Seisoi muinoin synkkä saarilinna
Suomenlahden punakalliolla.
Karppi, linnan herra tornistansa
katsoi merta kotkan katsannolla.
Vieressänsä vieno Ilma impi,
karjalaisten kukka, armas alli
kaiutellen kultakanneltansa
tuulen tunteitansa soutaa salli.
»Näätkö, isä, pilkun pimeästä,
viel' en vainohaahta nähdä saata?»
— »Siellä lentää Siggen laivakorppi,
etsii hämärässä meidän maata!»
»Sigge urhon tunnen tarinoista,
kuulen niinkuin häiden soiton yöstä,
sotaharput soi, miks, isä, annat
Siggen haahden salakariin syöstä?»
»Sull' on Suomessakin sankareita,
älä kuule tuulen tarinoita,
Sigge Sigtunasta mittaa miekkaa,
Karpin viekkautta ei hän voita!»
Näkyi punapurjeet taivaan takaa,
yltä ympäri jo myrsky riehui,
iski Karppi tulen tervassoihtuun,
käärmeen lailla surman lieskat liehui.
Luuli Sigge tulet tuttavikseen,
ohjas maihin lohikäärmelaivan
viekoittavaa virvatulta kohden,
niin sen myrsky luotoon murskas aivan.
Kitsas Karppi ryösti laivan aarteet,
kytki Siggen tornin komerohon,
mutta Ilma usein illoin itki,
katsoi kauvan ilta-aurinkohon.
Ootti Sigge talven tornissansa,
tornin päällä leijui korpin siipi,
kantoi siiven alla vienot viestit,
impi soitti, haaveissansa hiipi.
Suli sydämet kuin meren jääkin,
Karppi aarteitaan vain kätki, säästi,
kerran yöllä hiipi Ilma torniin,
Sigge sankarin hän pakoon päästi.
Poltti Sigge kaikki Karpin laivat,
viimeisellä itse immen nouti,
sotaharpuin lähtölaulun soitti,
länteen punapurjein kotiin souti.
Heräs Karppi, katsoi mustin muodoin
kauvas katoavaan vainolaivaan,
Karppi puri kättään, polki maata,
vannoi vainovalan kautta taivaan.
Kuului kirveen kalske telakalta,
Karppi laivanastat nastaan lyötti,
Karppi Karjalasta kutsui miehet,
sotasopiin kaikki miehet vyötti.
Mutta Sigtunassa häitä juotiin,
Ilma istui kultaistuimellaan
kruunu päässä Sigge sulhon kanssa,
leikki jalokivisormuksellaan.
»Kuule Sigge, näin niin kummaa unta,
öiset henget minut valtaan saivat,
kalvan kalskeen kuulin, hurjat huudot,
merellä näin verivainolaivat.
Isän näin ja mustan merikorpin,
jonka silmät iski kipinöitä
yli Sigtunan, mi tuleen syttyi,
isä valvoo, miettii koston töitä!»
»Älä pelkää, Ilma ihanani,
tanssi, niin sun entees humuun hukkuu,
vartijani valvoo porteillamme,
isäs linnassaan nyt tyynnä nukkuu».
Kuului häiden helske Sigtunassa,
sotaharput kertoi urhon työstä,
nukkui päihtyneinä portinvahdit,
silloin sotahuuto kaikui yöstä.
Karjui karjalaisten kiroukset,
eellä Karppi käytti pitkää kalpaa,
tuliraunioina kadut roihui,
turhaan Sigge iski ovensalpaa.
Tanssi taukos, Karppi syöksyi linnaan,
saliin tuli tungos, pakokauhu,
Ilma impi kaatui kammiossaan,
tuskiin tukahutti surman sauhu.
Linnan portin luona soti Sigge,
kaatui, kun jo miehet toivat avun,
Karppi näki Ilman niinkuin aaveen,
kalmankelmeet kasvot läpi savun.
Läksi Karppi merta kyntämähän,
julma sydän itki lempilastaan,
kaukaa saarilinnan tulet tuikki,
musta korppi lensi maalta vastaan.
Tunsi Karppi kalman lempilinnun,
keulapuullaan seisten niin hän kuoli,
hetken korppi leijui Karpin päällä,
katos yöhön niinkuin musta nuoli. —