Ma nään sen vanhan, vanhan vaimon,
kun yksin harhaan vieraan kujan perää.
Pää painunut on yli kudontansa
kuin purkaisi hän muiston lankakerää.
Ma silloin muistan vanhan, vanhan äidin,
mi aina yksin illoin sukkaa kutoo,
hän miettii mua, kujan kulkijata,
ja silmukkahan surukyynel putoo.
Ja silmut sekaantuu ja sormet puutuu,
ja pitkin lattiata puikko kierii. —
Niin valuu yksinäiset kyyneleensä,
niin yksinäiset viikot, vuodet vierii.
Hän puolisokeana hiljaa kutoo
ja näkee hellän, aina alttiin vaivan.
Kuin silmun silmuun, muiston muistoon solmii
niin kunnes lanka kerran kätkee aivan.