Muut linnut ovat laanneet laulamasta,
räkätit, närhit nukkui rääkymästä,
ma väsyneenä istuin oksallani,
ma sairas olin päivän hälinästä.
Ma kaihdoin tätä sekalauluseuraa,
mua vihloi nämä rumat sorasoinnut,
en surujani voinut soinnutella,
en ilojani ilmaan päästää voinut.
Nyt lasken ilolaulun lehtoon lentoon
ja lennän koivikkoni lempipaikkaan,
pois huokaan pitkän päivän harmaat huolet
ja laulan laulun lempeän ja raikkaan.
Nyt unhoitan ma rumat remu-äänet,
nyt leppeästi lehdikossa tuulee,
ma tiedän, ystäväni mua oottaa,
mun ystäväni kyllä kaiun kuulee.
Hän lentää liihätellen toiseen puuhun,
hän etsii ääntäni, hän lentää vastaan,
hän kuhertavi hiljaa kumppanilleen,
hän palkitsevi surut laulurastaan.
Ma laulan jostain sadun sinimaasta,
miss' sopusoinnut koko luonnon täyttää,
miss' ei oo kadotuksen kauhistusta,
miss' Eedeniltä vielä elo näyttää.
Maan kukat kuulee, puhuu puut ja pensaat,
siell' on kuin helotyyni ikisilta,
ja hartaan hohtavana suvitaivas
luo ihmeheijastuksen seutuvilta.
Siell' on kuin lepo lepäis puiden yllä,
maan yrtit sovinnossa unelmoisi
kuin ennen muinoin, niinkuin luoja
maan uudestaan nyt uuteen iloon loisi.
Jo kuule, ystäväni, ylistykset,
jo lennä luoksein kaukaa koivikosta,
kun laulan lemmen, onnen, rauhan maasta
ja riutuvasta ilta-auringosta.
Ja yhdy, ystäväni, samaan sointuun,
jo lennä vierelleni samaan puuhun,
suo meidän raueta nyt rakkauteen,
suo viime soinnun sulaa illansuuhun.