Mitä olen, sit' en tiedä,
mitä olit, tiedän hyvin,
tiedän, ettei meiltä viedä
sitä, mik' on meissä syvin.
Tunnen, että vainaat elää
sielussamme, muiston mailla,
vielä hellä äänes helää
vaikk' oot aineen kuonaa vailla
Korkeen kuvan muistos manaa
ylös valoon haudan yöstä,
sana salaa tapaa sanaa,
kertoo jättinaisen työstä.
Kuka katsoi palkkapiikaa,
kuka vaali köyhän lasta,
mikään työ ei ollut liikaa,
kuolema sen voitti vasta!
Kuinka olit suuri, syvä,
määrätön kuin valtameri,
niinkuin suven henki syvä,
rauhallinen rintas veri.
Sulta sain ma työhön voimaa,
seppelöitsi elo pääni,
turhuuksista mua soimaa
sisäinen ja lämmin ääni.
Varoitat kuin eloss' oisit,
erheen kurjan kuilun suulla,
on kuin vielä tarinoisit,
vastauksen voisin kuulla.
Muistan niinkuin suuren sadun,
rakkauttaan vainaat jakaa,
monta kovaa sanaa kadun,
ahdistain ne ajaa takaa.
Mutta tunnen anteeksannon,
riemuun riutuu kaikki kaipuu,
elämäni valoon vannon,
sovitukseen sielu vaipuu.
Perintösi käskyt käyttää
tahdon viime hetkeen saakka,
mitä rikoin, tahdon täyttää
vaikka kasvais tuskain taakka.
Kuolon verhoa en nosta,
nään kuin läpi aamun sumun
pienen pilkun auringosta,
kuulen äänten heljän humun.
Ja ma tiedän, ain on taivas
kirkas pimeen pilven päällä,
kuulen: kulje, kestä vaivas,
elo siell' on, elo täällä!
Ja ma kuljen, etsin tietä
läpi lempeen yrttipuiston,
ei se polku yöhön vietä,
ja ma siunaan suuren muiston.
Siunaan sekä silmän suljen,
harhaan kohden päivän pohjaa,
haudallesi hiljaa kuljen,
näkymätön käsi ohjaa.
Haudan rikkaruohot kitken,
näinkö omat syyni salaan,
haudallas nyt vasta itken! —
Kuinka, koska tänne palaan?