1.
Räystäät tippuu vettä,
sotkuinen on tie;
pitkin syvännettä
jäitä virta vie.
Öin käy viima jäinen,
tummuu salmensuu;
nyt on pääsiäinen,
puhkee piilipuu.
Paista päiväkulta,
kyll' ois aika jo,
sulata jo multa,
armas aurinko!
Päästäjä, oi, päästä
vedet virtoinaan,
elonpuutain säästä
kukkiin kohoomaan!
2.
Nyt kirkot loistaa, urut humisee,
ja pääsiäistä helein hymnein juhlitaan,
on ilmassa kuin joku ihme, ilmestys,
kun kevään nuori henki liitää yli maan.
Ma kammiossa istun itseksein,
niin harmaan raskaaksi jo ilta hämärtyy,
ei humise ees hongat uniuruillaan,
on yksinäistä näin, ei oo se muiden syy.
Oi, yksinäisyys, hyvä vieraani,
mi ennen lohdutit ja tuudit lepohon,
sä liian, liian kauvan viihdyit majassain
ja muistutit, on elo ontto, onneton!
Kuin puhdas neitsyt ennen hiivit luo
ja loitsit huolet hiudehienoon haaveeseen,
sun henkes aatoksiini kumman kaihon toi,
raukeena rauha laskeutui sydämeen.
Kuin vanha, vakaa vaimo nyt sä käyt,
sä ankarana kuiskaat mulle kuolemaa:
jo vanhenen, sen sairas sydän sanoo myös,
mua hiljaa puoleensa jo vetää harmaa maa.
Mut kun ma kaukaisuuteen katseen luon,
ma yksinäisen, kevätkirkkaan tähden nään,
ma nousen, tunnen uuden voiman veressäin,
ja nuorrun, hämärästä nostan pystyyn pään.
3.
Ma kuulen korvissani kummat kellot,
ne kuulen vain, en nää ma soittajaa,
ne kaukaa avaruuden aavikolla heiluu,
ne taivaan kantta pitkin kumajaa.
Ken soittaa mulle pitkääperjantaita,
maan heräämistä, uutta elämää?
En näe häntä, syvyydessä yössä seison
ja läpi sielun soitto heläjää.
Ken olet, soittaja, sun soittos kutsuu,
se täyttää tyhjän kolmisoinnuillaan?
Ihanan ikikevään kirkkauteen kohoo
nyt sielu kaukaisuuteen yli maan.
Ja kärsimyksen kuilut alas vaipuu,
taivaiset näyt silmiin kangastaa,
hiutuva hyminä soi kantain kaikkisuuteen,
kun kirkkauden kellot kumajaa.