En tahdo runoillani ruikuttaa,
en muita säkeissäni syytä,
vaikk' kauvan syötinkin ma povellain
niin monta myrkyllistä maireen kyytä.
Ne kutkuttivat pahaa povessain,
ne sanoi sitä hyväilyiksi,
kun maireen myrkyks sitä sanoi muut,
en niitä tuntenut ma silloin kyiksi.
Ma ivan atuloilla iskin taas,
ja nousin taasen voimin uusin,
maakuoppiinsa ne kaikki kiemuroi,
kun niille inhoni ma julki huusin.
Maan alla nyt ja päivää karttaen
ne pohtii pimeyden töitä,
ei tähdet sammu eikä huku maa
vaikk' kyyt nyt käyvät yöllä käräjöitä.