Puut kukissansa seisoi vierekkäin,
ma kuljin kanssas illan käsityksin,
ma suuren surun silmissäsi näin,
ma tunsin sentään kuinka kuljin yksin.
Ja lehti irtaantui kuin tiennyt ois:
jos liikkuis puut, ne ehkä rakastaisi.
Silmäini ohi sielus liiti pois,
myös oma sydän poissa olla taisi.
Ja välillemme nousi kummitus,
kuin joku unohtunut murheen muisto,
kuin ripsen alta kyynelkimmallus,
kuin pilven alla pimennyt ois puisto.
Ah, miksei rakkaus mua sokaise,
miks en saa suurta sanaa niinkuin muutkin,
miks yksin käymme, ihmisparat me,
kai kovaa kohtaloaan suree puutkin.