlaisia temppuja. Luultavasti tämä

on juuri se sama akka, jonka tuolla yläilmoissa löin kallion juureen,

niin että se ainakin sillä hetkellä siihen jäi.

-- Mutta täällä vuoressa on hän mahdikkaampi. Täällä et voita häntä.

Tai -- ehkä voitat, jos seisatut tuon vesisuihkun alle ja hädän

tullessa kastat siinä äkkiä pääsi, kääntyi tyttö neuvomaan Mikkoa.

-- No, voinhan koettaa, jos ei muu auta, vastasi Mikko.

-- Ahaa, täälläkös oletkin, jo olen sinua kaivannutkin, sanoi akka ja

hyökkäsi Mikkoa kohden.

-- Eläpäs, kivahti Mikko, kastaisi äkkiä päänsä suihkuvedessä ja

tarttui eukkoon. Samassa hetkessä oli eukko mäsänä linnanseinässä, eikä

se siitä enää ikinä noussut.

Nyt oli päästävä pois vuoresta.

Mutta Mikko oli huomannut, että se vuoressa oleva tyttönen oli kaunis,

ja hän päätti ottaa hänet mukaansa. Hän esitti asian tytölle ja kun

tyttö suostui, rupesivat he yhdessä valmistelemaan lähtöä.

Keräsivät he kaikki talon rikkaudet suureen myttyyn ja sitten

lähdettiin kulkemaan vuorenaukolle päin. Siellä mytty sidottiin

nahkaköyden päähän ja sitten kiinnityttiin siihen itse, ensin tyttö,

sitten Mikko. Sitten nykäsi Mikko nuorasta.

Miehet rupesivat vetämään nuoraa ylös.

Mutta kun vetäjät aukon suulla näkivät nuorassa olevan ensin suuren

mytyn rikkauksia ja sitten kauniin tytön, päättivät he ottaa vain nämä

ja jättää Mikon vuoreen. He sieppasivatkin äkkiä mytyn ja tytön

käsiinsä ja Mikon edestä leikkasivat nuoran, jolloin hän pudota

moksahti takasin syvälle vuoreen.

Kumppanukset rupesivat jakamaan saalistaan. Mikko jäi vuoreen.

4.

Ensimäinen ajatus Mikolla, pudottuaan alas, oli tietysti, miten pääsisi

sieltä pois.

Hän lähti kävelemään pitkin Hiidenvuoren maita päinvastaiseen suuntaan

kuin missä oli Syöjättären linna.

Eräänä päivänä tulee hän suuren meren rannalle.

Siinä rannikolla itkee nuori tyttö.

-- Mitä sinä itket? kysyy Mikko,

-- Itken, kun isäni on määrännyt minut lohikäärmeen syötäväksi eikä

ketään ilmaannu pelastajaksi.

-- No, kenenkä tytär sinä olet?

-- Kuninkaan, tämän valtakunnan kuninkaan.

-- No, samanlaisiapa näyttävät täällä olevan kuninkaatkin, millaisia

alamaiset, tuumi Mikko ja kysyy edelleen:

-- Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt?

-- En muuta kuin etten tahtonut mennä sille miehelle, jolle isäni

määräsi.

-- Jos suit pörröttyneen pääni, niin katsotaan, mikä elävä se on, joka

sinut syö.

Mielihyvällä suostuu tyttö sukimaan Mikko Mieheläisen pörröttynyttä

päätä.

Kun työ on tehty, hakee Mikko metsästä suuren tukin ja sitten asettuu

odottamaan lohikäärmeen tuloa.

Kohta tämä ilmestyykin merelle. Kun se lähenee rantaa, huutaa Mikko

Mieheläinen sille:

-- Kuuleppas, kyrmyniska, avaappas sitä suurta suutasi, että näen,

sopiiko tämä tyttö siihen.

Lohikäärme luulee tätä puhetta hyväntahtoisuudeksi ja avaa mielihyvällä

suuren suunsa. Silloin Mikko tempaa maasta tukin ja syöksee sen

kaikella voimalla pedon kitaan. Peto siihen paikkaan kuolee. Tyttö

pelastuu.

Toisena päivänä pelastaa Mikko samalla tapaa kuninkaan toisen pedolle

jätetyn tyttären ja kolmantena kolmannen.

Kun kuningas, jonka tyttäret ne olivat, huomasi, etteivät tyttäret

kuolleetkaan, vaan löydettiin heidät elävinä rannikolta, äkäili hän

ensin kauvan aikaa näille, mutta sitten käänsi vihansa Mikkoa kohtaan,

ja käski tuoda hänet puheilleen. No, Mikko etsittiin käsiin ja tuotiin

kuninkaan eteen.

Kuningas sanoi hänelle ivallisesti:

-- No, sinä olet pelastanut nämä tyttäreni lohikäärmeen kidasta ja

sinua tulisi palkita. Teenkin sen. Ota heidät kaikki vaimoiksesi.

-- Ohoh, sanoi Mikko hiukan nolostuen, tulipa heitä, mutta jatkoi

sitten: -- Otetaan pois vain! Mutta kun kerran tyttäret annoit, niin

antanet meille vapaan matkankin kotimailleni.

Kuninkaan ei auttanut muu kuin antaa vapaa matka Mikon elinmaille.

Mutta hän teki sen omalla tavallaan.

Hän huhusi ilmaan ja kutsui Mikon ja hänen seuralaistensa kulettajaksi

sen haukan, jota Mikko ja hänen toverinsa olivat kolme päivää turhaan

ampuneet.

-- Tuossa sinulle kyytimies!

Mikko hämmästyi ensin, mutta sitten arveli, että kyytimieshän se on

sekin, ja tarttui haukan niskaan sekä kehotti sitä lähtemään. Kyllä se

vastusteli ja vikuroi ja oli matkalla pudottaa heidät kolmasti suureen

mereen, mutta päästiin kuin päästiinkin siitä onnellisesti perille,

Mikon maille.

Täällä Mikko ensi töiksi antoi saamansa kuninkaan tyttäret emänniksi

hyville ystävilleen ja sitten etsi käsiin ne toverinsa, jotka olivat

hänet vuoren sisään moksahuttaneet. Nämä riitelivät yhä saaliistaan.

Tämä riita loppui heti, kun Mikko tuli. He tiesivät, ettei Mikon kera

ollut leikkimistä ja pötkivät heti pakoon, kun Mikko heitä läheni,

jättivät siihen sekä tytön että rikkaudet.

Mikko otti saaliit ja jäi elelemään isänsä maille.

Ja onnellisesti hän eli.

Eivätkä vanhemmat suinkaan enää pelänneet häntä eivätkä vihanneet.

Ryöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.

1.

Olipa eräällä kuninkaalla nuori, kaunis puoliso, mutta tämä katosi

kerran salaperäisesti ollessaan kävelyllä puutarhassa. Eikä häntä

mistään löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Kuninkaalla oli kolme pientä

poikaa.

Kun nämä kasvoivat suuriksi, kysyivät he kerran isältään:

-- Isä, missä on meidän äitimme?

-- En tiedä, poikaseni; katosi kerran ollessaan kävelyllä puutarhassa.

-- Me tahdomme hänet etsiä!

-- Jospa löytäisitte!

-- Kyllä me löydämme!

Ja niin lähtivät vanhin ja keskimäinen poika etsimään äitiään. Olisi

lähtenyt nuorinkin, mutta hän oli veljiensä mielestä niin kovin

mitätön, ettei häntä otettu mukaan.

Mutta kun vanhemmat veljet olivat lähteneet, suorisi nuorin veli yksin

samoille teille.

Kun vanhemmat veljet olivat kulkeneet kappaleen matkaa, tuli eräs ukko

heitä vastaan.

-- Minne menette, poikaset? kysyi hän.

-- Mitä sinulla on siitä tekemistä?

-- Ei mitään, mutta kun ajattelin, että olisitte kuninkaan poikia ja

menisitte äitiänne etsimään, niin arvelin antaa teille erään neuvon.

-- Minkä neuvon sinä voisit meille antaa? Mene matkoihisi!

Huusi ukko kuitenkin heidän jälkeensä:

-- Kuulkaahan kuitenkin, että siinä tiepuolessa on vanha, suuri tammi,

ja jos onnistuisitte ampumaan jousillanne sen latvaan, niin kenties

löytäisitte äitinne.

-- Viis sinun neuvoistasi!

Korskeasti pojat jatkoivat matkaa eivätkä välittäneet vähääkään

tiepuolessa olevasta tammesta. Nauroivat vain koko puulle ja ukon

neuvolle. Mutta niinpä he sotkeutuivatkin heti jäliltä ja eksyivät

suureen metsään.

Nuorin veli otti heti vaarin ukon neuvon. Hän pani mieleensä tammen ja

tultuaan sen kohdalle rupesi tähtäämään sen latvaan. Hän osuikin

siihen. Se oli hyvä seikka. Heti paikalla saapui siihen se sama ukko,

antoi hänelle tarpeelliset matkaneuvot ja antoipa vielä pienen

ihmeellisen sauvankin, sanoen: Hädän tultua tätä maahan kopahuta!

Lähdettyään matkaan tuli nuorin veli erään suuren vuoren luo, jonka

kyljessä oli omituinen, vuoreen vievä onkalo ja sen perällä

rautaportti. Hän rupesi kolkuttamaan portille. Heti paikalla ilmestyi

siihen nuori tyttönen, joka kysyi pojan asiaa. Tämä pyysi avaamaan

portin. Tyttö ei tahtonut avata. Sanoi, että portin avaaminen on aina

kielletty, mutta nyt on vielä isäntä, vuorenpeikko, kotona.

No, kun asia oli niin, ei poika enempää puhunut, kysäsi vaan:

-- Onko siellä vuoressa ketään vankeudessa?

-- On eräs kuninkaanpuoliso, vastasi tyttö.

-- Hyvä on.

Ja hän lähti astuskelemaan pois vuoren luota. Kuljeskeltuaan jonkun

aikaa saapui hän siihen metsään, johon hänen veljensä olivat eksyneet

ja kysyi näiden kokemuksia. Ne eivät tienneet mitään. Silloin kertoi

hän omat kokemuksensa heille ja vei heidät sen vuorenaukon luo, jonka

luona oli käynyt.

Hän kolkutti hiljaa rautaportille ja samassa oli se nuori tyttönen

siinä portin toisella puolella.

-- Onko nyt vuoren isäntä kotona? kysyi nuorin veli tytöltä.

-- Ei; lähti juuri kolmipäiväiselle matkalle.

-- No, silloinhan voit päästää meidät sisään, -- päästä, -- emme me

tahdo pahaa!

-- En voi, sillä johan sanoin, että se on kielletty, ja sitäpaitsi tämä

portti on semmoinen, että jos sen aukaisee, niin soipi sen päällä oleva

rautakello, ja vuorenpeikko kuulee samassa hetkessä sen kaikkialle ja

tulee kotiin.

-- Mutta onhan tässä portin pielessä pieni aukko, -- tästähän me

pääsemme ilman porttiin koskemista. Auta meitä sisään ja isäntäsi

linnaan, sillä kuninkaanpuoliso, joka on siellä vankeudessa, on --

meidän äitimme.

Kun nuorin veli näin kauniisti puhui, antoi tyttö luvan tulla sisään,

ja pojat pujottautuivat siitä portin pielessä olevasta aukosta portin

toiselle puolelle. Tytön johdattamina laskeutuivat he sitten kaarteisia

portaita myöten alas vuoreen, vuorenisännän valtakuntaan.

Täällä mentiin vuorenpeikon linnaan ja siellä tyttö neuvoi heille,

missä heidän äitinsä oli. Linnan viimeisessä, hopealle hohtavassa

huoneessa tämä istui mekoissa, kultaisissa vaatteissa, kultakengät

jaloissa, kultakruunu päässä. Mutta hän oli aivan kokonaan muuttunut,

ei osannut enää edes ihmisen äänellä puhuakaan, vaan koiran äänellä

räkytti.

Nuorin pojista, nähtyään tämän, rupesi itkemään.

Siiloin tuli opastyttö hänen luoksensa ja sanoi, että jos vangittu

voitaisiin säikähdyttää, niin tulisi se heti ihmisen kaltaiseksi,

alkaisi ihmisen äänellä puhua.

Silloin nuorin veli särki äkkiä suuren peilin huoneen seinältä. Se

säikähdytti vangitun, ja hän rupesi ihmisen äänellä puhumaan.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän pojilta.

-- Tahdomme vapauttaa sinut, vastasi nuorin veli.

-- Ketä te sitten olette?

-- Etkö tunne meitä, -- lapsiasi?

Silloin äiti tunsi poikansa ja riisti päältään korut ja pyysi heitä

saattamaan hänet heti pois vuoresta.

Pojat saattoivat hänet vuoren onkalon kohdalle sekä siitä

kaarreportaita myöten ylös rautaportille. Mutta kun oli tultu tänne ja

äiti ja vanhemmat veljet olivat päässeet aukosta ulos, vierittivät

vanhemmat veljet äkkiä suuren kiven aukon suulle ja nuorin veli jäi

vuoreen, eikä päässyt ulos. Vanhemmat veljet, jotka muutenkin vihasivat

nuorinta, tahtoivat, että ansio ja kunnia äidin pelastuksesta lankeisi

yksin heille.

2.

Vuoreen jäätyään ei nuorin veli tiennyt alussa, mitä tehdä. Mutta

samassa muisti hän sen vanhan ukon antaman sauvan ja kolahutti sitä

maahan.

Samassa tuli mies peukalon pituinen hänen luoksensa ja kysyi:

-- Mitä armollinen herra tahtoo?

-- Avaa tuo portti, että pääsisin ulos.

Peukalon pituinen avasi portin ja poika pääsi siitä ulos.

-- Hankippas nyt tähän hyvät syömiset ja juomiset, sillä minulla on

nälkä!

Peukalo-ukko hankki pojan eteen syömistä ja juomista, mitä parasta

tiesi.

-- No, nyt saat mennä, kunnes kopahutan.

Ukko hävisi, poika kävi syömään.

Syötyään kävi hän miettimään, mitä tehdä. Jos lähtisi veljien jälestä,

ei heitä ehkä tapaisi enää matkalla, ja jos he olisivat ehtineet ennen

häntä kuninkaan linnaan, niin olisivat he tosiaankin panetelleet ja

parjanneet hänet pahanpäiväiseksi kuninkaalle, ja niin olisi hänen

kiirehtimisensä aivan turha. Niinpä hän ei lähdekään heitä tavottamaan,

päätteli hän.

Hän lähti kulkemaan omia teitään ja tuli parin päivän päästä mökkiin

kuninkaan linnan lähellä, jossa asui eräs suutari. Poika pyrki tälle

oppipojaksi.

Mielellään otti suutari hänet oppipojaksi. Näyttihän hän näppärältä

pojalta ja suutari oli apulaisen tarpeessa.

Poika jäi pitemmäksikin aikaa suutarin apulaiseksi.

Eletään, ollaan, niin jonkun ajan perästä rupeaa kuninkaan puoliso

halajamaan niitä koruja, joita hänellä oli ollut vuoren vankeudessa

ollessaan. Hän sanoo kerran kuninkaalle:

-- Kuuleppas, hanki minulle sellaiset kengät jalkoihini, millaiset

minulla oli vuoressa ollessa.

Kuningas hätäytyy tuosta, ei tiedä millaiset ne kengät oli, mistä ne

saada. Vihdoin menee hän hädissään sen mökissä asuvan suutarin luo ja

kysyy siltä, eikö se voisi toimittaa hänelle sellaisia kenkiä.

-- Mistä minä se sellaiset, hätäytyy suutari ja rupeaa ajattelemaan,

että mitä nyt tehdä tällaisessa pulassa. Pitäisihän ne toki kuninkaalle

puolisonsa haluamat kengät hankkia! Mutta mistä ne semmoiset!

Hän miettii koko illan asiaa, vihdoin menee oppipoikansa luo.

-- Etkö sinä voisi hankkia kuninkaalle sellaisia kenkiä, jollaiset

kuningattarella oli vuoressa ollessaan jaloissa?

-- Ka, jospa olisi koettaa. Tulehan aamulla tiedustamaan.

-- Todellako voit sellaiset saada!

-- Tule aamulla!

Suutari menee aamulla tiedustamaan, ja pojalla ovat ne pyydetyt kengät

valmiina. Hän oli vain yöllä kopahuttanut keppiään ja heti saanut

kengät peukalo-ukon avulla.

Suutari ihastuu iki-hyväksi ja lähtee tanssiaskelin kenkiä kuninkaalle

viemään.

Yhtä iloiseksi tulee kuningas, ja kuningatar saa kengät. Seikasta on

selvitty. Mutta jonkun ajan perästä tahtoo kuningatar saada itselleen

sellaisen hameen, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päällä.

Kuningas tulee taas suutarin luo.

-- Voi, voi, mistä minä sellaisen saan, enhän minä ole mikään

hamemestari, päivitteli suutari.

Mutta eihän hänen auttanut nytkään ruveta kieltäytymään.

Ja kun ei hameita muualta saanut, meni hän taas oppipoikansa luo ja

selitti hänelle pulansa.

-- Ole huoleti, ehkä nekin saadaan!

-- Koeta veikkonen!

Aamulla oli hame hankittuna. Sen pikku-ukon avulla oli poika taas

saanut ihmeitä aikaan yöllä.

Mutta vähän ajan perästä tahtoi kuningatar saada vielä sellaisen

kruununkin, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päässä.

No, sekin saatiin suutarin oppipojan avulla.

Kaikki oli jonkun aikaa hyvin, mutta nyt rupeaa kuningas epäilemään,

että mistä se suutari semmoiset esineet niin äkkiä sai. Hän tahtoo

panna tiedustelun toimeen ja kutsuu suutarin luokseen.

-- Kuuleppas sinä kenkämestari, mitenkäs ja mistä sinä ne ihme-esineet

hankit? Äsken uskon sinun oikealla tavalla ne saaneesi, jos tähän

linnani viereen huomenaamuksi kohotat toisen samanlaisen linnan ja olet

aamulla siinä kuninkaallisissa vaatteissa minua vastaanottamassa!

-- Nyt se viimeisen teki, arveli suutari ja tunsi kauhua. Hätäytyneenä

riensi hän kotiinsa ja kertoi asian oppipojalle.

Oppipoika sanoi rauhallisesti:

-- Elä ole milläsikään, kyllä tämäkin asia selvitetään. Anna se minun

huolekseni.

Mielellään suutari antoi sen hänen huolekseen.

Yöllä oppipoika kopahutti taas sauvaansa, ja aamulla oli se komea linna

valmiina kuninkaan linnan vieressä. Sitten kopahutti hän itselleen

komeat kuninkaalliset puvut ja kävi niissä suutarin sijasta

odottelemaan kuningasta uuden linnan komeimmassa huoneessa.

Kun kuningas aamulla herää, niin ei hän ole uskoa silmiään. Mitä, saiko

se ukko linnan siihen! Katsohan kummaa! Sitä kummastuneemmaksi tuli

hän, kun näki -- uuteen linnaan seurueineen mentyään -- siellä oltavan

myöskin vastaanottamassa vaatimuksen mukaan.

-- No, tuota, si... sinä... oletko sinä todella se suutari, joka tälle

minun puolisolleni hankit ne koruesineet ja joka tämän linnankin olet

tähän kohottanut? Sinäkö?

-- _Minä_, vastasi poika nousten seisoalleen ja vetäen vieraat korut

päältään sekä ilmestyen seurueen eteen siinä asussa, jossa hän oli

ollut silloin, kun lähti äitiään etsimään.

Silloin kuningas seurueineen tyrmistyi ja kuninkaanpuoliso lankesi

poikansa kaulaan.

-- Sinä, sinäkö se olet, joka minut pelastit ja puhumaan saatoit,

lausui hän itkien ja iloiten.

-- Minä, äitiseni.

-- Tuota, jotta, sinäkö se olet se minun nuorin poikani, tapaili

kuningas:

-- Minä, ukkoraukkaseni!

-- Entä nämä toiset pojat -- mitä ne ovat tehneet äitinsä

pelastukseksi?

-- Ne eivät olisi päässeet hänen luokseenkaan, ellen minä olisi

opastanut heitä, mutta kylläpä he osasivat jättää minut vuoreen, kun

oli päästy vuoren portille, vastasi pelastajapoika.

-- Vai niin! suuttui kuningas ja pyysi nuorinta poikaansa määräämään

rangaistuksen vanhemmille pojilleen.

-- Olkoot he täst'edes tallirenkejämme, hevostemme hoitajia, vastasi

kuningaspukuinen poika ja ojensi kätensä kuin kuningas ainakin.

Kuningas hänestä tulikin, ensin puolen valtakunnan ja sitten, isänsä

kuoltua, koko valtakunnan.

Ja veljistä tuli tallirenkejä. Mutta siitä suutarista tuli sen uuden

linnan hoitaja. Ja siinä se taitaa asua mahtailla vieläkin.

Sisarukset Vetehisen vankeina.

Olipa kerran talo, jonka alla oli pelto ja pellon alla järvi. Isäntä

kynti kerran peltoa ja häntä rupesi kovasti janottamaan. Hän meni

järven rantaan, kumartui rantakivien ylitse ja rupesi juomaan. Silloin

tarttui Vetehinen häntä partaan ja rupesi häntä vetämään järveen päin.

-- Annatko vanhimman tyttäresi omakseni, niin päästän partasi irti?

sanoi Vetehinen.

-- Ka pitänee antaa, kun et muuten päästäne.

-- En päästä muuten. Mene käske vanhin tyttäresi tänne järven rantaan!

Mies lähti, kumarapäisenä astui pirttiin, siellä alakuloisesti virkkoi

vanhimmalle tyttärelleen:

-- Menepäs, vanhin tyttäreni, hakemaan järvirannasta länget, --

unohtuivat sinne hevosta riisuessani.

Kun vanhin tytär meni järven rantaan, tempasi Vetehinen hänet ja vei

mukanaan.

Hän joutui syvälle vesien alle, suureen, komeaan linnaan. Täällä

Vetehinen hänet emännäkseen otti, valtiaaksi tunnusti ja sanoi hänelle

matkalle lähtiessään:

-- Kun olen poissa, niin kaikissa huoneissa liiku vapaasti, mutta

perimmäiseen huoneeseen elä pistäydy, sitä varo. Kaikissa liiku ja

haltioi kuni suuren, komean linnan emäntä ainakin, mutta tuota huonetta

kierrä.

No, meni Vetehinen matkalle, jäi emäntä yksin. Liikkuessaan Vetehisen

komean linnan huoneissa tuumi emäntä erään kerran, että mikäpä se

perimmäinen huone lienee semmoinen, ettei siellä saa käydä. Käynpä

tuolla, mikäpä tuosta tullee!

Meni sinne perinnäiseen huoneeseen. Se oli synkkä, pimeä kammio ja sen

keskellä oli suuri amme, verta täynnä. Sen keskellä, veren päällä,

kellui suuri kultainen sormus.

-- Ahaa, tuonpa tähden se kielsikin, tuon suuren sormuksen tähden.

Koettelenpa sitä sormeeni!

Mutta kun hän kävi ottamaan sitä suurta kelluvaa sormusta ammeesta,

tarttui ammeen verestä suuri musta tahra hänen sormeensa ja se ei

lähde, vaikka hän sitä kuinka koettaa pois hangata.

Ja kun Vetehinen tuli kotiin, niin hän helposti näkee sen tahran

sormesta ja kiinnittää huomiota siihen.

-- Mistä sinä sen olet saanut?

-- En mistään, kieltää vaimo.

-- Kyllä minä arvaan, sanoo Vetehinen ja ottaa hänet heti hengiltä sekä

vie ruumiin kielletyn huoneen veriammeeseen.

Isäntä siellä talossa, josta vanhimman tyttären oli Vetehinen vienyt,

on kauvan aikaa apeilla mielin. Surullisena hän soutelee kerran

järvensä selkää. Yhtäkkiä tarttuu vene keskelle selkää ilman mitään

syytä. Tarttuu, ei paikalta liikahda. Mikä tuli venheelle, eihän tässä

ole luotoa eikä muuta, arvelee mies. Hän katselee, kurkistelee, ei

huomaa mitään syytä. Yhtäkkiä kuulee hän veden alta puhetta:

-- Antanet keskimäisen tyttäresi, niin päästän veneesi kulkemaan.

-- Ahaa, sama mies kuin viime kerralla. En anna!

-- En päästä venettäsi kulkemaan!

-- Ka täytyneehän sitten antaa, kun et muuten päästäne.

-- Mene käskemään keskimäistä tytärtäsi tänne järven rantaan!

Menee mies taas pirttiin, sanoo alakuloisella äänellä:

-- Menepäs, keskimäinen tyttäreni, hakemaan järven rannalta kalakorini,

se jäi sinne.

Menee tyttö, mutta sille tielleen jää. Vetehisen linnaan syvälle vetten

alle joutuu. Ja siellä käy hänelle samalla tavalla kuin vanhimmalle

tyttärelle. Veriammeeseen joutuu.

Vielä on talossa nuorin tyttö, mutta tätä tahtoo isä kaikin mokomin

säilyttää. En tahdo antaa sitä Vetehiselle. Mutta kerran ollessaan

kaskea polttamassa järven toisella rannalla löytää hän kasken reunaa

kävellessään uudet virsut, kuin nimenomaan hänelle varatut. Hän ei

malta olla niitä jalkoihin koettelematta.

Mutta kun hän on pannut ne jalkoihin, alkavat ne vetää häntä järveen

päin. Aavistaen pahaa koettaa mies kaikin tavoin pitää vastakynttä,

mutta kovin vetävät virsut rantaan päin. Vievätpä aina veden rajaan.

Mikä ihme iässä on? arvelee mies hätäytyneenä.

Silloin kuuluu ääni veden alta:

-- Antanet nuorimman tyttäresi, niin käännän virsut viemään maalle

päin.

-- En anna ainoata, viimeistä tytärtäni!

-- Et antane, niin astu syvemmälle!

Mies joutuu vyötäröä myöten veteen.

-- Joko annat tyttäresi?

-- En anna, jo kylliksi sait.

-- Suistu yhä syvemmälle!

Mies on jo kaulaansa myöten vedessä.

Vieläkään hän ei lupaa tytärtään.

Mutta kun hän joutuu partaansa myöten veteen niin jo hän lupaa

tyttärensä, viimeisen, nuorimman tyttärensä.

* * * * *

Kun nuorin tytär joutuu Vetehisen valtakuntaan, Vetehisen linnan

emännäksi, niin hän saa samat ohjeet kuin toisetkin tyttäret. Mutta kun

hän sisartensa tavoin menee Vetehisen poissaollessa linnan perimäiseen

huoneeseen ja näkee siellä verisammion ja siinä kelluvan sormuksen,

niin hän ei koskekaan siihen, vaan rupeaa sitä varovaisesti

tarkastamaan. Hän huomaa sieltä ammeen pohjalta sisartensa ruumiit. Hän

kauhistuu, mutta samassa havaitsee, että huoneessa on toinenkin sammio,

ja se on täynnään selvää, kirkasta vettä. Hän vetää silloin veren

päällä kelluvista hiuksista sisartensa ruumiit pois verisammiosta ja

valelee ne kirkkaalla vedellä ja tuossa paikassa ovat sisaret elävinä.

Sitten ruvetaan yhdessä tuumimaan, mitenkä päästä sieltä Vetehisen

luota pois. Nuorin sisar huomaa erään huoneen nurkasta joukon suuria

rauta-arkkuja ja silloin juohtuu hänelle juoni mieleen. Hän käskee

sisariensa mennä yhden yhteen, toisen toiseen noista arkuista ja

olemaan siellä sinnes, kunnes arkut avataan. Hän lupaa, että he

pääsevät arkkujen kera pois vankeudesta. Mutta arkuissa on oltava hyvin

hiljaa, aivan liikahtamatta.

Sisaret tekevät neuvon mukaan, ja neuvoja-sisar lukitsee arkut sekä käy

Vetehistä odottamaan.

Kun tämä tulee kotiin, tarkastaa hän tarkoin emäntänsä sormet, mutta

kun ei huomaa niistä mitään merkkejä, asettaa hän tyytyväisin mielin

päänsä emäntänsä suittavaksi.

Eletään huomiseen päivään, niin emäntä sanoo Vetehiselle, että kun ei

olla sinne kotitaloon koskaan mitään lahjoja lähetetty ja ollaan

rikkaat, niin eikö nyt kerran sopisi lähettää sinne jotain lahjaa,

vaikka yhtä noista suurista arkuista. Niissähän on rahaa ja ne sopivat

hyvin lähetettäviksi. Vetehinen miettii hetken, ja kun on tyytyväinen

vaimoonsa, suostuu ehdotukseen. Vieläpä hän lupaa arkun itse kotitaloon

kantaakin.

Ja niin hän tekeekin.

Siten pelastuu ensimäinen ryöstetyistä tyttäristä Vetehisen kynsistä.

Jo seuraavana päivänä ehdottaa Vetehisen emäntä, että eikö vietäisi

toistakin raha-arkkua lahjaksi kotitaloon. Vetehinen kun on ylen

hyvillä mielin, suostuu tähänkin ehdotukseen ja vie toisenkin arkun

appelaan. Siten pelastuu toinen tyttäristä.

Mutta nyt on vielä itse pelastaja pelastumatta.

Silloin suunnittelee hän rohkean juonen itsensä pelastamiseksi.

Hän kantaa muutamana päivänä erään raha-arkun huoneista linnan pihalle,

laittaa huhmaresta, pellavista y.m. itsensä näköisen ihmisen istumaan

linnan katolle, asettaa kuontalon sen alle ja sitten sijottautuu itse

tuohon pihamaalle kannettuun raha-arkkuun ja käy siellä odottamaan

Vetehisen tuloa.

Kun tämä tulee pihaan, lausuu emäntä arkusta hänelle äänellä kuin se

kuuluisi katolta:

-- Terve, terve, ukkoseni, kauvanpa viivyitkin matkalla! Vuotellessani

sinua nousin tänne katolle kuontaloa kehräämään, sinua täältä

odottamaan. Ja kun tänään on kulunut vuosi siitä kun minut tänne toit,

puin parhaisiini ja lisäksi päätin pyytää sinua, että veisit tuon

kolmannenkin raha-arkun kotiväelle lahjaksi. Jos lähdet sitä viemään,

katson koko ajan täältä katolta matkaasi.

No, kun emäntä on näin leppeällä mielellä, ihastuu Vetehinen ikihyväksi

ja lähtee hetipaikalla saattamaan pihalle tuotua arkkua emäntänsä

kotitaloon.

Mutta arkku on tavattoman raskas. Kantajan täytyy matkan puolivälissä

laskea se selästään ja levähtää. Samalla päättää hän katsastaa, mitä se

niin raskas arkku oikein sisältää, eikö jotain muutakin kuin rahaa.

Silloin Vetehisen emäntä huudahtaa sellaisella äänellä kuin se kuuluisi

kaukaa linnan katolta:

-- Joko väsyitkin, ukkoseni; kovinpa pian väsyit. Elä viitsi katsoa

arkkua, vie availematta, kauniimmin teet.

-- Ka, ka, kun vielä sieltä asti näkee ja puhuttelee, virkkaa Vetehinen

sekä hämmästyneenä että tyytyväisenä ja jättää katsomisensa sekä lähtee

edelleen kantamaan arkkua.

Mutta taas käy arkku ylen raskaaksi ja Vetehinen päättää katsoa sitä.

Mutta emäntä haastelee taaskin arkusta niin kuin se kuuluisi kaukaa

katolta ja kieltelee katsomasta.

-- Kah, yhäkin näkee -- en katso, sanoo Vetehinen ja lähtee jatkamaan

matkaansa.

Kolmannenkin kerran yrittää hän vielä katsoa arkkuansa, mutta kun

emäntä puhuttelee häntä vieläkin, niin ei hän tälläkään kertaa toteuta

aiettaan, vaan kantaa kuin kantaakin arkun katsomatta perille.

Ja niin pääsee kolmaskin tytär Vetehisen vankeudesta.

Mutta kun Vetehinen kotiinsa palattuaan huomaa katolla istuvan ihmisen

valeihmiseksi ja äkkää, mitä arkkuja hän on appelaan vienyt, niin

kylläpä hän ällistyy, ja kyllä siitä syntyy vetten alla elämä, meno

sellainen, ettei sitä oltu ennen kuultu.

Kadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.

Katosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty.

Apeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan

haihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan.

Mutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan

laivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä,

aivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka

mitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:

-- Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!

-- En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy,

vastaa vuori.

-- En lupaa.

-- Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!

-- En tahdo seista, lähde pois edestäni!

-- Suostu ehtooni!

-- No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas

lohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai

vasikka tai koiranpentu.

Mutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin

meren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin

vuorenpeikko.

* * * * *

Luvattu kuninkaan poika kun joutui vuorenpeikon valtoihin -- suureen

vuorilinnaan kaukana maiden ja merten takana --, niin kasvatettiin

häntä aluksi lellitellen, parasta syöttäen ja juottaen, ilman mitään

työtä ja tointa, vuorenpeikon linnan paraissa huoneissa, parailla

ruuilla. Mutta kun hänestä kasvoi suuri, vanttera poika, pantiin hänet

erään vuorenpeikon hevosen hoitajaksi.

Poikanen ei aluksi kääntänyt mitään huomiota hevoseensa, kuten ei juuri

muuhunkaan, elelihän vain omia aikojaan, omissa mietteissään. Mutta

kerran, eräänä yönä, hänen ollessaan hevosensa luona tallissa, kääntyi

tämä hänen puoleensa ja kysyi häneltä:

-- Kuule, etkö sinä kaipaa pois täältä?

Silloin poikanen säikähti ja sanoi hevoselleen:

-- Mi-mitä sinä tarkotat?

-- Sitä vain, mitä kysyin. Tunnetko olevasi täällä oikeassa paikassa?

-- E-en, en käsitä sinua!

-- Olet liian nuori ja liian nuorena tänne joutunut, et oivalla

kohtaloasi, lausui vakavasti hevonen ja jatkoi:

-- Kuule, olet vuorenpeikon vankeudessa syntymästä saakka ollut

kuninkaanpoika. Et ole täkäläistä väkeä. Siksi kysyin, etkö koskaan ole

halunnut pois täältä.

Silloin kuninkaan pojalta putosivat suomukset silmistä, hän ravisti

päätään, hieroi silmiään ja rupesi itkemään.

Hevonen rientää lohduttamaan:

-- Elä itke; ei sillä pitkälle päästä. Suostu tuumaani, niin pääset

pois täältä.

Kuninkaanpoika kysyy ilahtuen:

-- Mitä tarkotat?

-- Sitä, että pakene pois täältä!

-- Mutta kuinka se on mahdollista? Miten sinä sellaista neuvot? Kuka

sinä itse olet?

-- Sen saat tietää myöhemmin; nyt sanon vain, että jos ehdotukseeni

suostut, niin pääset täältä. Minä rupean auttajaksesi!

Kuninkaanpoika ihastuu ikihyväksi ja tahtoo lähteä heti matkaan.

-- Ei vielä! Ensin on tehtävä muutamia valmistuksia. -- Mene aluksi

katsomaan, nukkuuko isäntämme vai onko valveilla.

Kuninkaanpoika rientää vuorenpeikon huoneeseen ja lausuu tultuaan:

-- Nukkuu.

-- Hyvä. Nyt mene ja koeta hänen huoneestaan saada käsiisi pöydällä

oleva havu, kivi ja vesimalja ja sängyn viereltä pitkä miekka. Jos

miekka ei rupea kohoamaan paikoiltaan, niin kasta kätesi siinä vierellä

olevassa ammeessa, niin se nousee. Riennä!

-- Koetan.

Poika rientää uudestaan peikon huoneeseen ja ottaa sieltä pöydältä

havun, kiven ja vesimaljan ja vuoteen vierestä koettaa sitä pitkää

miekkaa. Saatuaan senkin tulee hän hevosen luuksi talliin.

-- Tässä ovat,

-- Hyvä; nyt -- nouse selkääni!

Poika nousee hevosen selkään, ja samassa ollaan matkalla, huimalla,

kiihkeällä pakomatkalla vuorenpeikon linnasta.

* * * * *

Mutta vuorenpeikko ei kauvan nuku, kun miekka ja ne muut mahtiesineet

ovat poissa hänen luotaan. Hän herää silmänräpäyksessä ja lähtee

pakenijoita takaa-ajamaan.

Pojan hevonen kyllä juoksee niin, että neljällä hyppäyksellä on virsta

katkaistu, mutta yhtäkaikki on vuorenpeikko kohta heidän kintereillään.

Jo kuuluu humu ja kohina heidän takanaan. Poikanen hätäytyy, mutta

hevonen sanoo pojalle:

-- Katsoppas, kuinka lähellä se jo on.

-- Aivan jo tuossa perässä, vastaa poika.

-- Viskaa se havun lehvä tielle!

Poika viskaa havun tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä

kasvanut suuri suunnaton metsä, niin suuri ja sakea, ettei sen läpi

mitenkään pääse. Paha lähteä myös sitä ympäri kiertämään. Peikko

laskeutuu sen luona hevosensa selästä ja rupeaa kirveellään hakkaamaan

sitä. Mutta aikaahan siinäkin kuluu. Sillä välin kerkiävät pakenijat

päästä aika pitkälle hänestä.

Mutta pian on peikko selvinnyt metsästä ja taas on hän heidän

kintereillään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle.

-- Katso, kuinka lähellä on.

-- Aivan kintereillä jo tuossa.

-- Viskaa se kivenpala tielle jälkeemme!

Poika viskaa kivenpalan tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä

kasvanut vuori semmoinen, ettei siitä yli voi mitenkään päästä. Paha

lähteä myös sitä kiertämään. Vuorenpeikko rupeaa sitä vuorta hakkaamaan

kirveellään. Mutta aikaahan siihenkin kuluu. Sillä aikaa kerkiävät

karkulaiset taaskin päästä pitkälle hänestä.

Mutta pian on se taas heidän jälessään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle:

-- Katsoppas, miten lähellä se on.

-- Tuossa aivan jo kintereillä.

-- Viskaapas se vesimalja tielle jälkeemme!

Poika viskaa vesimaljan tielle ja samassa on siihen suuri meri heidän

taakseen syntynyt.

Vuorenpeikko kun tulee meren rannalle, niin ei näe muuta keinoa kuin

ruveta juomaan sitä merta. Mutta ylen paljon on siinä vettä, ja kun

vuorenpeikko juo, juo sitä, niin hän lopulta siihen veden paljouteen

halkeaa ja kuolee.

Se on vuorenpeikon loppu, ja poika ja hevonen pääsevät rauhassa

jatkamaan matkaansa kuninkaan linnaan.

Mutta kun he tulevat linnan pihaan ja poika pyytää päästä kuninkaan

puheille, vastataan hänelle kopeasti, ettei siellä häntä tunneta, eikä

sitä kaikkia maankiertäjiä päästetä kuninkaan puheille.

Poika kertoo tämän hevoselle.

Hevonen vastaa:

-- Hyvä on, pannaan mieleen! Menkäämme nyt tuonne metsikköön, ja pane

sinä minulle heiniä eteeni ja sitten odota määräyksiäni.

Poika tekee niin.

Syötyään sanoo hevonen pojalle:

-- Niinkuin itsekin tiennet, on nyt isälläsi suuri sota erästä

vihollisvaltakuntaa vastaan. Tämä sota on tähän asti ollut isällesi

tappioksi. Nyt alkaa taas uusi taistelu. Kun se alkaa, niin asetu

tuohon sotatien varteen jonkun konin selkään ja ole muka kiirehtivinäsi

sinäkin sotaan. Hevosesi on huono eikä se pääse mihinkään.

Sotaankulkijat pilkkaavat sinua. Anna heidän pilkata. Mutta kun he ovat

ohi, jätä se koni siihen ja tule tänne, niin minä lennätän sinut

sotatanterelle ennen muita ja tällä miekallasi sinä kaadat yksin kaiken

vihollisjoukon.

Poika tekee neuvon mukaan. Sotajoukko kun kulki hänen ohitsensa,

pilkkasi se häntä ja huusi, ettei hän tuolla hevosella pääse ikinä

sotatanterelle. Mutta kun joukko oli mennyt ohi, jätti hän koninsa

siihen ja riensi oikean hevosensa luo ja huristi sillä ennen muita

sotatanterelle ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken

vihollisjoukon. Kuninkaan väellä ei ollut siellä enää mitään tekemistä.

Työnsä tehtyään palasi hän samalla vauhdilla takasin, vei hevosensa

metsikköön ja istuutui sitten sen saman konin selkään, ollen yhä

pyrkivinään sotaan.

Kuningas ja kuninkaan väki sai ihmettelemällä ihmetellä sellaista

sodasta-selviytymistä ja aprikoitsi, kuka se oli sellaisen urotyön

tekijä. Mutta eiväthän he voineet arvata eikä aavistaa, että se olisi

ollut tuo konin selässä istuva poika. Sitä he pilkkasivat.

Kuninkaalla oli muitakin vihollisia kuin tuo yksi, ja kohta kun

ensimäinen sota oli päättynyt, nosti toinen vihollinen sodan kuningasta

vastaan. Taas oli riennettävä sotatanterelle.

Hevonen neuvoi poikaa taas lähtemään apuun, ja poika teki neuvon

mukaan. Taas istuutui hän sotajoukon lähtiessä konin selkään sotatien

varrella ja antoi itseänsä pilkata, ja sitten kun joukko oli mennyt

ohitse, riensi hän oikean hevosensa luo ja huristi sillä

sotatantereelle ennen muita ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan

yksin kaiken joukon.

Tällä kerralla sai hän sodassa haavan käteensä, ja kun hän sotatieltä

palattuaan istui taas koninsa selässä, oli hänen pakko hoidella siinä

haavaansa.

Kun sotaväki saapui hänen kohdalleen, pilkkasi se taas häntä ja lausui:

-- No, nyt on jo toinenkin sota voitettu, ja sinä yhä tässä olet!

Mutta kuningas sattui huomaamaan, että poika hoiteli haavaa kädessä ja

lausui hänelle:

-- Mitä haavaa sinä sidot?

-- Haavaa kuin haavaa.

-- Taitaa olla tämänkin pojan kera niin kuin ennen, että toiset

tappelun tappelee, toiset haavoja saavat, virkkoi pilkallisesti eräs

sotapäälliköistä.

-- Elähän pilkkaa, sanoi kuningas ja lähestyi poikaa.

-- Oletko sinä ollut sodassa? kysyi hän.

-- Missäpä minä, vastasi poika. -- Mutta paholaiselle luvattu poikasi

on siellä ollut ja sen voittanutkin, sanoi poika uljaasti saatuaan

haavansa sidotuksi. Tahdotko nähdä hänet?

-- Tahdon, tuo hänet nähtäväkseni! lausui kuningas.

Samassa poika kutsui metsikössä olevan hevosensa luokseen, nousi

reippaasti sen selkään ja välähytti esiin miekkansa, jolla oli

voittonsa saanut.

-- Tunnetko nyt, vai vieläkö ajat hänet maankiertäjänä linnasi pihalta?

sanoi hän.

-- Mitä! oletko sinä se, joka olet nämä voitot saanut? Ja oletko sinä

se sama, jonka hoviherrani äskettäin ajoivat pois linnani pihalta?

-- Odotahan, sanoi silloin pojan hevonen pojalle, -- laskeudu nyt

selästäni ja lyö sillä miekallasi pääni poikki. Elä estele, et tee

sillä mitään pahaa minulle. Tee se pian!

Poika empi ensin, mutta löi sitten miekallaan pään poikki hevoseltaan.

Samassa katosi hevonen ja sijaan tuli kaunis nuorukainen. Se lausui

kuninkaalle:

-- Ja tässä on sinun toinen kadonnut poikasi, joka on ollut saman

isännän valloissa kuin nuorempikin poikasi. Tunnetko nyt sotiesi

voittajat ja linnaasi pyrkijät?

-- Tunnen, tunnen, lausui kuningas liikutettuna ja syöksi poikainsa

kaulaan. Hän ei voinut puhua ilosta ja kyynelistä.

Suurenivatpa sotaväeltäkin silmät, kun he huomasivat tämän, ja he

rupesivat kaikin tavoin pyytelemään pojilta tekoaan anteeksi. Pojat

antoivatkin anteeksi, ja sitten heidät saatettiin suurella ilolla ja

juhlallisuudella kuninkaan linnaan, jossa pantiin toimeen

viikkokautiset ilojuhlat heidän saapumisensa johdosta.

Paha taikamestari ja nokkela oppipoika.

Olipa ennen ukolla ja akalla poika, jota paha taikamestari houkutteli

oppilaakseen. No, kun vanhemmat olivat köyhiä ja mestari lupasi antaa

opin ilmaiseksi, niin suostuivat vanhemmat panemaan pojan mestarin

kouluun.

Mutta kun koulu oli päättynyt, niin lupauksestaan huolimatta vaatikin

mestari vanhemmilta suuret summat pojan opettamisesta.

Tästä tulivat nämä kovin pahoille mielin ja valittivat siitä pojalle.

Silloin poika, jolla itselläkin oli kaunaa oppimestariaan kohtaan,

sillä se oli pidellyt häntä kovin pahoin kouluaikanaan, sanoi isälleen:

-- No, jos ryhdyt leikkiini, niin otetaan siltä nuo oppimaksut

moninkerroin takaisin.

Isä suostui leikkiin. -- Mutta, jatkoi hän, mitenkä sinä siltä ne rahat

saat takasin?

-- Ole huoleti, kyllä se minulla sellaisen koulun käytti.

No, käytiin sitten pojan oppeja koettamaan.

Hän muutti itsensä komeaksi hevoseksi ja käski isän lähteä kauppaamaan

sitä oppimestarille.

-- Elä myö vähemmästä kuin tuhannesta ruplasta, ja kaupan kun olet

tehnyt, niin elä jätä päitsiä päähäni, vaan ota ne pois!

No, isä teki niin kuin käsketty oli, sai mestarilta tuhat ruplaa ja

otti päitset lähtiessä pois hevosen päästä.

Aivan heti kun isä oli palannut kotiin, muuttihe poika takaisin

ihmiseksi ja palasi isänsä luo.

-- Nyt mene ja myö minut toinen kerta samalle miehelle, sanoi hän -- ja

vaadi tällä kertaa kaksituhatta ruplaa sekä ota päitset taas päästäni!

Isä teki neuvon mukaan ja sai kaksituhatta ruplaa.

Niin pian kuin isä oli saapunut kotiin, muuttihe poika taas ihmiseksi

ja tuli isänsä luo.

-- Nyt voit vielä kolmannenkin kerran myydä minut sille ja ottaa tällä

kertaa kolmetuhatta ruplaa. Sillä minä muutan nyt itseni kolmea kertaa

komeammaksi hevoseksi.

Isä teki neuvon mukaan, sai kolmetuhatta ruplaa, mutta päitsiä hän ei

tällä kertaa saanut pois, vaan jäivät ne hevosen päähän. Oppimestari

piti tällä kertaa varansa.

Kun päitset jäivät päähän, ei poika voinutkaan enää muuttaa itseään

takasin ihmiseksi, vaan jäi hevoseksi oppimestarin luo.

Talvella lähti oppimestari hevostaan markkinoille kaupitsemaan.

Mitenkä hän siellä lieneekin innostunut, että pistäytyi kapakkaan

ottamaan jonkun ryypyn. Sillä ajalla hevonen pihalla pyysi läsnäolevia

poikasia ottamaan päitset hänen päästään. Nämä tekivätkin sen ja

hevonen oli vapaa muuttumaan ihmiseksi. Mutta samassa tuli oppimestari

ulos kapakasta ja aie jäi kesken.

Silloin hevonen hyökkäsi karkuun ja hyökkäsi lähellä olevan järven

jäälle. Siinä huomasi hän avannon, ja kun ei nähnyt muun auttavan, niin

hyppäsi siihen. Siellä vedessä pääsi hän muuttautumaan hauiksi.

Mestari ei ollut neuvoton, vaan tuiskahti samaan avantoon ja

muuttihe siellä hänkin hauiksi sekä lähti kiihkeästi takaa-ajamaan

pakenija-haukia.

Tämä yritti jo joutua pahaan pulaan, mutta silloin muuttihe hän

pieneksi sormukseksi ja painui pohjamutiin, josta ei mestari saanut

häntä käsiinsä.

Sormus sattui pohjamudissa viereksiessään joutumaan lähelle

kuninkaanlinnan rantaa ja kevään tultua löysivät sen kuninkaanlinnan

hovineitoset ja veivät kuninkaan tyttärelle.

Tämä pisti sen sormeensa.

Eräänä yönä muuttui sormus ihmiseksi, nuoreksi, sorjaksi nuorukaiseksi

ja rupesi puhelemaan kuninkaantyttärelle:

-- Olen sormukseksi muuttunut ihminen ja muutun taas takaisin siksi.

Paha oppimestarini ajaa minua takaa. Huomenna se tulee minua perimään

kuninkaalta. Se tahtoo ostaa sormuksenne. Elkää suostuko sitä myömään.

Jos kuningas tahtoo sen väkisin myödä, heittäkää se lattiaan. Silloin

muutun hernekasaksi. Se paha oppimestari muuttuu silloin kukoksi ja

rupeaa nokkimaan herneitä, mutta minä muutun samassa revoksi ja syön

sen kukon. Siten pelastun minä, ja silloin voitte ottaa minut vaikka

puolisoksenne.

Kun kuninkaan tytär kerkesi mieltyä sorjaan sormus-nuorukaiseen, niin

hän mielellään suostui tähän ehdotukseen. Lupasi tehdä niinkuin poika

neuvoi.

Aamulla tulikin paha oppimestari tiedustelemaan sormusta

kuninkaanlinnasta. Kuningas tahtoi myödä sen, kun oppimestari tarjosi

siitä hyvää hintaa. Silloin viskasi kuninkaan tytär sormuksen lattiaan.

Se muuttui heti hernekasaksi. Mutta yhtä nopeaan oppimestari muuttui

kukoksi ja rupesi niitä herneitä nokkimaan. Herneetpä muuttuivat

revoksi, ja repo söi kukon. Se oli oppimestarin loppu, mutta oppipoika

muuttui revosta siksi nuorukaiseksi, joka oli yöllä kuninkaantytärtä

puhutellut.

Kuningas ei olisi ensin tahtonut antaa tytärtään näin oudosti

syntyneelle nuorukaiselle, mutta kun tytär kertoi hänelle

nuorukaisen seikkailut, muutti hän mieltään, ja -- kohta pidettiin

kuninkaanlinnassa sen kauniin tyttären ja nokkelan oppipojan häät.

Vuorenpeikon hävittäminen.

Asuipa kerran lahden toisella puolen talonpoika ja toisella puolen

vuorenpeikko. Vuorenpeikosta oli suurta haittaa talonpojalle, ja tämä

tahtoi kaikin mokomin saada pahan naapurinsa hävitetyksi sieltä lahden

takaa.

Hän puhui kerran siitä pojilleen.

Poikia oli kolme, ja kaksi näistä oli vahvaa ja ylvästelevää, mutta

kolmas pieni, vähäpätöinen ja heikko Niilo.

Vanhemmat veljet olivat heti valmiit lähtemään peikon talolle, mutta he

eivät tahtoneet ottaa tälle matkalle Niiloa. Tämä tahtoi kuitenkin

kaikin mokomin mukaan. Lopulta veljet, kun ei mikään auttanut,

suostuivat ottamaan hänet matkaan.

No, mentiin yhdessä yli lahden, ja ruvettiin tuumimaan, miten alottaa

tehtävä. Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät ryhtyä mihinkään, tuli paha

naapuri heitä vastaan ja sanoi heille:

-- Ahaa, teitä on kolme veljestä, hyvä! -- Teistähän minä saankin

kaikille tyttärilleni sulhaset. Heitäkin on kolme. Tulkaapa pirttiin ja

käykää taloksi!

Kun vuorenpeikko tapasi veljekset näin arvaamatta, ei heidän auttanut

muu kuin totella käskyä. Mitäpä muuta he voivat. Mikään juoni ei

saattanut enää tulla kysymykseen, -- asia oli menetetty! He astuivat

siis pirttiin ja illan tultua täytyi heidän ruveta nukkumaan niinkuin

talon miesten ainakin.

Heidät pantiin nukkumaan samaan huoneeseen, missä vuorenpeikon

tyttäretkin nukkuivat. Ennen nukkumaan käymistä pantiin heille kaikille

päähän lakit, pojille punaiset ja tyttärille valkoiset lakit. Vanhemmat

veljet eivät siitä välittäneet mitään, mutta Niilo-veli pani sen

merkille. Ja hän piti sitä mielessään koko yön ajan. Toiset nukkuivat,

mutta hän ei. Häntä epäilytti tuo merkki. Ja niin levoton hän oli, että

kun hetken aikaa oli nukuttu, nousi hän ylös ja muutti lakit nukkujain

päässä niin, että punaiset lakit tulivat tytöille ja valkoiset lakit

pojille. Sitten kävi hän vuoteelle, mutta ei vieläkään nukkunut, vaikka

oli nukkuvinaan.

Hetkisen jälkeen avautuukin huoneen ovi ja sisään astuu vuorenpeikko,

iso kirves kädessä. Tutkittuaan hetken nukkujia lyö hän kuoliaaksi ne,

joilla on punaiset lakit päässä ja hiipii sitten pois tuvasta.

Nyt ei Niilo nukkunut sitäkään vähää. Varovasti herätti hän veljensä ja

johti heidät salateitä ulos. Sieltä kierrettiin kiireesti lahden ympäri

kotipihaan. Siellä vasta huokaistiin. Ja kylläpä siellä syntyi ilo ja

kaikki olivat Niilolle kiitollisia.

Olihan osa vuorenpeikon väestä hävitetty.

* * * * *

Mutta vielä oli paljon pahaa jälellä. Vielä oli tehtävä uusi yritys

vuorenpeikon talolle.

Kun Niilo oli ensi kerralla niin suuresti kunnostautunut, lähetettiin

hänet toisella kertaa yksin vuorenpeikon puolelle.

Vuorenpeikko huomasi hänen tulonsa. Vahingoniloisesti hän huusi hänelle:

-- Ahaa, sieltähän se tuleekin se pikku Niilo, joka viime kerralla teki

minulle niin paljon pahaa. Hyväänpä aikaan tuletkin! Tässä on tulossa

pidot ja niihin kyllä paistia tarvitaan! Tuleppas tännemmäs!

Niilo tuli lähemmä ja vuorenpeikko tempasi hänet niskasta, vei

eukolleen ja käski paistaa hänet illalla pidettäviin pitoihin

paistiksi. Itse lähti hän vähän käväsemään metsällä ennen juhlia.

Eukko ryhtyi paistintekopuuhiin. Lämmitti uunin ja rupesi sitten

työntämään Niiloa siihen. Mutta hän ei osannut sitä tehdä. Mitenkäs se

tehdäänkään, aprikoi hän. Niilo ehti neuvojaksi:

-- Käyhän tuohon kyyrysillesi lapion päähän, niin minä näytän, miten

ihminen työnnetään uuniin. Minä osaan sen konstin.

Mielellään eukko suostui siihen. Hän istuutui lapiolle. Silloin

työnnälsi Niilo rivakasti lapion eukkoineen uuniin, sulki tiukasti

uunin suun ja lähti rientämään kotiinsa. Kun vuorenpeikko tuli kotiin

illalla, tapasi hän eukkonsa paistuneena uunissa Niilon sijasta.

Nyt oli jo vuorenpeikon eukkokin hävitetty, mutta itse vuorenpeikko oli

vielä elosta. Niilo lähti kolmannen kerran hänen talolleen.

Kun hän nyt tuli sinne, oli isäntä poissa, ainoastaan palvelustyttö oli

kotona.

Tämä oli ihmisen sukua, ja tältä sai Niilo hyviä neuvoja. Hän sai

kuulla tytöltä, että vuorenpeikko oli luvannut Niilon tultua panna

toimeen suuret juomingit ja koettaa niiden avulla hävittää Niilon. Hän,

vuorenpeikko, juo väkeväisvettä, mutta Niilolle juottaa tulivettä. Näin

oli isäntä uhannut.

Palvelustyttö sanoi auttavansa Niiloa. Näiden juominkien avulla

saataisi juuri hän itse, vuorenpeikko, hävitetyksi. Niin puheli

palvelustyttö.

-- Ensinnäkään ei sinun tarvitse juoda tulivettä, sillä minä panen sen

sijaan tynnöriin simavettä. Väkeväisvedestä taas peikko juopuu. Koeta

silloin aamuyöstä, auringon noustessa, saada hänet katsomaan kohti

aurinkoa, ellet muusta, niin tuosta seinänraosta. Hän ei sitä mitenkään

tekisi, sillä hän tietää saavansa siten surman. Mutta kun hän on

kovasti päihdyksissä, voi hänet helposti johtaa vaikka mihin. Koeta

siis saada hänet katsomaan aurinkoa kohti!

Niilo lupasi tehdä parhaansa mukaan.

Kun sitten illalla vuorenpeikko tuli kotiin ja pani toimeen suuret

juomingit, täytti Niilo tuuman. Simavesi ei hänelle tehnyt pahaa, mutta

väkeväisvedestä peikko pahasti päihtyi. Siinä tilassa sai Niilo hänet

helposti houkutelluksi katsomaan aamulla seinänraosta aurinkoa kohti.

Ja silloin peikko kuoli.

Niin hävitettiin väkevä peikko perinpohjin pienen Niilon avulla.

Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.

Olipa kerran eräs poika, joka lähti soutelemaan suurelle merelle.

Siellä tapasi hänet kova myrsky. Aallot kaatoivat hänen pienen veneensä

nurin ja hän joutui veteen. Siellä ajelehti, ajelehti hän, kunnes hän

eräänä päivänä joutui erään saaren rannalle, korkean kallion juureen.

Kallion reunalta riippui nuora alas, ollen sen pää käden yletyttävissä

veden pinnasta.

Poika tarttui nuoran päähän ja kiipesi sitä myöten ylös, kallion

päälle. Sieltä lähti pieni polku viemään eteenpäin. Kun hän seurasi

sitä, johtui hän kallionluolalle ja siitä lähtivät kiviset portaat

viemään alas vuoren sisään. Hän lähti astumaan niitä portaita alas ja

ennenpitkää tuli hänen eteensä suuri vaskinen linna. Hän astui tuohon

linnaan. Vanha, ystävällisen näköinen ukko tuli häntä vastaan.

-- Mistä matkaat poikaseni? kysyi ukko.

-- Meren selkää soutelin, suuri myrsky nousi, vene kaatui, ajelehdin

tämän saaren juureen, siitä korkealle vuorelle nousin ja siltä pieni

polku toi tähän linnaan. Mikä tämän perästä tullee, sitä en tiedä.

-- Ka, voihan tiesi tähän päättyäkin. Etkö talooni apulaisisännäksi

jää?

-- Miksikä en, jäänhän mielellänikin, jos vain niin sovitaan.

-- Hyvä, sinä jäät talooni apulaisisännäksi. Ja tässä jo heti avaimet

käteesi annan, ja näitä avaimia on kaksikymmentä neljä. Ja kaikissa

muissa huoneissa vapaasti liiku, mutta kahdettakymmenettäneljättä voit

karttaakin. Jos käyt siellä, niin itse vastaa. Minä en puutu siihen

asiaan. Huomenna lähden matkoilleni.

Huomenna lähti ukko matkoille ja poika jäi sen suuren vaskisen linnan

isännäksi. Kun hän jäi yksin siihen, niin hän kävelee, kävelee noissa

kahdessakymmenessä kolmessa huoneessa, mutta ei mene viimeiseen. Mutta

kerran hän ajattelee:

-- Mitähän tuolla mahtaa olla? Mitähän jos menen siihenkin! Eihän

tuosta mahtane mitään tulla!

Eihän se siitä niin kovin kieltänytkään. Sanoi vain: itse vastaakin!

Tottahan mies aina teoistaan vastaa!

Ja hän väännälsi sen viimeisen huoneen oven auki ja meni siihen.

Korkealla istuimella kauniin seinämän edessä istui siellä nuori kaunis,

neitonen. Se hymyili, yksin istui. Poika hämmästyi ensin, mutta sitten

jo kysyi:

-- Mitäs sinä täällä istut?

-- Sitä, kun ei ole kukaan tähän asti tullut tänne ottamaan pois minua,

vastasi tyttö.

-- Lähtisitkös ja pääsisitkös sitten pois täältä?

-- Ken vain tämän huoneen oven avasi, se jo päästikin minut täältä. Sen

mukaan lähden. Sen oma olen.

No poika, joka aivan ensi silmäykseltä mieltyi tyttöön, päästi

mielellään tytön pois ja otti mukaansa. Ja kun tyttö kerran oli

sanonut, että hän on sen oma, joka hänet huoneesta vapauttaa, rupesi

hän sen kera asustelemaan linnassa niinkuin omansa kera ainakin.

Kerran päivällisen syötyä johdatti tyttö pojan linnan suureen

puutarhaan. Siellä kultalintuset laulelivat, elämänpuut kukkivat ja

somat lähteet lorisivat heleän päivän paistaessa. Erään puun juurelle

istuttiin. Kultahedelmiä syötiin, lorisevista lähteistä vettä juotiin.

Yhtäkkiä poika puunjuurelle nukahti.

Kun hän heräsi, oli tyttö poissa.

Hän hätäytyy ja ryhtyy kiireisesti etsimään tyttöä, mutta tätä ei

mistään löydä. Hän on miltei itkuun apeutua kun ei löydä tyttöä.

Samassa se vaskisen linnan varsinainen isäntä, vanha ukko on siinä ja

kysyy pojalta hymysuin:

-- No, mitäs itket, poikaseni?

-- Sitä, kun siihen viimeiseen huoneeseen menin, siellä kauniin

tyttösen näin, sen otin sieltä ja rupesin sitten sen kera yhdessä

elelemään tässä linnassa kuin omani kera vain... mutta kas, kun sitten

menimme tuonne puutarhaan puun alle istumaan, niin siihen nukahdin ja

herättyäni oli tyttö poissa.

-- Hehehee, hohohoo! Niin käy, kun siellä käy, minkä voisi jättää

käymättäkin, nauraa ukko hyväntahtoisesti.

-- Mutta olenhan jo aikamies ja ethän tuohon huoneeseen käymästä niin

kovin kieltänytkään. Sanoit vain, että jos käyt, niin vastaakin.

-- Ka, vastaapa nyt!

-- Elä pilkkaa minua, vaan neuvo, miten saisin tytön takaisin!

-- No, saadaanhan se.

-- Mitenkä?

-- Kyllä se saadaan, vaan selviätkö sitten sen jälkeen hänen kanssaan?

-- Olen jo vahingosta viisastunut.

-- No, kun olet, niin tuossa on tyttö!

Se olikin siinä, punaposkisena, naurusuisena.

-- Joko tuli ikävä? kysyi se pojalta.

-- Et saa enää koskaan paeta luotani, sanoi poika.

-- Voinet sinä paeta minulta, etten sinua mistään löydä, niin en

sinulta enää koskaan karkaa!

Poika hämmästyi. Mitä tyttö tarkoitti! Miten se tulisi käymään päinsä?

Saapui siihen se vanha ukko ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Pakene juoksevan jäniksen sydämeen, niin nähdään, löytääkö!

Poika lähti kulkemaan, kulki, kulki, tuli niitty vastaan, kulki taas,

tuli kaunis mäenkumpu vastaan, kulki, tuli kaunis aho; sitä juoksi

harmaa jänis, ja hän piilottautui sen sydämeen.

Aamulla kun vaskisen linnan tyttö heräsi, katsahti hän kirjoihinsa,

näki, että poika on kulkenut, kulkenut, tullut häntä niitty vastaan,

kulkenut taas, tullut kaunis mäenkumpu vastaan, kulkenut taas, tullut

kaunis aho vastaan; sitä juossut jänönen ja poika piilottautunut sen

sydämeen. Aivan heti hän löysi pojan jäniksen sydämestä.

-- Etpä voinutkaan paeta löytämättömäksi, sanoi hän sille, kun se

saapui vaskiseen linnaan. Koetapas uudelleen!

-- Pakene nyt karjuvan karhun sydämeen, neuvoi ukko.

Poika lähti ukon neuvosta kulkemaan, kulki, kulki, tuli metsä vastaan,

kulki, kulki, tuli suuri vuori vastaan; vuoren takana oli rikeä korpi

ja siellä mörisi karhu. Hän pakeni sen mörisijän sydämeen.

Aamulla kun linnan tyttö katsoi kirjoista, näki hän heti, minne poika

oli piilottautunut. On kulkenut, kulkenut, tullut metsä vastaan,

kulkenut taas, tullut suuri vuori vastaan, sen vuoren takana ollut

rikeä korpi, siellä mörisevä karhu, ja sen mörisijän sydämeen on poika

paennut. Aivan heti hän löysi sieltäkin pojan.

-- Etpäs taaskaan voinut paeta löytämättömäksi!

-- Pakene nyt omaan sydämeesi, neuvoi ukko.

Poika pakeni omaan sydämeensä. Kulki, kulki, tuli meri vastaan, merellä

joutui hän veden varaan, ajelehti korkean rantakallion juureen, nousi

sen päälle, astui polkua, joutui suuren vuoren sisään, siitä vaskiseen

linnaan, siitä omaan nuoreen sydämeensä.

Aamulla kun tyttö katsoi kirjoihin, niin eipä havainnutkaan, minne

poika oli paennut. Alkumatkan kyllä havaitsi: on kulkenut, kulkenut,

tullut meri vastaan, joutunut meren aaltoihin, ajelehtinut korkean

kallion viereen, noussut kalliolle, astunut polkua, tullut vuoreen,

vaskilinnaan, mutta minne sitten joutunut, sitä hän ei huomaa.

-- Ahaa, etpäs löytänytkään, huudahti poika sydämestään.

-- Mitä, sinäkö olet paennut?

-- Tänne!

-- Kuka sinut sinne johdatti?

-- Sinä!

-- Mikset minun sydämeeni paennut?

-- Siksi, että sieltä olisit minut kaikkein nopeimmin löytänyt.

Ja sen jälkeen poika ja tyttö elelivät saaressa kuin kaksi kultapoikaa,

kultakäkien saaren kummuilla kukkuessa.

Poika ja hiidenpeikko.

Kiertelipä kerran pieni poika maailmaa ja hänellä oli vain kolme leipää

kontissaan. Häntä vastaan tuli vanha ukko ja pyyti häneltä almua.

-- No, eipä tässä itsellänikään ole muuta kuin kolme leipää kontissa,

mutta annanpa sinulle sentään yhden niistä, jäähän itselleni vielä

kaksi, arveli poika ja antoi ukolle leivän.

-- No, kun sinä olet noin hyvä poika, niin annan sinulle vastalahjaksi

tämän laukun, tämän vanhan, kuluneen laukun, mutta jolla ehkä voit

jotain aikaan saada. Panet siihen vaikka nuo leipäsi, lykkäät kontin

tiepuoleen; ja kun leivät loppuu tahi muuten pulaan joudut, niin sanot

vain: "jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku", niin ehkä jotain apua

tulee!

Poika otti lahjan, kiitti siitä ja lähti marssimaan eteenpäin.

Kolme päivää kuljettuaan loppuivat häneltä leivät ja hänelle tuli

nälkä. Hän istuutui kivelle ja ajatteli, että mitäpä tässä nyt olisi

tehdä. Silloin muisti hän ukolta saamansa lahjan ja neuvon sekä sanoi:

-- Jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku!

Samassa lensi päänpäällä lentävästä suuresta hanhikarjasta kaksi suurta

hanhea hänen laukkuunsa. Toisen antoi hän olla laukussaan, toisen otti

sieltä, paistoi ja söi.

Illalla tuli hän erään talon edustalle. Hän oli kovin väsynyt ja tahtoi

päästä sisään. Hän kolkutti portille, mutta sitä ei avattu. Taloon ei

tahdottu häntä mitenkään laskea. Silloin muisti hän ylijääneen hanhen

laukussaan ja lausui:

-- Laskekaa toki, saatte hanhen palkaksenne!

-- Kyllä muuten päästäisimme, sanoi isäntä, mutta meillä on vapaana

vain tuo vanha pirtti, ja siellä käy öisin hiidenpeikko.

-- Kyllä minä sellaisista selviän!

-- No, kun selvinnet, niin käy taloon!

Poika astui taloon ja asettui vanhaan pirttiin yöksi.

Keskiyöllä tuli hiidenpeikko pirttiin.

-- Ahaa, täällä on vieras, sanoi se.

-- On kyllä, sanoi poika reippaasti.

-- Kylläpä sinä olet suuriääninen; et näy tietävänkään, kuka minä olen.

-- Etkä sinä näy tietävän, kuka minä olen, vastasi poika.

-- Tämä on minun pirttini!

-- Tämä on minun yösijani!

-- Kumpi meistä kontin kantaa?

-- Koetetaan!

He rupesivat tappelemaan. Temmelsivät kotvan, ja kas: poikanen rupesi

väsymään ja jäämään allekynnen. Silloin muistui hänelle se lahjalaukku

ja hän sanoi:

-- Jopa nyt tässä, onhan minulla se laukku!

Samassa laukku avautui, laajeni ja kohtapa oli myös hiidenpeikko sen

sisässä, laukun suu ummessa. Se oli sellainen laukku. Kaikki puoleensa

veti, eikä siitä mikään päässyt pois.

Hiidenpeikko kun näki, ettei hän pääse pois laukusta, muuttui hän

nöyräksi ja rupesi pyytämään pojalta armoa.

-- Mitäs annat, jos päästän?

-- Lähden pois tästä talosta ijäksi.

-- En tyydy siihen.

-- Annan sinulle sellaisen pyyhkimen, että sillä kun mitä tahansa

paikkaa pyyhit, niin se heti tulee terveeksi.

-- En tyydy siihen.

-- Annan sinulle sellaisen istuimen, että sille kun ken tahansa

istuutuu, ei pääse siitä koskaan pois.

-- No, kaikki nämä lupaukset kun täytät ja siirryt lopuksi ikääsi

pieneen saareen elämään, niin päästän sinut pois laukusta.

-- Täytän. Mutta sinun täytyy luvata, ettet koskaan tule tuohon saareen

minua häiritsemään, tai jos tulet, niin saan syödä sinut.

-- Syö pois!

Niin sovittiin asiat ja poika päästi hiidenpeikon laukustaan.

Lupauksensa mukaan pakeni peikko heti pienelle saarelleen. Poika jäi

elelemään muuhun maailmaan. Ihme-esineillään saavutti hän paljon

suosiota ja rahaa. Pyyhkimellään paranteli hän tauteja, rahillaan ja

laukullaan teki lystikkäitä temppuja.

Kerran sattui hän soutelemaan sillä merellä, jonka saaressa oli

hiidenpeikolla pakopaikka. Tuuli ajoi hänet sen saaren rantaan. Hän ei

aavistanut sitä ja teki kaikessa rauhassa tulen saaren rannalle ja

rupesi siinä lämmittelemään sekä keittämään ruokaa ateriakseen.

Samassa tuli hiidenpeikko siihen.

-- Ahaa, etpäs muistanutkaan lupaustasi, tulit saarelleni, sanoi se.

-- Niinpähän näyn tehneen.

-- Mutta nytpä satuitkin semmoiseen paikkaan, että siitä et lähde

elävänä. Syön sinut.

-- Elähän vielä syö, anna ensin keitän tämän keiton valmiiksi ja syön

sen. Olen silloin parempi pala sinulle. Istu siksi aikaa tuolle

rahilleni!

Pahaa aavistamatta istuutui hiidenpeikko sille.

Silloin tarttui hän siihen ijäksi. Se oli sellainen rahi, hänen, peikon

itsensä, antama. Siltä ei koskaan päässyt. Omaan loukkuunsa tarttui

peikko.

Ja poika souti pois saarelta.

Hiiri morsiamena.

Olipa kerran kuninkaalla kolme poikaa, joista kolmas oli Tuhkimus.

Kutsuu isä kerran heidät kaikki eteensä ja sanoo heille:

-- Te olette nyt kaikki aikamiehiä ja sentähden pitäisi teidän kaikkien

saada itsellenne jo morsiamet. Ajatelkaapas asiaa tämä ilta, ja

huomenna kello yhdeksän on teillä kaikilla oltava morsiamet

tiedossanne.

Se oli ankara määräys. Veljet kävivät sitä miettimään. No, kahdella

heistä oli helppoa saada morsiamet itselleen, he kun olivat komeita ja

pitkiä poikia, he saivat ne jo sinä iltana, mutta kolmas kun oli

Tuhkimus, niin hänen oli paljoa vaikeampi saada. Hän oli pieni

ja ruma. Hän joutuikin sen vuoksi suureen suruun, kun ajatteli tätä

morsian-asiaa, ja veljet siitä vielä pilkkasivat häntä.

Suruissaan lähti hän illan suussa astuskelemaan pitkin tietä metsään

päin ja arveli, että mitä nyt tehdä.

Tien varrella oli pieni mökki. Ajatuksissaan hän astui siihen.

Mökissä ei ollut ketään kotona, pieni hiiri vain istua nökötti pöydän

nenässä, etujalat ristissä, huivi päässä.

-- Terve tähänkin taloon!

-- Terve, terve, mitäpä kuuluu? Näin hiiri vastasi.

-- No, onpa tuokin tervehtijä, arveli poika ja istuutui lavitsalle.

-- Taitaa olla suru mieltä painamassa, virkkoi hiiri.

-- Ka, mikäpä ei olisi!

-- No, mimmoinen se apea on?

-- Mimmoinen lienee.

-- Kerro pois vain!

-- Lähteneekö apua!

-- Lähtee siitä, kerro pois vain!

Kertoi hän hiirelle surunsa. Kuultuaan sen tokaisi hiiri terhakasti:

-- Ota minut morsiameksesi!

-- Ohoh, sinutko! virkkoi hämmästyen poika.

-- Minut, -- mitäs kummaa siinä! Vaikka olenkin vain hiiri, niin ota

vain. Taidan pitää taloa, laittaa oluet, leivät paistaa, -- ota vain!

-- Mutta kun veljilläni on toisella senaattorin, toisella piispan tytär

morsiamena, niin kuinkapa minä silloin --

-- Elä huolehdi, ota minut vain!

No, mikäs siinä, Tuhkimus otti hiiren morsiamekseen, sen pienen hiiren.

Aamulla kello yhdeksän ilmotti hän isälleen, että hänelläkin on jo

morsian.

-- Kukapa se? kysyivät veljet irvistellen.

-- Kukapa tuo lienee! -- Metsällä illalla kävin, sieltä sain, -- metsän

anteja!

-- Metsän anteja, hahahaa, nauroivat veljet.

Seuraavana päivänä sanoi isä pojilleen:

-- No, kun teillä nyt on kaikilla morsiamet, niin tuokaapa huomisaamuna

kello yhdeksän kukin morsiamenne laittamaan olutta maisteltavakseni!

Ohoh, ajatteli Tuhkimus. Miten saisi hän hiiren laittamaan olutta ja

minkälaista se olisi! Astui hän kuitenkin sinne metsä-mökkiin ja puhui

hiirelle asiansa. Tämä lausahti:

-- Elä ole milläsikään! Johan kerran sanoin: taidan laittaa oluet,

paistaa leivät. Nuku vain yö rauhassa mökissäni ja aamulla on oluet

valmiina.

Poika kävi nukkumaan, -- hiirellä oli aamulla olut valmis.

Tuhkimus ajatteli, että mitähän tuo lienee, mutta vei sen kuitenkin

isälle.

Isästä se oli parhainta poikain morsianten laittamista oluista.

Seuraavaksi aamuksi käski isä tuoda morsianten leipomaa leipää

maistettavakseen.

Siitä Tuhkimukselle uusi huoli. Meni hän kuitenkin taas sinne mökkiin

ja kertoi hiirelle asiansa. Se leipoi hänelle aamuksi leipää, ja se

Tuhkimon morsiamen leipäkin oli isästä paras.

Isä määräsi silloin.

-- Nyt on teidän kaikkien tuotava morsiamenne nähtävikseni; tahdon

nähdä, kenen morsian on kaikkein kaunein.

Tuhkimus tuosta aivan säikähti. Miten hän voisi viedä hiiren

morsiamenaan isän eteen! Mutta eihän siinä auttanut, piti vain viedä --

mennä metsämökille hiirtä isän luoksi tuomaan.

Hän ei siellä metsämökillä tahtonut mitenkään ilmaista asiaansa.

Vihdoin hän sen lausui:

-- Tuota nyt murehdin, kun minun pitäisi nyt viedä sinut isäni luo,

morsiamena näytettäväksi! Se minusta on kaikkein vaikeinta! Kuinka minä

voin viedä sinut isäni ja veljieni nähtäväksi!

-- Elä veikkonen, selvitään siitäkin! Lähdetään vain ajamaan kuninkaan

linnaan -- sinä edellä, minä omalla valjakollani sinun perässäsi!

Sittenpähän nähdään!

No, mikäs auttoi. Piti lähteä. Ja lähdettiin: Tuhkimo edellä, pieni,

mitätön hiiri perässä, pienellä omalla pikku valjakollaan.

Ajettiin, tuli joki vastaan. Sen yli ajaessa sattui tulemaan vastaan

eräs mies. Nähtyään sellaisen merkillisen ajajan kuin hiirivaljakko

oli, räjähti tämä ensin kovalla äänellä nauramaan ja sitten potkasi

koko valjakon sillalta jokeen.

Se oli rohkea teko. Mutta vielä hämmästyttävämpää tapahtui. Niinpian

kuin valjakko oli joutunut jokeen, kohosi sieltä yhtäkkiä kolme

uljasta, kullassa ja hopeassa välkkyvää oritta, niiden perästä kullassa

ja hopeissa välkkyvät vaunut, ja niissä istui nuori, kaunis neitonen,

punasiin ja sinisiin puettuna, kruunu päässä.

Itse Tuhkimuskin ällistyi. Mutta vaunuissa istuva neito ehti

rauhottamaan:

-- Elä säikähdä, sulhaseni, olen sinun morsiamesi -- se pieni hiiri.

Tähän asti olin noiduttu tuoksi pieneksi hiireksi, mutta nyt tuon

miehen potkusta tuolla joessa muutuin takasin siksi, mikä ennen olin

-- kuninkaan tyttäreksi. Tämmöinen minä olen oikeassa muodossani ja

kysyn: joko nyt julkeat näyttää morsiantasi isällesi?

-- Jo, jo, anna anteeksi, en tätä aavistanut, pyyteli Tuhkimus

tuhannesti anteeksi ja siirtyi morsiamensa ajoneuvoihin, joissa lähti

ajamaan isänsä linnaa kohti.

Isä ihastui ikihyväksi ja julisti Tuhkimon morsiamen kaikista

kauniimmaksi; ja kun veljesten häät olivat ohi, tehtiin hiiren

sulhasesta kiireisesti isän valtakunnan perijä.

Paimenpoika ja hänen sisarensa.

Oli ennen ukko ja akka ja heillä oli poika ja tytär; ja ylen kauniita

nämä olivat molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen, ja siellä pantiin

hänet paimeneksi, mutta sisar jäi vanhaan kotiinsa.

Veli ikävöi sisartansa, yhä muistui entinen koti hänen mieleensä.

Kerrankin paimenessa ollessaan piirsi hän sisarensa kuvan kepin päähän

ja vei kepin kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään

kuvan kepissä, ihastui heti tyttöön ja sanoi pojalle:

-- Tuo heti siskosi tänne. Minä otan hänet morsiamekseni, ja sinäkin

saat paremman toimen.

Poika lähti kotiin ja sanoi sisarelleen:

-- Nyt pitää sinun, siskoni, lähteä linnaan. Kuninkaan poika tahtoo

sinut morsiamekseen. Lähde!

Mutta tytär teki vastusta, sanoi:

-- En lähde, ennenkun tämän isoni ja emoni antaman jauhinkiven

jauhamalla rikon.

Silloin veli särki salaa kiven niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.

Kun sisar ryhtyi työtään jatkamaan, hajosi kivi kappaleiksi. Veli

kysyi:

-- Jokos nyt lähdet, siskoni?

-- En, ennenkun tämä emoni antama rukki polennasta särkyy.

Veli särki salaa sen rukinkin niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.

Kun sisar rupesi kehruutaan jatkamaan, meni rukki kappaleiksi.

-- Jokos nyt, siskoni, lähdet?

-- En, ennenkun taattoni pirtin kynnyksen helmoillani kulutan.

Veli silloin sisarensa tietämättä hakkasi pirtin kynnyksen kirveellä

matalaksi ja kysyi sisareltaan:

-- Joko nyt lähdet?

-- Jo, nyt lähden. Paraat vaatteet otan aitasta ja kiirehdin veljeni

matkaan!

Linnoille oli mentävä meritse. Kun oltiin juuri lähtemässä, tuli tytön

nimikkokoira siihen ja pyrki mukaan. Eipä tyttö hennonnut jättää sitä,

vaan otti sen matkaan veneeseen. Vasta sitten lähdettiin soutamaan.

Vähän matkaa soudettuaan näkivät he Syöjättären tytön seisovan erään

niemen nenässä, ja se huuteli sieltä:

-- Ottakaapa, ukon poika ja tytär, minutkin venheeseenne!

-- Otammeko, sisko? kysyi veli.

-- Emme, se on pahan ihmisen sukua, vastasi sisar.

Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Siellä se sama

Syöjättären tyttö taas seisoi ja huuteli:

-- Ottakaa, ukon poika ja tytär, minut veneeseenne!

-- Otammeko, sisko?

-- Emme ota, paha pahasta tulee.

Soudettiin taas vähän matkaa, tultiin kolmannen niemen kohdalle.

Sielläkin se Syöjättären tyttö seisoi niemen nenässä ja huhuili:

Ei olisi sisar vieläkään tahtonut ottaa sitä mukaan, mutta veli jo otti

sen veneeseen.

Syöjättären tyttö kun pääsi veneeseen, teki se kohta tekojaan: saattoi

sisaren kuuroksi.

Jonkun matkaa mentyä alkoi kuninkaan linna kuumottaa edestä. Sanoi veli

veneen perästä sisarellensa:

-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristuksiasi. Kuninkaan linna jo

kuumottaa.

Mutta tyttö kun oli kuuro, ei kuullut veljensä puhetta, sanoi vaan:

-- Mitäs, veli veikkoseni, sanot?

Syöjättären tyttö ehätti selittämään:

-- Sanoo, että: herkeä soutamasta ja hyppää mereen!

Tyttö ei kuitenkaan hypännyt mereen, herkesi vain vähän soutamasta.

Soudettiin siitä vähän matkaa, taas sanoi veli:

-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristeitasi. Kuninkaan linna jo

kuumottaa.

-- Mitä sanot, vieno veikkoseni? kysyi sisar.

-- Sitä sanoo veikkosesi, että riisu vaatteesi ja hyppää mereen.

Syöjättären tyttö taas ennätti veneen keskeltä.

Tyttö riisuikin jo vaatteensa ja heitti ne veneeseen sekä aikoi hypätä

veteen. Mutta ei sentään vielä hypännyt.

Kuljettiin vähän matkaa, hoputteli veli:

-- Pane, sisko, vaatteesi takasin päällesi ja laita entistä paremmin.

Kuninkaan linna jo aivan lähellä on.

-- Mitä sanot, vieno veikkoseni?

-- Hyppää mereen, hyppää mereen, yllytti Syöjättären tyttö.

-- No, hyppäänpä tuonne, kun kerran oma veljeni käskee, arveli sisar ja

syöksyi veteen.

Samassa ehätti syöjättären tyttö airoihin ja tempasi veneen

voimakkailla vedoilla loitos paikalta. Kun veli hätäytyneenä yritti

sisartaan tavottamaan, oli tämä jo kaukana ja veden alla.

Veli vaipuu suureen suruun. Sisar on mennyt ja kenenkä nyt viet

morsiameksi kuninkaan pojalle. Mitä kuninkaanpoika sanoo!

Syöjättären tyttö ennättää häntä lohduttelemaan:

-- Vie minut kuninkaanpojalle sisaresi asemesta. Sillähän pulastasi

pääset ja surusi sisarestasi kyllä ajan kera katoo.

Poika kun ei tiedä tuskassaan muuta neuvoa, niin suostuu tuumaan.

Syöjättären tyttö pukeutuu sisaren vaatteisiin, ja sitte lähdetään

linnaan päin.

Kohta päästään perille. Kuninkaan poika tulee jo rantaan heitä vastaan,

morsiantaan näet tervehtimään. Mutta kun hän huomaa pojan mukana olevan

niin ruman ja riettaan näköisen ihmisen, niin hän kovin hämmästyy,

kysyy pojalta:

-- Mitä, tämmöinenkö se sinun siskosi on?

-- Tämmöinen, vastaa poika.

No, kun se on pojan sisar, niin ottaahan kuninkaan poika tytön

morsiamekseen ja saattaa hänet linnaansa. Mutta veljelle hän antaa

rangaistuksen ja sanoo henkivartijoilleen:

-- Koska tämä mies on pettänyt minut, niin ottakaapa hänet ja viekää

hänet kyiden, käärmeiden sekaan!

Miehet ottavat pojan ja vievät hänet kyiden, käärmeiden sekaan pahaan

rotkoon.

* * * * *

Pojan sisar mereen jouduttuaan ei kuole, vaan eloon jää, ja hänet ottaa

siellä merenkuninkaan poika morsiamekseen. Muuten menettelisi hänen

elämisensä siellä jotenkuten, mutta suru on veljeänsä. Hän suree sitä,

että veljeä petoksen johdosta kenties miten rangaistaan.

Kerran hän ompeli kullalla ja hopealla koristellun kauniin liinan ja

tahtoi viedä sen lepyttimiksi kuninkaanpojalle.

Mutta hän ei pääse mitenkään sitä viemään, hänet on sidottu kahleisiin.

Tosin ne ovat kauniit hopeakahleet, mutta kahleet kuitenkin. Sallivat

mennä vain meren rantaan asti, ei etemmä.

Eräänä yönä tapaa hän merenrannassa rakkaan nimikkokoiransa ja antaa

sen viedä lahjansa kuninkaanpojalle.

Koira viekin lahjan perille, juoksee hiljaa linnaan, pujotteleikse

kuninkaanpojan makuuhuoneeseen ja pistää kauniin liinan kuninkaanpojan

päänpohjiin. Juoksee sitte takaisin emäntänsä luoksi ja kertoo, että

niin kävi.

-- Tule vielä, halliseni, kahtena yönä tähän rannalle, tarvitsen vielä

silloin sinua!

Sitten vaipuu sisar takasin mereen, aaltojenalaiseen olinpaikkaansa.

On aamu sen jälkeen. Kuninkaanpoika kun nousee makaamasta, niin keksii

hän kauniin liinan päänpohjissaan. Hän oudostuu sitä ja kysyy:

-- Mistä tämä kaunis liina on tähän joutunut?

Syöjätär-morsian sanoo silloin:

-- Minähän sen yöllä sinulle ompelin.

Kuninkaanpoika ei kuitenkaan sitä usko, vaan miettii mielessään:

-- Ei tämä ole hänen käsialojaan! Eikä tämmöistä yössä tehdä.

Hän panee toimeen kuulustelun linnan väen keskuudessa. Mutta kukaan ei

osaa sanoa mitään.

Toisena yönä saa hän vielä koreamman liinan päänpuoliinsa, kolmantena

kolmannen. Merenkuninkaan vankeudessa oleva tyttö ne hänelle koiransa

avulla lähettää.

Kuninkaanpoika joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä. Hän menee vihdoin

tietäjäeukon luo asiasta selvää saamaan.

-- Sano minulle, eukko hyvä, mistä minulle tulevat ne koreat kulta- ja

hopealankaliinat päänpohjiini öisin, sano, en saa muuten rauhaa!

-- Oo, poikaseni, sanoo tietäjäakka, mielelläni sen sanon. -- Yöllä

nousee merestä nuori kaunis neitonen meren rannalle. Hän kullassa

kulajaa, hopeassa heläjää ja on niin kaunis, ettei voi virressä vetää,

ei saarnassa sanoa. Hänellä on mukanaan tuollainen kaunis liina ja

koiransa avulla lähettää hän sen sinun päänpohjiisi. -- Hän on sinun

oikea morsiamesi, se entisen paimenpoikasi sisar. Sen paimenen panit

kyiden ja käärmeiden sekaan, mutta hän on syytön, samoin hänen

sisarensa. Matkalla sinun luoksesi, meren selällä, tapasivat he

Syöjättären tytön niemessä, se saattoi paimenpojan sisaren mereen, itse

asettui hänen sijaansa. Paimenen sisar, tietäen sinun kostoksi

petoksesta heittäneen veljensä kyiden ja käärmeiden sekaan, lähettää

sinulle noita koreita kulta- ja hopealiinoja lepyttimiksi. Niin ovat

asiat. Syyttä rankaiset paimenta; Syöjättären tyttö on kaiken alku ja

juuri. Ja se Syöjättären tyttö on sinun morsiamenasi.

Kuninkaanpoika kuultuaan tämän joutuu aivan raivoihinsa ja tahtoo mennä

heti kostamaan Syöjättären tytölle semmoisesta ilkityöstä. Mutta

tietäjäakka pidättää häntä ja sanoo:

-- Elä vielä mene, vaan jää tänne. Kohta tulee tuo ihmeellinen meren

neitonen neljännen kerran tuomaan lahjaansa meren rannalle. Katso,

hänen koiransa jo juoksee tänne. Jää sitä katsomaan. Ja jos sinä voisit

tähän saada suuret timanttiset sakset, niin niiden avulla voisit saada

tytön omaksesikin. Voisit leikata poikki ne hopeaiset kahleet, jotka

ovat hänen ympärillään yöllisillä matkoillaan. Hanki ne, saat hänet

morsiameksikin!

Kuninkaanpoika noutaa neuvoa ja rientää kohta kotiinsa noita suuria

timanttisia saksia hakemaan. Sitten hän tietäjäakan kera menee meren

rannalle vuottelemaan sen kuulun neidon tuloa.

Ei aikaakaan kun impi hopeassa heläjävä, kullassa kulajava, tulee,

vedestä nousee. Samassa jo rientää kuninkaanpoika hänen luokseen ja

ilmaisee hänelle itsensä sekä katkaisee hänen kahleensa saksillaan.

Sitten kutsuu hän siihen komeimmat hevosensa ja vaununsa ja lähtee

niillä sen meren valloissa olleen neitosen kera ajamaan linnoihinsa. Ja

siellä hän julistaa hänet oikeaksi morsiamekseen, vapauttaa veljen

vankeudestaan ja sen Syöjättären tyttären sidottaa villin hevosen

häntään ja antaa sen sillä kyydillä mennä niin pitkälle kuin tietä

riittää.

Sisar veljiä etsimässä.

Katosipa kerran tytöltä yhdeksän veljeä; metsämatkalle lähtivät, sinne

jäivät. Etsittiin, etsittiin, ei löydetty.

Tyttö suri veljiään, pyysi äidiltä lupaa lähteä heitä etsimään. Äiti

esteli, esteli, mutta vihdoin sanoi:

-- No, paista kyynelten kera kakkara, mene etsimään!

Tyttö paistoi kakkaran, otti pienen koiransa mukaansa ja lähti veljiään

etsimään.

Koko matkan kulkiessa se kyynelkakkara vieri kulkijan edessä, peni

juoksi perässä, ja niin aina eteenpäin päästiin.

Tulipa Syöjättären tyttö kulkijoita vastaan, kysyi matkan syytä.

Kuultuaan sen tahtoi hän välttämättä lähteä mukaan.

-- Elä ota, elä ota, varotti koira, mutta tyttö ei aavistanut pahaa ja

otti Syöjättären tytön matkaan.

Vähän matkaa kuljettua tuli pieni lampi eteen.

-- Lähde uimaan, sanoi Syöjättären tyttö seuralaiselleen.

-- Elä lähde, elä lähde, varotti koira.

Ei lähtenytkään tyttö, totteli koiraa.

Syöjättären tyttö huomasi, että koira varottaa tyttöä uimaan lähtemästä

ja potkasi sitä takajalkaan, potkasi sen poikki. Koira vinkui, tunsi

kovaa kipua, mutta ei kuitenkaan jäänyt jälelle, vaan lähti juoksemaan

perästä.

Kuljettiin taas vähän matkaa, tuli toinen lampi eteen. Syöjättären

tyttö kärtti taas uimaan. Mutta koira varotti taas ja tyttö ei

lähtenyt.

Silloin Syöjättären tyttö potkasi koiralta toisen takajalan poikki.

Mutta tämä lähti vain perästä jouduttamaan.

Tultiin kolmannen lammin rannalle ja siinä Syöjättären tyttö taas

houkutteli tyttöä lampiin. Mutta koira kerkisi tälläkin kertaa varottaa

ja tyttö välttyi vieläkin vaaralta.

Mutta Syöjättären tyttö potkasi silloin koiralta toisen etujaloista

poikki ja silloin ei tämä enää päässyt seuraamaan matkalaisia. Ja kun

tultiin neljännen lammin rannalle, niin siinä tyttö, kun vielä oli niin

kuuma päivä ja matka oli käynyt rasittavaksi, suostui Syöjättären tytön

ehdotukseen, meni uimaan.

Siellä Syöjättären tyttö viskasi kolmasti vettä tytön silmille ja

samassa hetkessä oli tämä muuttunut rumaksi, kierosilmäksi, Syöjättären

tytön näköiseksi, kun taas Syöjättären tyttö tuli kauniiksi, edellisen

kaltaiseksi. Vieläpä otti Syöjättären tyttö seuralaiseltaan

puhelahjankin, mykäksi muutti hänet.

Osat näin vaihtuneina lähdettiin matkaa jatkamaan vierivän kakkaran

jälestä, Syöjättären tyttö edellä, veljien sisar jälestä.

Kakkara vieri, vieri, tuli suuren talon pihaan suuressa salossa,

korkealla selänteellä. Talo oli kadonneiden veljien talo.

Tupaan tultua ilmaisi Syöjättären tyttö itsensä veljien sisareksi ja

että hän oli lähtenyt heitä etsimään ja pelastamaan. Veljet ihastuivat

tästä suuresti, sillä tätenhän he tosiaankin pääsevät siitä synkästä

kirouksesta, jonka tähden he olivat tänne kauvas erille omaisistaan

joutuneet. Kun sisar tai joku omainen vain tulee heitä hakemaan, niin

pääsevät he korven lumoista kotiinsa. Sitäpaitsi ihastuivat he

sisarensa näkemisestä. Mutta Syöjättären tyttö ei näin ajatellut, vaan

suunnitteli kokonaan toista -- vaikka ei hän tätä ajatustaan ilmaissut.

-- Mutta kuka on tämä tyttönen, joka on mukanasi? kysyivät veljet

hetken päästä, kääntyen rumaan ja puhumattomaan seuralaiseen.

-- Löysin sen tieltä ja otin mukaani arvellen teidän tarvitsevan

karjanpaimenta tai muuta apulaista, selitti Syöjättären tyttö.

Veljet tulivat yhä kiitollisemmiksi ja iloisemmiksi.

Syöjättären tyttö jäi veljien emännäksi, veljien sisar pantiin karjan

paimeneen.

Metsälle lähtiessä aamusin antoi Syöjättären tyttö hänelle puhelahjan

takasin, mutta illalla hänen palattuaan pihaan otti sen häneltä pois.

Näin eletään veljien talossa aikoja, päiviä. Veljet eivät huomaa tässä

menossa mitään kieroa, ainoastaan sitä väliin ihmettelevät, että miksi

he eivät pääse jo pois salosta, kun sisar kerran on tullut heidän

luokseen.

* * * * *

Eräänä päivänä, veljien ollessa metsällä, kuulevat he kaunista,

surullista laulua jostakin kaukaa vaaroilta. He ovat toisinakin päivinä

kuulleet sentapaista, mutta eivät niin selvään kuin nyt. Se on kaunista

naisäänen laulua. He lähtevät joukoin siitä selvää ottamaan.

Äänen luo tultuaan tapaavat he oman ruman paimentyttönsä.

-- Mitä, sinäkö täällä laulelet! Mutta etkö sinä ole mykkä?

-- En ole mykkä, puhuva olen, mutta yönajoiksi ottaa emäntäni minulta

puhelahjan pois, vain päiviksi näin satunnaisesti sen antaa. Enkä ole

alkuaan ollut näin rumakaan, vaan emäntäni teki minut tällaiseksi

teidän luokse tullessamme.

-- Mitä, sisaremmeko niin teki? Kuinka hän voisi olla niin julma, --

kuinka hänestä uskallat sellaista puhua, närkästyivät veljet.

-- Elkää närkästykö, kuulkaa, kun vielä selitän. Hän ei ole teidän

sisarenne, vaikka niin sanoo. Ei hän lähtenyt teitä etsimään, vaikka

niin ilmottaa. Minä se olen teidän oikea sisarenne. Minä se lähdin

kierivän kakkaran perästä pikkukoirani kera tietä etsimään, mutta tämä,

Syöjättären tytär, tuli minua vastaan, ja, saatuaan urkituksi asiani ja

potkittuaan koiraltani jalat poikki, houkutteli minut lampiin uimaan.

Siellä viskasi hän vettä kolmasti silmilleni ja muutti minut

tällaiseksi, rumaksi, kierosilmäksi ja puhumattomaksikin. Sen jälkeen

lähti hän johtamaan matkaani, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedätte

ilman selitystäni.

Silloin raivostuivat veljet ja päättivät lähteä heti kostamaan

ilkimykselle. Mutta samassa he hillitsivät itsensä, ruveten

ajattelemaan, mitenkä he samalla saisivat sisarensa muutetuksi takaisin

entiselleen.

-- Voisitko sanoa, miten muuttuisit takaisin entiselleen?

-- Jos saisitte hänet uudestaan viskaamaan vettä silmilleni, ehätti

tyttö neuvomaan, -- niin paranisin. Samassa hetkessä kun hän viskaa

vettä silmilleni, muutun minä entisennäköiseksi.

-- Mutta kuinka viemme sinut näin keskellä päivää kotiin ja kuinka

ehdotamme tuota parannuskeinoa ilman, ettei hän huomaisi.

-- Minä heityn sairaaksi, viekää minut pahaan metsätautiin

sairastuneena kotiin.

-- Se on viisas neuvo, huudahtavat veljet ja lähtevät viemään sisartaan

kotiinsa.

Kun he tuovat hänet sinne, ärjäsee Syöjättären tytär jo kaukaa heille:

-- Mikä teidät pani sen löytämään ja tuomaan keskellä päivää tänne

pihaan?

-- Sairaana löysimme metsäkunnaalta ja sen vuoksi toimme tänne sinun

parannettavaksesi.

-- Kyllä minä hänet parannan!

-- Ei, elä ole hänelle pahansuopa, onhan hän muutenkin orpo, ja kun me,

sinun veljesi, sitä niin pyydämme, niin paranna hänet, paranna!

-- Millä minä hänet parantaisin!

-- Viskaa vettä hänen silmilleen!

Syöjättären tytär ei huomannut ansaa, ja viskasi vettä paimentytön

silmille.

Silloin tämä heti muuttui entisenlaiseksi, somaksi ja kauniiksi

tyttöseksi, ja kiepsahti veljiensä kaulaan. Veljet eivät

huomanneetkaan, kun samassa hetkessä oli Syöjättären tytär muuttunut

entiseksi rumaksi ja riettaaksi ilkimystytöksi. Mutta vielä enemmän

tapahtui. Sauna oli lämmitettävä ja Syöjättären tytär meni sitä

tekemään. Mutta sillä välillä oli hauta, syvä ja pohjalta täynnään

tulisia kiviä -- olihan talo alkujaan jonkun pahansuopaisen voiman,

joka veljiä piti siellä vankina. Syöjättären tyttö sen haudan tiesi,

mutta nyt suutuspäissään syöksähti siihen ja siellä palaen poroksi sai

palkkansa ilman veljien rangaistusta.

Yksi-, kaksi, ja kolmesilmäinen.

Olipa kerran kolme sisarusta, yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen. Yksi- ja

kolmesilmäinen, kuten arvatakin sopii, olivat kovin rumia ja mitä

Syöjättären sukua lienevät olleetkin. Mutta yhtäkaikki he pitivät

kaksisilmäistä, joka oli ihmisen sukua ja ihmisennäköinen, kaunis

tyttönen, itseään rumempana ja huonompana muutenkin sekä häntä

verisesti vihasivat. He saivat äidinkin puolelleen ja teettivät hänellä

kaikki työt, pitivät häntä huonoissa vaatteissa, eivätkä antaneet

hänelle juuri mitään syötävää. Tavallisimmin pitivät he häntä karjan

paimenessa, ja sinne annettiin hänelle usein evääksi vain kivikova

leipäkannikka.

Kerrankin oli kaksisilmäinen karjan paimenessa eikä voinut syödä

kannikkaansa. Hänelle tuli ylen paha mieli, ja hän hyrähti itkemään.

Silloin ilmestyi hänen eteensä hahmontapainen, valkea nainen ja sanoi

hänelle:

-- Heitä itkusi, on sinullakin vielä omat puoltajasi ja auttajasi. Olet

syötävää vailla. Sanoppa tuolle pienelle valkealle vuohelle, että

vuohi, vuohi pienonen

tuoppas tähän pöytänen,

niin kohta on edessäsi kukkurapää pöytä syötävää. Sitten kun olet

syönyt, niin sano:

vuohi, vuohi pienonen,

vieppäs pois jo pöytänen,

niin katso, pöytä katoaa edestäsi, tullakseen takasin taas kun pyydät.

Näin elosi korjautuu. Ja jos vielä minua tarvitset, niin sano vain:

nainen, nainen valkea,

tarvitsen taas apua!

Tulen silloin luoksesi ja tulen niin, että sinä vain näet, muut eivät

minua huomaa.

Näin puhui valkea nainen ja poistui. Tyttönen kiitti ja jäätyään yksin

sanoi kohta pienelle vuohelle neuvotut sanat. Tämän jälkeen kohta

ilmestyikin hänen eteensä pieni kukkurapää pöytä kaikenlaista syötävää.

Syötyään siitä kyllikseen sanoi tyttönen vuohelleen ne poisvientisanat

ja pöytä poistui.

Tyttösen elämä korjautui. Ei hänen enää tarvinnut nähdä nälkää, ei

kuivaa kannikkaa kavertaa.

Mutta kun kotona huomattiin, ettei hän syönyt mukaan annettuja eväitä

eikä kotonakaan suuresti koskettanut ruokiin, mutta siitä huolimatta

lihoi ja kaunistui, niin siellä olijat rupesivat kovin kummastelemaan,

että mikä siihen on syynä. Vihdoin äiti ja kolmesilmäinen päättivät

lähettää yksisilmäisen hänen mukaansa metsään ottamaan selvää asiasta.

Paimentyttö joutui pahaan pulaan yksisilmäisen tultua hänen mukaansa.

Hän ei saanutkaan sanoa vuohelleen säädettyjä sanoja, ja niin hän jäi

syömättä sinä päivänä. Mutta kestipä hän sen päivän, vieläpä toisenkin,

mutta kolmantena jo tuli kova nälkä. Hänen täytyi jo saada syötävää.

Mutta yksisilmäinen oli vielä vahdissa.

Silloin kutsui hän sanoillaan valkeata naista. Se liihotti hänen

eteensä ja kysyi, miksi tyttönen oli häntä pyytänyt. Tyttönen kertoi

asiansa. Nainen sanoi:

-- Nukuta sisaresi! Sano, että

yksisilmä siskoni,

eikö sua nukuta,

yksisilmä, nukahda,

aika pitkä valvoa.

Kun hän on nukkunut, niin voit lausua sanasi vuohelle ja taas saat

syötävää.

Tyttö teki neuvon mukaan. Vartija nukahti ja tyttö sai ruokaa.

-- No saitko selville asian, kysyivät kotonaolijat kolmannen päivän

illalla yksisilmäiseltä.

-- En. En nähnyt mitään erikoista.

-- Huono vartija! Huomenna menköön kolmesilmäinen vahtiin. Näin määräsi

äiti.

Ja huomenna lähti kolmesilmäinen vahtiin.

Nyt tuli paimentytölle uusi pula, hän ei tiennyt miten se sisar

nukuttaa. Silloin ilmestyi se valkea nainen itsestään ja neuvoi, miten

tässä on meneteltävä. Oli muutettava puhuttelusanat nukutuslaulussa

siten, että yksisilmäsanan sijaan tulee kolmesilmä-sana, niin kaikki

selviää.

Tyttö totteli, mutta teki laulunsa lopulla pienen erehdyksen. Hän

lauloi:

-- -- --

kaksisilmä, nukahda,

aika pitkä valvoa!

Sen johdosta siltä kolmesilmältä menikin vain kaksi silmää umpeen,

kolmas jäi auki. Tällä silmällään hän näki kaiken, mitä aholla tytön ja

vuohen kesken tapahtui. Ja kotiin mentyään kertoi hän tämän äidilleen

ja sisarelleen.

Silloin suuttuivat nämä ja se valkea vuohi päätettiin tappaa.

Paimentytölle tuli siitä suuri murhe ja hän riensi vielä samana iltana

kysymään neuvoa valkealta naiselta.

Tämä sanoi, ettei vuohen tappamista voida estää, mutta tyttö voi pyytää

sen sydänkeriä itselleen ja istuttaa ne sitten kotipihan keskelle.

Tyttönen riensi kotiin ja teki neuvon mukaan: pyysi sydänkeriä.

-- No jos et muuta tarvitse, niin saat ne!

Tyttönen istutti ne kotipihansa keskelle.

Samassa kasvoi siihen kaunis hopeaoksainen puu, jonka oksista puhkesi

kultaisia omenia.

Vaikka äiti ja yksi- ja kolmesilmäinen tietysti heti omistivat tämän

puun, oli siitä kaksisilmällekin iloa. Hän sai katsella sitä.

* * * * *

Kerran sattui nuori ja kaunis kuninkaanpoika kulkemaan talon ohi ja

huomasi sen ihmeellisen puun. Hän tahtoi saada siitä omenia.

Hän tuli taloon ja kysyi talonväkeä. Äiti ja yksi- ja kolmisilmäinen

komensivat kaksisilmaisen heti tynnörin alle pihassa ja asettuivat

sitten kolmisin saapujaa vastaanottamaan.

-- Menkää ottamaan minulle omenia puustanne! Ken saa niitä ja tarjoaa

minulle, sen otan morsiamekseni!

Yksisilmäinen riensi omenia tavoittelemaan. Mutta hänpä ei saanutkaan

niitä käsiinsä. Oksat kyllä painuivat, mutta omenat kimposivat ylös

tytön yrittäessä koskea niihin. Mikä ihme! Äiti käski kolmisilmäistä

niitä ottamaan, mutta hänelle kävi samoin.

-- No, eikö teillä ole muita tyttäriä? kysyi kuninkaanpoika.

-- O -- onhan meillä vielä yksi, sanoi äiti, mutta se on semmoinen,

ettei siitä ole miksikään! Se on niin ruma ja muutenkin kehno!

-- Missä se on?

-- Tuolla tynnörin alla häpeämässä.

-- Ei kenenkään tarvitse hävetä muotoaan. Pois siis tynnörin alta ja

omenaa tavottamaan!

Tätä ei uskallettu vastustaa ja tyttönen nousi omenia tavottamaan.

Mitäs: kun hän vain kurkotti omeniin, olivat ne jo heti hänen

kourissaan. Hän sai niitä miten paljon halusi ja saatuaan antoi ne

kaikki kuninkaanpojalle.

Tämä ihastui tuosta kovin ja samalla kiinnitti huomiota tytön

kauneuteen ja näppäryyteen. Huomattuaan hänet kaikin puolin sopivaksi,

julisti hän hänet morsiamekseen ja vei mukaansa kuninkaan linnaan. Ja

siitä seurasi häät, ettei moisia ole kuultu.

Antti Puuhaara.

Sattuipa kerran kaksi tietäjäukkoa yöpymään yhteen mökkiin, siitä

yösijaa pyytämään. Mutta mökissä oli jo ennestään yöniekka, eräs rikas

kauppias. Ei ollut pienessä tuvassa uusille pyrkijöille tilaa.

Sentähden tarjottiin näille uusille matkalaisille navetan ylisiä

makuupaikaksi. No, ukot suostuivat mielellään siihen.

Keskiyöllä alkoi tuvasta kuulua itkua ja parkua, -- mökin emännälle

syntyi siellä lapsi, poika.

Tietäjäukot heräsivät siihen ja rupesivat navetan ylisillä kahdenkesken

juttelemaan.

-- Mutta tästä lapsesta se vielä kerran rikas mies paisuu, sanoi yksi.

-- Niinkö arvelet? kysyi toinen.

-- Niin. Siitä tulee sen tuvassa makaavan kauppiaan perijä, vahvisti

puheen alottanut.

Tämänpä keskustelun sattui kuulemaan se rikas kauppias. Hänkin oli

herännyt siihen itkuun ja lähtenyt hetkiseksi pihamaalle

vilvottelemaan. Ennustuksen kuultuaan joutui hän suureen huoleen

ja rupesi miettimään keinoa, miten päästä tuosta pojasta.

Hän päätti pyytää pojan ottolapsekseen ja senjälkeen sen sopivalla

tavalla hävittää.

Aamulla esitti hän asiansa mökin isännälle ja emännälle:

-- Teillä kun on tässä jo ennestäänkin lapsia, niin ettekö antaisi tätä

vastasyntynyttä lasta minulle ottolapseksi? Minulla ei ole ennestään

yhtään poikaa.

Mielellään suostuttiin siihen.

Saatuaan lapsen lähti rikas kauppias kiireesti pois mökiltä ja tultuaan

erääseen metsään nosti hän sen suuren puun haaraan, sitoi sen siihen

nuoralla ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.

Sattuipa siitä eräänä päivänä kulkemaan muuan metsämies sen puun sivu

ja hän kuuli lapsen itkua puun latvasta. Katsahdettuaan sinne näki hän

siellä riippuvan lapsen nuorilla sinne kytkettynä. Hän aprikoi hetken

ja otti lapsen puusta pois. Sitten vei hän sen kotiinsa. Siellä rupesi

hän kasvattamaan siitä ottopoikaa itselleen. Ja kasvatilleen antoi hän

nimeksi Antti Puuhaara.

Antti Puuhaara kun tuli jo suureksi nuorukaiseksi sattui se rikas

kauppias osumaan kerran siihen metsämiehen mökkiin. Siellä kuuli hän

mökin nuorta miestä kutsuttavan Antti Puuhaaraksi. Tästä säpsähti

kauppias ja kysyi tuon nimen syytä. Tämä selitettiin hänelle. Silloin

kauppias huomasi, että se olikin sama poika, jonka hän oli kerran

puunhaaraan jättänyt. Hän tuli taas kovin murheihinsa ja rupesi

miettimään, mitenkä nyt päästä tuosta pojasta.

Hän esitti metsämiehelle, että kun hänen nyt olisi kaikinmokomin

mentävä toisaanne ja kun hänen samalla olisi lähetettävä tärkeä viesti

kotiin, niin eikö tuo nuorimies saisi lähteä tuota viestiä viemään.

-- Miksikäs ei saanut, aivan hyvin voi mennä.

Kauppias ilahtui ja kirjotti kotiväelleen kirjeen, että kun tämä

kirjeentuoja sinne tulee, niin on hänet heti hirtettävä ja hävitettävä.

Sitten antoi hän tämän kirjeen Antin vietäväksi.

Antti lähti matkalleen.

Mutta matka oli pitkä ja Antille tuli välillä väsymys. Eräälle kankaan

reunamalle tultua hän istuutui pienen lammin rannalle, joi siitä vettä,

mutta kohta nukahtikin siihen.

Sattuipa siitä hänen makuupaikkansa ohi kulkemaan kaksi nuorta

oppivaista.

He näkivät nuoren pojan nukkumassa lampareen rannalla ja kirjeen hänen

kourassaan. He ottivat kirjeen, avasivat sen ja lukivat. Siinä näkivät

he sen kauppiaan määräyksen. Heille tuli kovin sääli nuorta kaunista

poikaa ja he ottivat ja hävittivät sen kirjeen ja kirjottivat uuden

kirjeen sijaan. Siinä he määräsivät, että poika on perille tultua

otettava sulhaseksi talon tyttärelle ja annettava hänelle puoli taloa

hallittavaksi. Sen kirjeen pistivät he pojan kouraan ja lähtivät

matkaansa.

Poika kun heräsi, lähti jatkamaan kulkuaan.

Kauppiaan talossa suuresti hämmästyttiin, kun saatiin sellainen kirje,

jossa oli sellaiset määräykset. Mutta eihän siinä muu auttanut kuin

menetellä sen mukaan. Poika otettiin talon tyttären sulhaseksi ja

annettiin hänelle puoli taloa hallittavaksi.

Kylläpä kauppias hämmästyi ja säikähti, kun hän tuli kotiin ja näki,

miten asiat ovat. Mutta eihän siinä auttanut mitään, -- ei sopinut

ruveta omaa määräystään vastaan taistelemaan.

Hän päätti muulla keinoin pojan hävittää.