Soi sielussani kotiseudun kieli,
kuin kansa sen nyt olen umpimieli
ja kärsin kaiken hiljaa yksiksein
ja mietin, mit' en tehnyt, mitä tein.
Ja kun ma kohtaan kotipuolen miehen,
taas aatokseni eksyy umpitiehen,
ne koitin maailmalla unhoittaa,
taas mieleni ne vanhaan myrskyyn saa.
Ma laulan kotiseudun säveleitä
vaikk' yksin kuljen vieraan väen teitä,
mua, umpimieltä, vieras vieroaa,
mun haaveissani hohtaa jäämein maa.
Sen harmaat kylät, luhdit, tanhut, tuvat
mun mieleeni kuin ennen kangastuvat,
nään valkeana kotikaupungin,
min polut puolet ikää harhailin.
Nään sinikunnaiden sen ympäröivän,
sen järvein illoin nään mä ikävöivän,
sen vanhat talot, vanhan kirkon nään,
min kultanirkko välkkyy hämärään.
Nään pyhäpäiväin hartaat harmaahapset,
nään arkiaskareissaan ihmislapset,
käy elo hiljalleen, on uuras työ,
niin lempeästi tuutii lepoon yö.
Ja korkeimpana yli taloin muiden
nyt kohoavan yli vanhain puiden
ma kummullansa tiedon templin nään
kuin ruusulinnan valon välkkeessään.
Sen nuorukaiset näki nuorta untaan,
sai aatos avartua ihmiskuntaan,
sen nykykohtaloihin, muinaisiin,
yötaivaan tähtihin, maan uumeniin.
Siell' oltiin leikin satukuninkaita,
suur'haaveet harhas meriä ja maita,
mut kalleimmaksi kävi isänmaa,
sen entisyys ja mik' on tulevaa.
Niin nousee mieleen vanhat, rakkaat kuvat,
ne läpi aikojen vain kirkastuvat
kuin oudon kiintotähden näkisin,
mi välkkyy yli kotikaupungin.
Se loistaa kera taivaan tähtisarjan,
se välkkyy ohi joka talon harjan,
kun ilta pimenee, se rauhan tuo,
se maiseen eloon ikikatseen luo.
Te Hämeen metsät hiljaiset, kuinka rakastankaan teitä,
te ootte mulle soittaneet maan alkusäveleitä,
te ootte mulle kertoneet vuossatain tarinaa,
se tarina niin vanha on kuin vanha on tää maa.
Teiss' asuu vielä koskematon rauha, pyhä suuri,
teiss' sykkii kaiken kauneus ja elon syvin juuri,
ja voimaa mulle humisseet on korven jättipuut,
kun ei ymmärtänyt maailma, ei ihmiset, ei muut.
Ma nousin vuoren myrskyihin ja etsin jyrkänteitä,
te metsät, kaipaan kalvettanne, rauhan säveleitä,
oi, koska, salo sininen, taas kuulen huminaas,
maa-emo kallis, koska painan pääni syliis taas!
On maailman meno levoton ja siellä myrskyt pauhaa,
te metsät, metsät hiljaiset, ma teiltä etsin rauhaa,
ma tahdon, tahdon nukkua kun poika metsämaan,
ma tahdon, tahdon herätä taas honkain huminaan.
* * *
Aamuni maa!
Siellä lasna mun kehtoni häilyi,
siellä nuorena vuorelle nousin
ma kamppailuun,
siellä miehenä suvantoon sousin
hohdossa kuun,
siellä päiväni kirkkaina päilyi.
Lempeni maa!
En sua unhota, unhota milloin,
näin harmaat luhdit ja pellot,
maat karjojen,
kuulin niemies kalkkavat kellot
kylän karjojen,
kävi polkua impeni illoin.
Unteni maa!
Siellä miettien painuin ma yöhön,
sain tahdon, tiedon ja taidon,
syvän syntyjä hain;
maa-emo, sun rinnoistas maidon
ma juoda sain,
sain voimia miehen työhön.
Ehtooni maa!
Sain kuin äidiltä hellän nuhteen,
sua kiitän, kun kestin ja voitin,
maa lauluni loi.
Soikoon hiljainen, sammuva soitin,
sulle soittoni soi
tullessa elämän viimeisen puhteen!