On iltakellot jo hiljaa soineet,
on pappilassa jo melu laannut,
ja rovastilla on hyvä mieli,
hän saunass' äsken on kylyn saanut.
Hän keinustuolista leposohvaan
ja leposohvasta keinustuoliin
nyt siirtyy arkana arvostansa
ja vaipuu sunnuntaisaarnan huoliin.
Hän miettii, miettii, mut järki seisoo,
on elo syntiä, kuonaa, kaarnaa,
hän saunass' aatteli helvettiä,
niin usein laittoi hän siitä saarnaa.
Mut vaikka kuinka hän siitä pauhaa,
ei seurakuntaa saa tunnonvaivaan,
ei piinaa helvetin usko kukaan,
ne hylkää senkin kuin ennen taivaan.
Hän kuulee... iltaista valmistellaan,
sais saarnan valmiiks jo kohta puoliin,
taas siirtyy rovasti leposohvaan
ja leposohvasta keinustuoliin.
Ei hiisku kyökissä sisäpiiat,
kun vanha ruustinna varpain kulkee,
hän pyyhkii miehensä lipereitä
ja vaatekaappien ovet sulkee.
Mut kirkkoherra vain hikoo hiljaa,
on paljon huolta ja virkavaivaa,
hän tylsän kynänsä kastaa tolppoon
ja vanhat paperit esiin kaivaa.
Hän haistaa ovesta paistinkäryn,
hän keinustuolissa kiikkuu, kiikkuu,
ja vanha kello se hiljaa naksaa,
niin aatos raskaasti lepoon liikkuu.
Niin, — yhtä samaa ja yhtä samaa,
hän loppuun saarnas jo kaikki aiheet,
hän lapset kastoi, hän naitti, hautas,
niin vieri vuodet ja ihmisvaiheet.
Mut hiljaa ruustinna kyökkiin kulkee,
hän varoittaa ja hän hyssyttääpi:
»hys, hiljaa, rovasti kyhää saarnaa,
mut teidän työnne vain kesken jääpi!»
Mut rovastilla on mieli muussa:
ois aika saada jo pala suoliin,
taas levotonna hän siirtyy sohvaan
ja leposohvasta keinustuoliin.
Mut onhan hänellä vanha saarna,
jos sitä muuttaisi tekstin mukaan,
jo siit' on vuosia —, ken sen muistaa,
ja tokko sitä ees kuulee kukaan!
Hän hymyy kuvalle Melanchtonin,
sen saarnan käänsi hän postillasta, —
hän kynän laskee ja huokaiseepi,
ja tuoli lakkaa nyt liikkumasta.
Ja alas otsalta »lasit» liukuu,
jo uni raukea silmät sulkee,
kun piiat kyökissä kuiskuttaapi
ja varpain ruustinna yhä kulkee.
Soi paistinpannujen riemun räiske,
ja vanha kello se käy ja kukkuu,
kun vanhan pappilan vanhaan tuoliin
nyt ukko kuorsaten hiljaa nukkuu.