Niinkuin vanha, harmaa haukka
yksin oksallaan
istui noita, Aslak Smaukka
kodassaan,
huojui hiljaa sekoitellen pataa,
tutki ikuisuuden rataa.
Venheet vierii järvenselkää,
airot hiljaa lyö,
vieras väki noitaa pelkää,
niinkuin yö
loihduin vainovienat löi hän pakoon,
kun ne saapui saaliinjakoon.
Pelko myrkyn mieliin valaa
niinkuin kylmä kyy,
miesten täytyy tulla salaa,
kalvaa syy,
hiljaa räppänälle yksi nousi,
katsoi kotaan, värjyi jousi.
Liikkumatta istuu noita
pataa sekoittain,
tutkii varjokuvioita,
vaiti vain
huomaa alla aavan tähti-aamun
kuvastuvan haamun.
Tuli loimuu, räiskyy rasvaa,
varjo kumartaa,
vaarass' saamin sisu kasvaa,
voiman saa,
taljan alta tapparan hän nostaa,
viime veriin tahtoo kostaa.
Hän se nosti taudin, turman,
vihat veriin loi,
siks ne vannoi hälle surman,
säilät soi,
mutta vielä seidan hahmo uhkaa,
viel' ei ole kota tuhkaa.
Karjahtain hän kaatoi kodan,
miehen puhki löi,
nosti hiitten hurjan sodan,
silmin söi,
kynsin hampain kamppas kauhun yöllä,
puukko suussa, kirves vyöllä.
Aamusyössä iskut sinkui,
henget raivoissaan
tuntureilta viimoin vinkui,
yli maan
niinkuin veri vuotanut ois kuusta,
kirot kimpos saamin suusta:
»Niinkuin sudet porot veitte,
susi suden syö,
itselle näin turman teitte,
täyttyi työ,
saamit syvyyksiin te voitte suistaa,
saamin kirot saatte muistaa!
Kuulkaa kirot, kuulkaa taika,
tulee tilin yö,
tulee teille kammon aika,
tuli lyö,
niinkuin karkoititte meidät täältä,
hajaannutte maanne päältä!
Seitain henki nousee yöstä,
ken sen saastuttaa,
kertoo viime saamin työstä,
katoaa,
hukkuu hankeen, kuolee yömaan puoleen,
sortuu saamin noidannuoleen!»
Niin hän huus, kun henki lähti.
Seitaan siirtyen
sammuiko kuin pohjantähti
pilvehen?
Kivikasvoin hohti seidan haamu,
yli saamin seestyi aamu.
Vienalaiset tyrtyi tenhoon,
seitaan syöksyen
kaatoivat sen vainovenhoon
kiroillen,
järveen suistui seita, laidat taipui,
sinne surmamiehet vaipui.
On kuin seudun lumois loihtu,
vaikkei seitaa näy
sammuu kalamiesten soihtu,
taru käy:
niin sai surman viime velho saamein,
kerran täyttyy kiro kaamein!