Jean Sibeliukselle omistettu.
Kulki poika polkuansa,
metsään yöllä yksinänsä,
ootti omaa säveltänsä,
etsi omaa itseänsä.
Neuvoi kylä kysyjälle:
ei oo sulle soitto suotu!
Moitti mahtimestaritkin:
laulajaks' et liene luotu!
Poika kulki, poika mietti,
poijes keijut karkeloivat,
kylän äänet hämyyn hukkui,
simapillit sekaan soivat.
Poika suri säveltänsä,
sydän sykki värähdyksin,
sävel itki soittajaansa,
itseänsä itki yksin.
Yhtyi matkaan Manalainen,
kysyi pojan surun syytä,
kuljetutti kauvas korpeen,
kolkko korpi huokui hyytä.
Puhui poika huoliansa,
kuinka yksin sävel sykkää;
katsoi taakseen eikä enään
nähnyt matkamiestä mykkää.
Silloin suli suru suuri,
kanneltansa poika käytti,
oikeat ja omat soinnut
ihanina ilman täytti.
Ja hän soitti, kulki, soitti,
kaikki pelko oli poissa,
syntyi luomisilon ihme,
eräs henki haltioissa.
Ja hän kulki ja hän kuuli
oudon äänen metsää pitkin:
minä oon sun säveleesi,
sua ma surin, sua ma itkin!
Miksi eksyit erämaahan,
kysyit kuulta, kysyit puilta?
Sydämessäs syntyi sävel,
jota turhaan etsit muilta!
Puhui tuuli tarinoitaan
jättiläisten luomistyöstä,
ja hän kulki ääntä kohden,
silloin päivä puhkes yöstä.
Ja hän kulki ja hän soitti,
loisti taivaan porttipielet,
laulun laaksoon niin hän kulki,
soitti sadat satakielet.
Luonnon pyhät salasoinnut
nuoreen sieluun hiljaa hiipi,
niinkuin aurinkoon hän astui,
eellä leijui suuri siipi. —