Hovin herra, Miitti herra
oli kauhein Karjalanmaan;
kun Kansa tarinoi illoin,
häntä kiroten mainitaan.
Oli Menna orjista uljain,
joka poltteli miilua hälle,
niin ratsasti herra kerran
ja sanoi huutaen tälle:
— »Tuo, orja, nyt vaimosi tänne,
älä kotiin iäksi jää,
häll' on uhkeat, täyteiset rinnat,
hän voi mua hyödyttää!»
— »Hovin herra, Miitti herra,
tuli työssänne harmaaksi pääni,
ens yöks hänet luoksenne saitte,
kun mull' oli nuorena hääni».
»Mitä hulluja haastat, orja,
ei nyt ole häittesi yö,
tuo vaimosi, kuulit jo kerran,
muuten kymmenniekka sun lyö».
— »On kotona vaimoni sairas,
hän synnytti lapsen yöllä,
hänen suokaa levätä, herra,
minä korvaan sen kahden työllä!»
— »Mitä lapsesta haastat, hullu,
se kotihin jäädä voi,
tuo vaimosi, muuten muista,
sata raippaa selkääsi soi!»
Meni Menna ja vaimonsa nouti,
joka yöll' oli hovissa kerran...
Nyt tuotihin koiranpentu,
oli käsky se Miitti herran.
— »Täss' on rotukoirien pentu,
jalo, puhdas on sukupuu, —
nyt polvistu, anna rintaa
niin paljon kuin janoo sen suu!»
— »Oi, laupias Miitti herra,
näin älkää sortako, älkää —,
mun lapseni kotona kuolee,
se itkee ja huutaa nälkää!»
— »Johan kuulet, mun pentuni kuolee,
jos ei se nyt maitoa saa...
se on kalliimpi kuin sinun pääsi,
kuin on mökki ja mökkisi maa.
Tuo, kymmenniekka, jo raipat,
pane naikkonen jalkapuuhun,
niin katsomme, eiköhän sitten
pane nänniä koirani suuhun!»
— »Oi, armoa, armoa, herra,
mulle Luojani maidon soi,
tätä tahdo ei taivahan herra,
tätä en minä tehdä voi!»
Nyt tallihin vietihin vaimo,
veriruskeeksi selkänsä taipui,
taas itkien miilulle tuotiin,
hän maahan polville vaipui.
Mies synkkänä miilulla seisoi,
hovin herraa hän tuijotti nyt,
kuin miilun hohdossa katse
ois veitsestä välkkyillyt.
Ja vaimo vaikersi maassa:
»tämän teen minä lapseni tähden —,
tulin tänne nuorena naurain,
nyt murtuen vanhana lähde»».
Hän paljasti raikkahat rinnat
ja itki nyt pienoistaan,
hän koiran syliinsä nosti,
hovin herrapa naureli vaan.
Mut silloin ponnahti Menna,
kun vaimo kasvonsa peitti,
nurin niskat hän koiralta väänsi
ja miilun liekkihin heitti.
— »Sä koira, sä orja, sä konna,
nyt syököön sun silmäsi lies!»
Ja illalla onneton orja
oli sortunut, sokea mies.
Hän karkasi kolkkoon korpeen
ja multamajassa piili,
sinne miiluun hän suistui kerran
ja hiiltyi kuin musta hiili.
Tuli poltti samana yönä
poroks kauhean kartanon,
sen kirottu isäntä itse
sen kanssa kaatunut on.