Paavo Korhosen muistolle.
Kuuluu kylästä häiden helske,
kalsun kylmästi järveltä tuulee. —
Aallot ajavat laulajan purtta,
laulaja soutaa, kuulee ja kuulee:
hiutuu helske hyminään,
syksy päivän päilyntään.
Ympäri rantoja keltaiset koivut
kelmeten nuokkuvat kalman untaan,
kyllyyden kankeus, runsas raukeus
lankesi luontoon ja luomakuntaan.
Sillalla kahden taivaan ja veen
liukuu venhe verkalleen.
Soitteli laulaja suurista häistä,
pirtin päässä hän istuen illoin
muiden onnesta lauleli muille,
itse ei onnea tuntenut milloin.
Muille ne raikuvat riemujen häät,
miks runoniekoill' on harmaat päät?
Kuuluu kylästä häiden helske;
rannan paadella istuvi impi,
kaunis on katsella syksyinen seutu,
kallehin ystävä kaunihimpi.
Käsiin hän kätkevi suruisen pään,
miksi hän itkee niin yksinään?
Näyissä kuultaa laulajan sieluun
nuoruuden, lemmen loistavat päivät,
paimenen soitto ja miehuuden maine,
untensa usviin kaikki ne jäivät,
varjoihin peitti ne murheen yö,
iäinen kaipaus sydäntä syö.
Taivasta kahmaa pitkäisen pilvi,
viima kun viiltävi järvien pintaa,
armoton aavistus, ehtoon enne
vihlovat laulajan sairasta rintaa,
hiljaa tuulet venhettä vie,
loppuuko kaikki, loppuuko tie?
2.
Nyt morsianpiiat laulaa:
»käy kisaan ylkämies,
ei puutu meiltä pitoja,
nyt ruusut täyttää ties!
Nyt, morsian, anna kättä
ja sormet sormiin lyö
ja helykruunus kullassa
nyt tanssi koko yö!
Nyt kiiruhda, nuori neito,
sä muuten jälkeen jäät,
vain kerran kasvaa myrtinpuu,
vain kerran meill' on häät!
Nyt pyörähdä, poika, piiriin
ja huomentuoppi tuo,
nyt nosta neitos laipioon
ja naura, nauti, juo!
Ken rannall' ikävöipi,
kun vaahdot vaikeroi,
taas piirist' onnen ottakoon,
kun polskan sävel soi!»
Niin morsianpiiat laulaa,
ken sitoo seppelpäät!
Ens vuonna myrtti kukkii taas,
ja kell' on silloin häät!
3.
Vait, hiljaa! — ken sen kuuli?
Kuin outo ääni sois!
On lauluniekan huuli
kuin kelmee kuu,
mi järveen kuvastuu.
Pois mieli minne, pois!
Nyt sielukellot soivat
maan multaan nukkumaan,
maan vaivat vaikeroivat,
yö tuudittaa
kuin äiti laulajaa
kuun kultakehdossaan.
Jo häiden helske haihtuu
kuin saapuis suuri yö,
niin oudoks seutu vaihtuu.
Kuin Tuonenmaa
veen takaa haamoittaa,
syysaallot liejuun lyö.
Hän veneen pohjaan vaipuu,
maa mustuu silmissään,
ja rinnass' sammuu kaipuu,
nyt salamoi,
kuin siiven suihke soi,
hän häipyy hämärään.
Ja yksin venhe soutaa
tuon tumman rannan luo,
ja Tuonentyttö noutaa
ja laskee pään
nyt syliin lepäämään
ja raukeen rauhan tuo.
Kuin unta nyt hän muistaa
maan immet iloineen,
kuin sävellainein luistaa,
ja aukee tie,
mi Tuonen tarhaan vie,
yön maahan hiljalleen.
Hän seppel päässä kulkee,
kun piiriin tervehtäin
jo Tuonen immet sulkee
nyt kukkavöin,
ja iät ikävöin
soi soitto itkijäin.
Kuu kiertää Tuonen tarhaa
kuin väike viikatteen,
mut yksin venhe harhaa
tuul'ajollaan
kuin aave varjoaan
pois yli vieraan veen. —