Oli tumma tie, jota kuljimme,
yötaivas peitti kuun,
tien varrella varjomme yhtyi
kuin varjot kahden puun.
Kuin varjot kahden paljaan puun,
min lehdet on surmannut syys,
niin kuljimme kahden ääneti
yö eessä ja äärettömyys.
Mut äkkiä pilvistä puhkesi kuu
kuin keltainen ruusupuu,
min varsi kultaisen kukkasen luo,
mi maahan kallistuu.
Maan lapsi, puoleeni kallistuit,
kuu katseissas kuultaen
yöhiljaisen lempesi ilmaisi,
ma ääneti tunsin sen.
2.
Yön käsi yllättää mun varjoni,
mun armahani!
Tien valkolumi edessäni hohtaa,
yön läpi katseeni ei sielus pohjaa kohtaa,
mun armahani!
Ma tahtoisin sun etees paljastaa,
mun armahani,
mun sydämeni; syliis sitten nukkua,
ma tahdon katsees syvään salakuiluun hukkua,
mun armahani.
Mun sydäntäni varjot vartioi,
mun armahani.
Sun mykät huules sydänovet sulkee,
oi, minne yössä kohtaloni tie nyt kulkee,
mun armahani?
Yön käsi syleilee mun omakseen,
mun armahani,
on kuilu välillämme, sill' ei pohjaa,
ei tuntematon tähti meitä onneen ohjaa,
mun armahani.