Kun yö jo vetää verhon
ja varjoon vaipuu maa,
niin kaiho valtaa perhon,
ei enään se rauhaa saa,
se virvatulta kohden nyt iloiten karkeloi,
kuin unta hienot silkkisiivet, soi, soi, soi.
Miks kohtalo ne johti
vain yöllä tanssimaan,
kuin aurinkoa kohti
ne kohoo lennossaan?
Mut korkealle eivät ne koskaan lentää voi,
kuin onnettomat henget siivet soi, soi, soi.
On päällä valetulta,
mi aina eksyttää,
on alla musta multa,
sen tahra siipiin jää,
mut lentämähän Luoja ne vapaina valoon loi,
uin unta hieno silkkisiivet soi, soi, soi.
Kun vihdoin aamu koittaa,
ne vangitsevi maa.
Kun suuri päivä koittaa,
taas vaijeta ne saa.
Ne väsyy, vaipuu, eivät ne enään nousta voi,
kuin kalman unta utusiivet soi, soi, soi.