Illan minä ilakoin
kera neitten hakamaissa,
karjan kotiin kulkiessa,
ammui Ruusu, ammui Tessa
karjankellon kalkattaissa;
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Neidot nauroi, metsä soi,
tartuin lettiin kunnon, kiltin,
tumman Veeran, syttyi riita,
sotaan syöksyi Haukan Iita
kateeks kauniin Puupon Hiltin;
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Niin ne oli katsella
kuin on kolme ruusupuuta,
veräjällä sain ne paulaan,
kädet kiersin kaikkein kaulaan,
meinasin viel' antaa suuta;
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Kutti, kutti, kutti, hoi,
neidot katsoi salavihkaa
alta huivin punaraidan
naureskellen luona aidan:
pyh ja pyydä, pih ja pihkaa!
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Silloin suuta suikkasin,
pistin päänsä aidanrakoon,
mikä maidon, marjan tuoksu,
siitä sota, riita, juoksu,
kaikki juoksi kylään pakoon,
heiju, veiju, heiju, hei,
kuka neidoista sydämeni vei!
Oottakaahan yöhön vaan,
näyttäkää vain pitkää nenää,
aittaan suljen enkä säästä,
enkä koskaan karjaan päästä,
ettekä te teekkään tenää,
heiju, veiju, heiju, hei,
nuorin neidoista sydämeni vei!