Asui köyhä mökkiläinen
hovin herran lahjamailla,
oli vaimo, viisi lasta,
usein oli leipää vailla. —
Oli kirkas joulu-ilta,
joulukuuset kaikkialla
loisti helokynttilöineen,
mut ei mökin orren alla.
»Isä, isä!», virkkoi vanhin,
»onko joulu enkeleillä,
miksei meill' oo joulukuusta,
niinkuin muilla miksei meillä!»
Mies kuin mykkä murjotteli
kuin ei oisi kuullut mitään,
salaa pyyhki kyyneleensä,
kalseana katsoi itään.
»Tät' en enään kauvaa kestä»,
sanoi hän, »nyt metsään lähden».
»Hovin kasakall' on kaunaa,
älä lähde taivaan tähden!»,
virkkoi vaimo, »vahdilla on
pyssy, väijyy metsätieltä,
et oo lahjoin lepytellyt,
et saa joulukuusta sieltä».
»Onhan metsä täynnä puita,
yks jos kaatuu, kasvaa lisää»,
virkkoi vanhin, nuorin lapsi
katsoi kyynelsilmin isää.
Pystyyn nousi mökkiläinen,
tunsi rinnan keveäksi,
lyhdyn otti, tempas kirveen
penkin alta, metsään läksi.
Ehtooksi jo päivä päättyi,
takan tuli yhä hiipyi,
yhä lapset odottivat,
yhä, yhä isä viipyi.
Juoksi vaimo metsätielle,
yhä juoksi, yhä huusi,
löysi miehen murhattuna,
kädessänsä joulukuusi.
Vaimo nosti ruumiin kelkkaan,
kiskoi, kiskoi kotiin saakka,
raskas oli rakas taakka,
raskahampi tuskan taakka.
Raskaammalta tuntui, kun hän
kuuli riemun oven takaa:
»isä, isä toi jo kuusen,
miksi isä maassa makaa?»
»Orponi, te onnettomat,
ei oo teillä enää isää,
yks jos taivaan tähti sammuu,
syttyy aina toinen lisää!»
Ei se joulu joulu ollut
eikä uusi vuosi uusi.
Lapset itki illat pitkät,
kujaan kuihtui joulukuusi.