(Ivar Aroseniuksen taulun johdosta)
Ma nään sen vanhan, kummallisen talon,
kun iltahämy hiipii kaupunkiin,
nään verhon läpi kellertävän valon,
mi tuutii utuisihin unelmiin.
Ma seisahdun ja vaivun haaveiluuni,
ma katson huoneen hämyyn himmeään,
min taustalla kohoo valko-uuni,
sen reunuksella kynttilän mä nään,
ja vanhan kellon, joka mittaa aikaa.
Elämän liekki, lämmin kotilies,
ne luo mun muistooni kuin lapsuustaikaa
vaikk' en oo lapsi, oon jo aikamies.
On kuin ma kuulisin tuon kellon rapseen,
kun kynttilästä valo lankeaa
tuon uunin eessä seisovahan lapseen,
mi liekkiin lumottuna tuijottaa.
Kai äiti äsken perhepuuhiin hiipi,
mut lapsi sitä ei nyt huomaakaan,
on lapsen sielu niinkuin perhon siipi,
jok' ei voi vielä luoda lentoaan.
Hän tuijottaa kuin elon arvoitukseen,
on kirkas kimmel sinisilmissään,
hän syntyikö vain ikikaipaukseen
vai riemuntäyteen, suureen elämään!
Kun kerran silmiltänsä väistyy verho
ja elon raakuus rikkoo unelmat,
voi polttaa siivet niinkuin pieni perho,
kun lemmen virvaliekit lumoovat.
Hän onko lapsi yön vai päivänvalon,
hän ehkä itse leikkii tulellaan
ja surmaa sydämet — ja kotitalon
hän suruun suistaa omaa pahuuttaan.
Hän ehkä palon jälkeen yhä paatuu
ja maailmat näin syöksee turmioon
tai omaan onnettomaan tekoon kaatuu
vaikk' oli luotu iloon, aurinkoon.
Nyt ihmetellen katse liekkiin vaipuu,
luo onni rusohohtoon pienen pään,
on silmiss' elon korkein, kirkkain kaipuu,
hän katsoo omaa elon liekkiään.
Kuin sydän sykkii kello suurta rauhaa,
elämä kulkee, kiitää kiihkeään,
ulkona elon raaka ratas pauhaa,
luo valo varjon huoneen hämärään.