Mä istuin illoin kanssa narrien,
kun mua ne kehui, kylmänä mä pysyin,
kun niitä kehuin, pöyhistyivät peikot,
ja naamat venyi, kun ma syytä kysyin.
Kas tosi valheen taakse takertuu,
ei ihmiset nää kuolinnaamioita,
ja nahass' istuu pieni, rakas minä,
on monen aatokset vain numeroita.
Ne toivoo usein toisen kuolemaa,
ne eksyy monen sielun salamurhaan,
käy konna niinkuin suuri valtaherra,
muut vankilastaan heille huutaa turhaan.
Ne näyttää kauniin kuvan itsestään,
ne ruman, rivon kultakuoreen peittää
itsensä nostaakseen näin yli muiden
ne toisten maineen tunkioilleen heittää.
Vain elämän, sen kasvun vuoksi vain
ma siedin näitä pikku tunkioita,
en koskaan laskenut; kun kysyin syitä,
ne näytti mulle aina numeroita.
Nuo vaakamestarit ja laskijat
kai syntyi rahoina ja niinä pysyy.
Kas rahoilla on aina kaksi puolta,
ja viisas vait on, hullu liikaa kysyy