1.
Niin vinhasti viimat ruutuhun lyö,
on kolkko ja kalsea syksy-yö.
Ma mietin tullessa tuulen,
kun lapsen itkun kuulen.
Siell' ullakon lapsi ei unta saa,
oi, koska sen kätkevi syksyinen maa
ja kelmää sen hohtavan huulen,
kuin enteen yössä kuulen!
Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
pian loppuu sen lapsen vaivainen tie,
niin mietin ja tullessa tuulen
kuin rintani itkun kuulen.
Ja vinhasti viimat ruutuhun lyö,
mun kynäni seisoo ja taittuu työ,
ja verille puren ma huulen,
kuin kuoleman kulkevan kuulen.
Ja tuuli se viiltävän viestin vie,
jo elämän taistelu loppunut lie,
niin mietin ja tullessa tuulen
mä ääneni yössä kuulen.
2.
Lensi, lensi lehti,
kun se maahan ehti,
kysyi emo maa:
»etkö lentää saa!»
Lehti vastas ensin:
»vapauteen lensin,
tunsin, siivet sain,
miksi maata hain?»
»Etsit jotain suurta,
nyt sä verhoot juurta,
emos voiman saa»,
vastas vanha maa.
»Joko syksy ehti?»
kysyi pieni lehti,
»tahdon tanssimaan,
taas ma siivet saan».
»Kasvanut et hukkaan,
kohoot uuteen kukkaan,
nyt saat nukahtaa!»,
vastas vanha maa.