Suuri sydänpäivä mulle paistaa,
elon maljan sain ma pohjaan maistaa,
syliin suljin
maisen lemmen, kunniassa kuljin
yöstä elämään,
missä kyllyyttään
kaikki runsautta hedelmöitsi,
missä täyttyi ihmeet, joita sielu ikävöitsi.
Tunsinko ma koskaan itseäni?
Vaiherikas oli elämäni,
kamppailusta
sain vain elinvoimain uudistusta;
korkeen sunnuntain
kaaren nähdä sain
kimmeltävän riemuportin lailla,
sielun hirmumyrskyn jälkeen unelmien mailla.
Elon erheitäkö vielä kadun?
Elinhän kuin prinssi suuren sadun,
lauluin loitsin,
hengen maailmoissa hekumoitsin.
Kenen onnen vein,
synninkö mä tein,
rikoin, minkä sain jo anteheksi,
mutta kaikki sain kuin lahjaksi ja ilmaiseksi.
Tuhlasin, mut elo aina täytti,
mitä ruumis, sielu liikaa käytti,
henki nousi,
aatos pingoittui kuin jäykkä jousi,
voimain pimeäin
voittajaksi jäin,
riemun tieks loin tuskan tanteereeni,
luonnon alttarille lasken voitonseppeleeni.
Suuri luonto, joka yhteen liittää
ikikuoroon, sua ma tahdon kiittää,
hymnit soikaa,
suurten metsäin urut huminoikaa,
kuink' on kaunis maa,
kun saa rakastaa
sitä voimaa, joka onneen ohjaa,
riemun suuruutta, joll' ei oo mitään määrää, pohjaa!
Kaikki kesän kyllyyttänsä huokaa,
pyhin lauluin uhrimaljat tuokaa;
aurinkoihin
nouskoon aatos, henki haltioihin
yli kaiken maan
sointuun suurempaan,
kun on hohdon ylin hetki juuri,
elämä niin kirkas, kaunis, korkea ja suuri!