Ma muistan vielä iltahämärän,
mi kiersi harmaan kuistin, räystään kaaren
ja vinttikaivon, aitat, karjapihan,
sen alla järven, pienen koivusaaren.
Ja armas kesä-illan aurinko
jo kultakaukomailleen hiljaa vaipui,
ma kuistiin hiivin, missä hiljaa seisoit,
ja pääsi tietämättään taakse taipui.
Ma olin nuori ylioppilas,
sä seitsentoistias, kuin lapsi vielä,
sä olit niinkuin rauhallinen ranta,
ma tulin niinkuin myrsky riemun tiellä.
Sä olit ihana kuin ilmestys,
kuin sydänsykintäs ma vielä kuulen,
kun viinin huumaamalla huulellani
ma tunsin maidonviileen neitseen huulen.
Ma tulin niinkuin halla hiipien,
kun juuri puhkesit sä ensi kukkaan,
ma tulin unelmies ruusutarhaan,
kuin lehdet pudotit sä haavees hukkaan.
Ja kesä-ilta loisti lempeenä,
vain karja hämärässä jossain ammui;
kuin hyvästiksi riuduit rintaa vasten,
ja silmäs itki, silloin päivä sammui.
Sun jätin yksin yöhön, hämärään,
mun maailma taas kauvas myrskyyn heitti,
miks suutelin, kun päivä juuri sammui,
miks juuri silloin pilvi päivän peitti?