Hullu-Hilppa, hullu-Hilppa,
kukas hullun tiet on tiennyt,
Hilpall' oli kerran onni,
rakkaus on järjen vienyt!
Kun hän tulee taloon illoin,
etsii lämmöksensä takkaa,
piiat pilkkaa penkin päässä,
kun hän laulaa, nauru lakkaa.
Ei hän tiennyt tuskain syytä,
kiersi niinkuin kiertää hullut,
yöpyi yöksi, laulain lähti,
Kärnään ei vaan koskaan tullut.
Mutta kerran pärttylinä
tuli niinkuin oikku ajaa
taikka muisto mieltä ohjaa,
etsi, raukka, rauhan majaa.
Seisoi Kärnä kartanolla,
viekkahasti silmä vilkkui,
tunsi syynsä sydämessään
vaikka irstas ääni ilkkui:
»Missä on nyt Hilpan heili!»,
niin hän pilkkas heikkopäistä.
»Unta näin mä, tyhmä neitsyt,
petollisen pojan häistä.
Miss' on Kärnän kultakruunu,
silkkivyöni kultasolki!»,
houri Hilppa, Kärnä karjui,
mustana hän maata polki.
Hilppa naurain kujaan juoksi,
katsoi taakseen, tieltä kääntyi,
kolme päivää metsää harhas,
sinne rämeen rantaan nääntyi.
Siitä asti ei oo Kärnä
monta tyyntä yötä maannut,
käy kuin vanha valapatto,
kirkoss' ei oo rauhaa saanut.
Kun hän sieltä kotiin kulkee,
syrjään synkän katseen luo hän,
vaimoltaan hän salaa syitä,
yksin käy ja yksin juo hän.
Öin hän nousee vuoteeltansa,
taijatkaan ei tautiin auta,
katsoo, katsoo kirkkomaalle,
vait kuin yö on, vait kuin hauta.