(Sisämaan näkemys)
Kesäinen päivä länteen lankeaa,
luo ruskon mereen, suvisaaristoon,
kaukaiset purjeet puuntain lepattaa
kimmeltäin ulkoluodon louhikkoon,
miss' uivat haahkat, nousee hylkeen pää,
ja rantatyllin ääntä itkettää.
Kaupungin ääriviivat kaarestaa,
kun tornit taittuu sauhuun tehtaiden,
huvilat hohtaa, jahdit kelluaa,
ikkunat loimuu ilmitulehen.
Ja niemen päässä mänty köyrtyy vain,
muinoinen merkki merenkulkijain.
Kuin suuri peili meri heijastaa
taivaiden pilvilinnat vuorineen,
sen syvyyksiin kuin uneen uppoaa,
kuin ikuisuutta heijain hiljalleen;
korkeella merikotka kirmaisee,
sen aavevarjo veessä väreilee.
Ja kullanvihreänä illansuu
kuin paratiisi loistaa porteillaan,
ihanat ruusutarhat kangastuu,
etäiset rannat kohoo yli maan,
ja luodot lepää yllä vihreen veen
kuin suuret, harmaat hylkeet poikineen.
Käy meren rinta, tyynnä hengittää
suolaista voimaa jättikeuhkoillaan,
maan ääriviivat yhä kauvas jää
kuin ihmisunelmatkin uupuissaan,
niin rauhanraukeeks kaikki käydä voi,
kuin katse kuolevaisen sammuu koi.
Mykkinä mainingit vain hiljaa käy,
vain yksinäinen laine luotoon lyö,
ei ihmishahmoa nyt missään näy,
ja on kuin luomisajan alku-yö,
ens tähti on kuin arka aavistus,
ylitse kaiken kaartaa kaikkeus.