Sä leijut näyttämöllä niinkuin keiju
ja hetken hurmioissa elät silloin,
ei mieles perhona nyt enään leiju
mun luokseni, kuin ennen suvi-illoin.
Yleisön suosio nyt huumaa mieltäs,
on heistä hymyilysi armon suomaa.
Sä poimit runsaat tekoruusut tieltäs,
kuin taitos oisi suurta taideluomaa.
Käyt sadun seikkailuihin seikkailuista,
nään onton loistos, aatos ahdingossa;
sua hiukan muovasin, sit' et nyt muista,
kun katsojana istun aitiossa.
Sanaton kaiho rintaa kouristavi,
ma katson niinkuin syvän kuilun juovaan.
Sä olit kerran muokkaamaton savi,
nyt rikon usein sen, min yksin muovaan.