Abu Gjaffar iltahetket vietti
palatsinsa katoll' yksinään,
elämää ja menneisyyttään mietti,
katsoi tähtitarhaan välkkyvään.
Tummaan otsaan nousi rypyt syvät,
tuhat-öistä tähdet tarinoi,
hietikolla hohti santajyvät,
lammaspaimenien laulut soi.
Kameelien varjot vaipui santaan
kaukaisien palmukumpuin taa,
puolikuu nyt nousi taivaanrantaan
valaisten yön yksinkatsojaa.
Rinnastansa huokaus nyt lähti,
henki kohos avaruuteen päin,
yli Damaskuksen koirantähti
loisti salaa silmää räpyttäin,
välkkyi vanhan minareetin päällä,
yllä vanhan, pyhän puolikuun,
teittäin tulet loimui siellä täällä,
huus mueddin iltarukoiluun.
»Oi, te tähdet, jonka käsi pyhä
Allahin nyt mulle sytyttää,
mulle muistutatte, ylhät, yhä
parhaan nuoruuteni elämää!
Korkealla istun kunniassa,
kädet ystävän ei ultu käteen,
nään vain kurjat niskat kumarassa,
tavoittajat kullan, armon säteen.
Mit' on ihmisonni, kulta, valta,
kuka itseään ees hallitsee,
tuska tuikkii turbaanini alta,
katse tähtiin, tyhjään harhailee!
Profeetta! Saa jälkeläises surra,
maine, loisto ei ne rauhaa tuo,
vastaisuuden porttia en murra,
menneisyyteen aatos säteen luo.
— Olin kameelien kuljettaja,
tunsin onnen, jot' en tunne nyt,
mull' on ollut rauhan olkimaja,
ratsuin arot oon ma kiidellyt.
Silloin oli elo kaunihimpi,
sit' en takaisin ma koskaan saa,
sua muistan, beduiini-impi,
tuhat-öisen tarun Fatunaa.
Kaulallas soi pieni helmirivi,
jalkas juoksi niinkuin gasellin,
oisit kammioni kallein kivi,
lempipuolisoni suloisin.
Ruusupuista huiluani soitin,
niinkuin Houri liikuit luonain öin,
nuoren sydämesi lemmen voitin,
kuin mua ikävöit, sua ikävöin.
Haaremissa naisten jalat mattoon
hellään niin ei koske milloinkaan
kuin sun katsoessas tähtikattoon,
naurain tanssit yli hiekkamaan.
Arabeskin-hienot, upeet uumat
eivät viihdyttäneet mieltäni
niinkuin mustat hiukses, katsees kuumat,
hellät hyväilys ja hymysi.
Muistan kaivon, luona äitis majan,
josta kameelini illoin joi,
muistan rakkauden suuren ajan,
joka paratiisiks elon loi.
Tähtieni tarinaa en tiennyt,
vierineet on monet vuodet, kuut,
santamyrsky on sen majan vienyt,
aro kätkee Fatimani luut.
Nukkuu kaupunki ja palatsini,
puolikuu käy pilviin uinumaan,
kaukaa kotiin palaa kameelini,
mut ei armahani palaakkaan.
On kuin näkisin ma taika-unta,
katson yöhön, kaipaan Fatimaa
kuin ois kuollut koko valtakunta,
sydän autio kuin koko maa.
Missä sieluni nyt yössä kulkee,
Allah, Allah, häntä suojelkoon!
Kaliifi nyt raukeen silmän sulkee,
pitkä varjo lankee aavikkoon. —