1.
Maalla.
Yötä päivää sataa, sataa,
ei nää päivän, kuunkaan rataa,
kaikki, mikä pyrkii aurinkoon,
kalmankelmeeks kuihtuu, kellastuu,
tuuli ulvoo ullakkoon,
värjyy vanha pihapuu.
Märkä varis puussa keikkuu.
Loppui heinän, elon leikkuu,
loppui riihitanssit talkoineen,
niinkuin suruun vaipui aitanpää,
niinkuin miettis itsekseen
syksyiltain hämärää.
Tuvan lämpöön kömpii vaarit:
täynnä nyt on myllyt, laarit,
mieli täynnä illan ikävää,
takan tuli toivon tuikkeen tuo,
joskus huuli hyrähtää,
mykkä katse loiston luo.
Kaikki laululinnut lähti.
Läpi sumun syttyy tähti,
häilyy tupain tulet hämärään,
vilahtain vain hahmoo kalju kuu
avaruuden pimeään
niinkuin ammottava suu.
Maailmoita kiertää kauhu.
Tyynnä nousee tuvan sauhu,
tyynnä onneansa oottaa maa,
kerran päivä sulattavi jään,
vedenpaisumuksen taa
kyyhky kantaa lehteään.
2.
Kaupungissa.
Sade vihmoo, viima viiltää,
lyhtyin alla kadut kiiltää,
märät muurit varjon luo,
viemärit ne vettä juo.
Yöt on kylmät, harmaat aamut,
ihmiset käy niinkuin haamut
kotiin teiltään, toreiltaan
talven valtaa uhmaamaan.
Vihreet siniliekit hohtaa,
sähkö ilmass' sähkön kohtaa,
syttyy ihmissydämiin,
laulu laukee säveliin.
Alkaa kiihko kaikkialla,
muuraistyö nyt pesän alla,
voiman unta lisää yö,
heelmän kantaa kesän työ.
Kapse kiitää, kellot soivat,
lehdet katuun karkeloivat,
sähkö syttyy kaupunkiin,
työn ja taiteen temppeliin.
Yössä uinuu meri musta,
hautoo suurta arvoitusta,
pieneks muuttuu kaikki muu;
yli templin kohoo kuu,
apostolit kättään nostaa:
paha pahan teon kostaa,
rikos sortuu sortaissaan,
pyhä totuus perii maan.
Ilmassa on työtä, taikaa,
enteet uurtaa uutta aikaa,
sekasorron luotaan lyö,
nousee aamu, vaipuu yö.
Pusulassa syksyllä 1915.