Luonnon henki hiipi huulillani,
kuulin sielussani uudet soinnut,
kalman kartanoita kulkeissani,
tieltä eksyin enkä kuolla voinut.
Suuren arvoituksen portin kiersin,
tiesin elämäni turhan juoksun,
itsepalon, sammumisen määrän,
silloin tunsin taasen kumman tuoksun,
sitä kohden kuljin, silmät suljin
en kuin kuoloon tuomittu, en tiennyt,
että laulun lumolaaksoon kuljin.
Taasen linnut mua tervehtivät,
luonnon satasoinnut täytti rinnan,
päivän kultaamalla kunnahalla
kaukaa näin mä Runo-ruusulinnan,
pyhät pylväät, kaaret kuulakkaat,
lemmen lehdot, ilon ihmemaat.
Tuli vastaan silloin Runotar
helovalkeassa puvussansa,
ikivalo väikkyi silmistään,
kun hän helkytteli kanneltansa,
joka loisti niinkuin kimmelkimppu
laakson yllä sytyttäen säteen,
joka sielun soppeen sisimpään.
Ja hän katsoi, sanoi hellän hiljaa
tielle ohjaten ja koski käteen:
»Katso, ihminen on ihmeellinen,
yhä uusiintuu hän niinkuin kevät,
suurin suru vaihtuu vastaiseksi,
ikuisuuden kaihot väreilevät,
ja sun voimas, jonka luulit kuolleeks,
katsees kaste, jonka loppuun asti
kaikki kuiviin luulit itkeneesi,
ne sun toivos taimitarhaa kasti.
Katso, sielus on kuin kedon siemen,
vaikka pedon jalka sitä tallaa,
sikiää se iduks ikipuusta,
uhmaa yötä, kuolemaa ja hallaa.
Nouse, nosta pystyyn nuori pääsi,
sielus syvimmästä sointus kerää,
säiky, laula, käy ja kuohu,
häikäise ja kasva, kohoo, herää!
Liitän kanteloosi uudet kielet,
nostan sielus aamus alkuvoimaan,
ilon tunnet, kun luot ilon muille,
riemuks ihmisten luo soittos soimaan!»
Haastoi hiljaa suuri Runotar,
antoi käden valkean kuin maidon,
valoi uskon hehkun sydämeeni,
antoi mulle taasen laulun taidon.
Lauhkeasta ruusuin laaksomaasta
kädestä hän jumaljuhliin johti
kohden korkeata, pyhää vuorta,
missä valkeana templi hohti.