1.
Ma tahdon nähdä rauhan suurta unta
ja unta, että kerran ihmiskunta
päämaaliin kohoo kauvas korkeaan
ja levon löytää, lunastetun maan.
Kun kiistaa, kateutta kaikkialla
on kaikki tämän taivaankannen alla,
niin toiset tuijottavat taivaisiin
ja toiset tulivuorten uumeniin.
Kun maailmoiden rantaa samoo sauhu,
ja raunioilla asuu tyhjyys, kauhu,
niin Aave ratsastavi yli maan,
ja Nälkä nauraa hänen takanaan.
Hän hevon kylkeen painaa kannuskärjen,
on niinkuin, koska hulluus huumaa järjen,
kun ihmisrinnan peto raivoaa,
käy päivä pilveen, on kuin häpeis maa.
2.
Mies sairas maassa vaivaa vaikeroi,
auringon iloon hänet Luoja loi,
nyt kentän ääreen vaipuu veriin mies,
nyt tulee turma, iki-yö kenties.
Hän vaipuu horrostilan unelmiin,
hän vaeltaa nyt pieneen kaupunkiin
ja kylään, veräjän hän aukaisee
ja tuvan ikkunasta katselee.
Siell' istuu vaimo, kehrää lankojansa,
hän hiljaa laulattavi lapsiansa,
ne rukin ympärille kokoontuu,
ne kuuntelee, ne kummaa oudoksuu.
Ja vaimo nousee, puita pesään lisää,
ja on kuin lapset hiljaa kutsuis isää,
ja on kuin aukeis silmän autereet,
ja helmaan hukkuis ujot kyyneleet.
Ja katseet kysyy, vaimo karttaa lasta,
pois kääntyy, katsoo ikkunasta
kuin näkis yössä haamun, kiljahtaa
ja lattialle kaatuu, raivoaa:
»Oi, maailma, tuo rauha tuskan tiellä,
oi, kuinka kauvan kirot kestää vielä,
oi, lapset, leipää, leipää, rukoilkaa —
jo sammuu aurinko ja hukkuu maa!»
Ja ilmass' suihkaa, pommi viiltää valoon,
maanjäristyskö iski kotitaloon,
ei naisten, lasten sydän enään lyö,
ja kaiken peittää pimeys ja yö! — —
Mies hourekauhuistansa hetkeks havaa,
ei, ei, hän ei voi jäädä, oven avaa,
hän ehkä vielä pelastaa ne voi!
Taas kuulasade yli kentän soi.
Mies herää, luonto vihdoin levon tuo nyt,
kuin äidin rinnoilta hän jotain juo nyt,
hän avaa silmät, syliin vaipuu pää
ja — sisar Sääli hälle hymyää.