Niinkuin sairas lintu lentää yli metsän
lentää aatos yli elon erämaan,
yksinäisen linnun kummallinen kaiho
ajaa sitä kauvas yli oudon meren,
kauvas tummaan tuntemattomaan,
missä ilta-pilven kultaruskon takaa
hohtaa unelmien suuri ihmemaa,
miss' on aina kevät kukkineen,
toivoineen ja lemmentaruineen,
miss' ei yötä oo, ei kuolemaa. —
Siellä jossain loistaa lepopuu
aamu-aurinkoisen sätehissä,
luona paratiisinihanaisen lammin,
lotuskukkain kelluessa, hiljaa kimmeltäin
siniväreilyjen vanaveessä,
johon suuri, harmaa siipi heijastaa.
Siellä nukahtaen laulun lepopuullaan
näkee lintu unta matkastansa
laulaaksensa päivän koittehessa,
virkistyen valon väikkyessä
kaiken ikivoiman alkulähteen luona,
laulaaksensa laulun elämälle
muiden lintuin vienoin viserryksin
säestäissä sydänsävelillään
siellä unten, uskon, toivon maassa.
Lennä, lennä, sairas lintuseni,
löydät ehkä vihdoin lepopuusi
elon meren yli päästyäsi
kirkkaan korkeampaan maailmaan,
matkoiltasi yli vilpoisien vetten. — —