Valkeana vanha metsä hohtaa,
kiiltää, kuultaa lumitähtineen,
puista puihin sinisiimat johtaa,
oksain hilseet hajoo hiljalleen.
Kaikki on niin lempeää ja lauhaa,
honkain heloholvit kaareilee,
kaikki henkii suurta jumal'rauhaa,
maassa joulun valo vallitsee.
Vanha metsä pyhää untaan nukkuu,
tikka synnyinpuutaan naputtaa,
valkee metsäkana hämyyn hukkuu,
jänön jäljet kiviin katoaa.
Hanki peittää pientä muuraispesää,
kannot katoo villavaippoihin,
on kuin koivu miettis viime kesää,
liikkumatta miettii mäntykin.
Ei näy kyttää missään pensaan takaa,
ei käy koiranhaukku haassakaan,
vanha myrskyhonka maassa makaa,
tuulenpesät huojuu hajallaan.
Yksin metso pistää päänsä siipeen,
marjamättäistänsä unelmoi,
oravainen käpy-aittaan kiipee,
hiljaa metsän humuharppu soi.
Ja sen kielet soivat syvää unta,
rikos riistaa on nyt pyydystää,
lepoon pyhitetty luomakunta
jumal'hengellensä hymyää.
Metsä on kuin vanha, pyhä taru,
josta tuuli hiljaa tarinoi;
kaukaa kaartaa korpi karu,
siihen päivä säteet viistoon loi.
Salo hämärtyy ja varjot lankee,
mutta iltarusko loiston luo
latvoihin ja aukeen ahon hankeen,
vaaran yllä väikkyy valon vuo.
On kuin näkymätön käsi täyttäis
joulukynttilöillä kirkkaan puun,
taivaan silmä sammuessaan näyttäis
ilmestyksen yli himmeen kuun,
Joka luomisaikana jo nähtiin,
jolloin taivaankansi kirjailtiin,
tähdet sytyttävät säteet tähtiin,
uppoo avaruuden unelmiin.
Niinkuin jättihaamut seisoo vaarat,
luonnon kirkonpylväät portaillaan,
niinkuin hartauteen oksain haarat
kohoo rukoukseen korkeaan.
Revontulten suihkeet valon vyössä
suhisten käy yli tyynen maan
niinkuin Luojan sormet jouluyössä
siunaa rukouksen kuultuaan.