Hän on ison talon poika ja tuhlaajapoika,
saa manttaalit kerran ja mannut,
isä raatoi ja raahasi, kylvi ja kynti,
tämä tikkua ristiin ei pannut.
Hän on hulivili hurja, on remseän reima,
lyö nakkia, pöydällä olvet,
yötansseissa hihkuu otsalla tukka,
käsi puuskassa, puhdissa polvet.
Hevoshuijari on hän ja markkinamies,
humun höyryssä mieltä ei karmi,
mitä sanoo pappi ja vallesmanni, —
mut isästä aina on harmi.
Olis ukko jo rahju ja raihnas ja kuuro,
sais vaarina näppiä nuolla;
ja kerran jos luovutti mannut ja maat,
niin saisi se vaikkapa kuolla!
Tukit samppanjavirrassa silloin uis
ja mäiskyisi männikönlaidat;
olis pojalla vitjat ja ankkurikellot
susiturkit ja simsettipaidat!
Joka yö sitä talossa mässättäis,
että kuuluisi kirkolle saakka!
Joka juomaripoika se yösijan sais,
joka maantien naikko ja naakka!
Niin vintiö vieraille kerskailee,
mut toista hän tolkkaa koissa:
isä pellolle ajaa pampullaan,
pojan röyhkeys on nyt poissa.
Hän on pelko, kun piiat pilkkailee
ja nauravat, katsoen kirnuun.
Mut annas, hän ruoskalla kostaa sen,
kun orhi se maantiellä hirnuu.
Kun ukkeli kuollut ja kuopattu on,
niin riemulla ei ole rajaa:
Pois alta, te loiset ja lenkarit, hii,
hei, ison talon herra kun ajaa!