1.
Kuu hohti huoneeseen.
Ma hiivin hiljalleen
sun luoksesi ja hiukses hajoitin,
kuun kultaan välkkyvään
ja silmäis hämärään
ma vaivuin, kun sua salassa ma suutelin.
Niin hiljaa huojuttiin
me kauvas unelmiin,
kuu loisti niinkuin kuolinnaamio.
Ah, kylmää kuolemaa
me emme muistaa saa,
kun huolillamme hehkuu, sulaa suutelo!
Kuu paistoi heleään. —
Ken ajoi keveään,
kun ulkona nyt kulkusia soi?
On kuollut kylmä kuu,
mut ikkunalla puu,
mun armahani, talvessakin vihannoi.
Kuu paistoi ikkunaan,
me unhoitimme maan,
kun hiustes huumeessa ma hekumoin.
Kuun välkkeess' silmäs näin,
luo liian kauvan jäin, —
kuu yhä kummitteli kuolinnaamioin.
2.
Kuu nyt meni pilven taa,
taas on musta kaikki maa,
kuu taas kulkee niinkuin avaruuden aave.
Kylmä käsi kiemuroi,
kylmä ääni vastaan soi,
minne lensi lempeni ja helein haave?
Mistä kylmät sanat sait,
miksi itse oon niin vait,
outo mielen mykkyys maailmani täyttää?
Kuu yön tyhjän paljastaa. —
Miksen rakastaa ma saa,
kuolinnaamiolta kasvosi nyt näyttää!
En usko ma lemmen kuuhun,
mi välkkyi ikkunan puuhun
ja uuvutti unelmiin.
En usko hymyilyihin,
en sanoihin, en syihin,
en käärmeen kyyneliin.
Ma uskon kuoleman kuuhun,
mi välkkyy haudan suuhun,
mihin rakkaus laskettiin.