Yksinäinen, syrjään jäänyt hauta,
alla salavan mi kalveen antaa,
muinaisajoistako hiljaa haastat,
miehestä, mi laski Suomen rantaa?
Hans van Sanden, kumma purjehtija,
ritari niin levoton kuin meri;
Schelden suisto näki nuoruutesi,
Vantaan ranta sielus majan peri.
Soturiko olit, elon nousulaineen
kanssa myrskykö sun tänne heitti?
Raju sydän sykki rinnassasi,
Suomen sammal viime polkus peitti.
Olitko sen lentolaivan päämies,
joka hyytää merimiehen verta,
outo näky, usvan julma leikki,
mies, mi iäti öin harhaa merta?
Eikö Hollannissa hautaa suotu
nähdä Pohjolasta urhon unta,
nyt ei maasi kukat hautaas varjoo,
sille sataa nyt vain unhon lunta?
Eikö henkes vielä rauhaa saanut,
painaako sun rintaas rikos musta,
yönkö salamoissa merimiehet
vielä katsoo kummaa kummitusta?
Ei! Kas kaikki syvä ihmistuska
ehtii retkillänsä loppurajan,
lankee lepoon, sovituksen laki
pyyhkii tieltään paikan sekä ajan.
Kevään linnut laulaa haudallasi,
matkamies, oot täällä hyvin maannut,
loppui synkän sielus harhailutkin,
Hans van Sanden, olet rauhan saanut.