SOVINTO

-- Steve, kerrotko minulle yhden asian, sanoi Rose Keikarille eräänä

päivänä, kun tämä seisoi peilin edessä tarkastelemassa itseään ja

odotti Plenty-tädin vastausta äitinsä kirjeeseen.

-- Saa nähdä. Mitä tahdot tietää?

-- Ovatko Archie ja Charlie riidoissa?

-- Enpä tiedä, meillä pojilla sattuu silloin tällöin pientä

erimielisyyttä. Kas vain, taidanpa saada näärännäpyn oikeaan

silmääni, väisteli Steve ja oli tarkastavinaan keltaisia ripsiään.

-- Ei, ei tuo riitä. Minä tahdon tietää kaiken, sillä ihan varmasti

se on paljon pahempaa kuin pieni erimielisyys. Kerro minulle kaikki,

niin olet kiltti.

-- Loruja! Et suinkaan tahdo, että lörpöttelisin sinulle kuin mikäkin

juoruakka? mutisi Steve silitellen tukkaansa kuten aina hämmillään

ollessaan.

-- Kyllä, tällä kertaa minä tahdon, kuului Rosen päättävä vastaus,

sillä huomattuaan olevansa oikeassa, hän aikoi käyttää kaikkia

keinoja viekoitellakseen salaisuuden esiin. -- Enhän minä tietysti

toivo, että kertoisit kenelle hyvänsä, mutta minulle voit kertoa ja

sinun täytyykin, sillä minulla on oikeus tietää. Te pojat tarvitsette

jonkun, joka huolehtii teistä, ja minä aion pitää sitä virkaa, sillä

me tytöt osaamme rakentaa rauhaa ja käsitellä ihmisiä. Setä on

sanonut niin, ja hän on aina oikeassa.

Steve oli jo hymähtämässä pilkallisesti Rosen huolenpidolle, mutta

äkkiä hänen päähänsä pälkähti muuan ajatus, ja hän päätti tehdä Rosen

mieliksi ja hyötyä samalla itse asiasta.

-- Mitä annat, jos kerron asian juurta jaksaen? hän kysyi karahtaen

punaiseksi, sillä häntä itseäänkin hävetti tällainen kysymys.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Rose ja näytti hämmästyneeltä.

-- Lainata vähän rahaa. En aikonut pyytää sinulta, mutta Macilta

ei liikene nykyään centtiäkään; hänhän pani pystyyn sen kemian

laboratorion, jonka mukana hän vielä jonain päivänä räjäyttää itsensä

ilmaan, niin että sinä ja setä saatte ilon sovitella kappaleet

yhteen. Ja Steve koetti näyttää siltä kuin mielikuva olisi huvittanut

häntä.

-- Lainaan mielihyvin, antaa tulla, sanoi Rose tahtoen välttämättä

tietää salaisuuden.

Lupaus vieritti ilmeisesti raskaan taakan Steven hartioilta, ja

järjestettyään huolellisesti jakauksensa suoraan hän selitti nopeasti

asian.

-- Kyllähän minä sinulle voin kertoa, mutta älä sano pojille, että

olen juorunnut, muuten Prinssi hirttää minut. Katsos, Archie ei voi

sietää niitä poikia, joiden kanssa Charlie seurustelee. Se suututtaa

Charlieta ja hän on heidän kanssaan vain härnätäkseen Archieta. Tätä

nykyä he karttavat toisiaan jos suinkin voivat. Siinä koko juttu!

-- Ovatko ne Charlien ystävät oikein pahaa joukkoa? kysyi Rose

huolissaan.

-- Eivätpä kai, mutta aika hurjia. He ovat vanhempia kuin meidän

pojat, mutta pitävät Prinssistä, kun hän on semmoinen vekkuli; hän

laulaa hyvin, esittää yksintanssia kuten tiedät ja osaa pelata

mitä tahansa. Hän voitti kerran Morsen biljardissa, ja sitä kyllä

kannattaa kehua, sillä ainakin Morse itse luulee olevansa etevämpi

kuin kukaan muu. Minä katselin ottelua ja se oli suurenmoista!

Steve oikein lämpeni, sillä hän oli ylpeä Charliesta, jota hän

ihaili kovin ja koetti kaikin tavoin matkia. Rose ei aavistanut

lainkaan, kuinka suuriin vaaroihin muutamat Charlien luonteenpiirteet

saattoivat viedä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jotakin oli

vinossa, kun Archie oli tyytymätön.

-- Jos Prinssi pitää joistakin biljardipelureista enemmän kuin

Archiesta, niin minä en juuri arvosta hänen makuaan, sanoi Rose

ankarasti.

-- Eihän hän heistä pidäkään, mutta Charlie ja Archie ovat molemmat

niin ylpeitä, ettei kumpikaan käy hieromaan sovintoa. Kyllä

kai Archie on oikeassa, mutta kyllä minusta Charlie saa joskus

seurustella toistenkin kanssa, ainakin sellaisten mukavien heppujen,

sanoi Steve koettaen näyttää vakavalta, vaikka silmät tuikkivat, kun

hän muisteli noiden veikkojen urotöitä.

-- Voi sentään, Rose huokasi. -- Enpä taida pystyä auttamaan.

Mutta toivon hartaasti, että he sopisivat, sillä Prinssi tarvitsee

Archieta, ettei joutuisi vaikeuksiin. Archie on mahdottoman kiltti.

-- Siinäpä se onkin. Archie saarnaa eikä Charlie voi sietää sitä. Hän

pilkkasi Archieta narriksi ja pastoriksi, ja Archie taas sanoi, ettei

Charlie ole herrasmies. Voi saapas, eivätkö he ole molemmat hulluja.

Minä luulin että he hakkaisivat toisensa. Olisi ollutkin parempi,

eivät jurottaisi ja kulkisi nyt happamina nenä pystyssä. Mac ja minä

iskemme sellaisissa tapauksissa mailalla toista päähän ja sillä selvä.

Rose ei voinut olla nauramatta, kun Steve alkoi huitoa nyrkeillään

pulleata sohvatyynyä osoittaakseen mitä tarkoitti. Mukiloimaan hetken

poika heitti tyynyn käsistään, korjasi kalvosimensa ja hymyili

säälivästi naisille, jotka eivät tienneet mitään tällaisesta riitojen

sovittelusta.

-- Pojat ovat hassuja! sanoi Rose ihailevan ja hämmästyneen

näköisenä, ja Steve käsitti ilmeen erityiseksi suosionosoitukseksi

sukupuoltaan kohtaan.

-- Olemmehan mekin sentään hyviä olemassa, neitiseni, ettekä te

tulisi toimeen ilman meitä, hän vastasi nenä pystyssä. Sitten hän

äkkiä siirtyi muihin asioihin ja lisäsi: -- Entäs se raha, jonka

lupasit lainata? Olen jo kertonut, nyt sinun on maksettava.

-- Totta kai! Kuinka paljon sinä haluat? kysyi Rose avaten kukkaronsa.

-- Voisitko lainata kerrassaan viisi dollaria? Tahtoisin maksaa

kunniavelan, joka on aika kiusallinen, sanoi Steve yrittäen olla

miehekkään näköinen.

-- Eivätkö kaikki velat ole kunniavelkoja? kysyi tietämätön Rose.

-- Ovat tietysti; mutta tämä on veto jonka hävisin, ja minä tahtoisin

maksaa sen heti paikalla, sanoi Steve, josta selittelyt alkoivat

tuntua hankalilta.

-- Voi, älä lyö vetoa, se ei ole hyvä, ja tiedän ettei isäsi pidä

siitä. Lupaa ettet milloinkaan enää lyö vetoa, sanoi Rose puristaen

lujasti kättä, johon juuri oli pannut rahan.

-- Hyvä on, lupaan. Se on suututtanut minua kauheasti, mutta tulin

lyöneeksi sen aivan pilanpäiten. Olen sinulle hyvin kiitollinen, nyt

minulla ei olekaan mitään hätää, ehätti Steve sanomaan ja lähti äkkiä

tiehensä.

Rose oli päättänyt olla rauhan rakentajana ja odotti sopivaa

tilaisuutta. Pian se tulikin.

Hän oli viettänyt päivänsä Clara-tädin luona, missä oli muitakin

nuoria vieraina, sillä täti ajatteli, että Rosen pitäisi päästä

ujoudestaan ja alkaa ottaa osaa seuraelämään. Päivällinen oli syöty

ja seura oli hajaantunut. Clara-täti oli mennyt vähän lepäämään, ja

Rose odotti, että Charlie tulisi saattamaan häntä kotiin.

Hän istui yksin komeassa vierashuoneessa, ja hänestä tuntui oikein

hauskalta ja mukavalta, sillä hänellä oli yllään paras pukunsa ja

käsissä kaksi kultaista rannerengasta, jotka hän oli saanut tädiltä.

Hän istui nojatuolissa ja katseli uusia kenkiään, joissa oli kauniit

ruusukkeet, isot kuin syysdaaliat. Äkkiä Charlie ilmestyi hänen

eteensä velttona ja unisena, kuten Rosesta näytti. Hänet huomatessaan

Charlie kohensi ryhtiään ja koetti saada kasvoilleen hymyn, joka pian

kuitenkin muuttui haukotukseksi, kun hän sanoi:

-- Minä luulin, että olit äidin luona, ja siksi minä torkahdin, kun

sain saatetuksi ne tytöt kotiin. Nyt olen valmis palvelemaan sinua

koska vain haluat.

-- Päätäsi näyttää särkevän. Älä välitä minusta. Voin hyvin juosta

yksin kotiin, kun on vielä näin varhaistakin, vastasi Rose, joka

ei voinut olla panematta merkille serkkunsa punoittavia kasvoja ja

väsyneitä silmiä.

-- Siihen minä en suostu. Samppanja saa aina pääni kipeäksi, mutta

kyllä se siitä selviää, kun pääsen raittiiseen ilmaan.

-- Miksi sitten juot sitä? kysyi Rose huolissaan.

-- En kai muutakaan voi, kun olen isäntänä. Älä nyt sinä rupea

minulle paasaamaan; olen kuullut ihan tarpeeksi Archien tylsiä

saarnoja enkä välitä kuulla enää lisää.

Charlien ääni oli tyly, ja hänen olemuksestaan oli kadonnut

tavanomainen hyväntahtoinen iloisuus, niin että Rose aivan masentui

ja sanoi alakuloisesti:

-- En minä aikonut paasata, mutta on vaikea nähdä niiden kärsivän,

joista pitää.

Tämä tehosi Charlieen, sillä Rosen huulet vapisivat, vaikka hän

koetti salata sitä haistelemalla ruusua, jonka irrotti vyöstään.

-- Olen oikea tyhmeliini, ja minun täytyy pyytää sinulta anteeksi

ärtyisyyttäni, sanoi Charlie avoimesti ja miellyttävästi kuten hänen

tapansa oli.

-- Toivon että pyytäisit anteeksi myös Archielta ja että olisitte

taas ystäviä. Sinä et koskaan ollut ärtyinen etkä epäkohtelias, kun

hän oli sinun ystäväsi, sanoi Rose katsahtaen pyytävästi Charlieen,

joka nojasi kyynärpäätään takan reunustaan.

Samassa Charlie oli taas muuttunut. Hän seisoi Rosen edessä suorana

ja jäykkänä kuin heinäseiväs, ja silmät olivat kiukkuiset, kun hän

vastasi töykeästi:

-- Tekisit viisaammin, jos et sekaantuisi asioihin, joita et ymmärrä.

-- Mutta tämän asian minä ymmärrän ja olen pahoillani, kun näen

teidän kohtelevan toisianne noin kylmästi ja välinpitämättömästi.

Ennen olitte aina yhdessä, ja nyt te tuskin puhutte keskenänne. Sinä

olet valmis pyytämään anteeksi minulta, enkä totta totisesti ymmärrä,

mikset voisi pyytää Archieltakin, jos kerran olet väärässä.

-- Mutta minä en ole väärässä! kuului napakka vastaus, joka sai

Rosen hätkähtämään. Ja Charlie jatkoi tyynemmin, mutta silti vielä

kiukkuisesti. -- Herrasmies pyytää aina anteeksi naiselta, jos on

käyttäytynyt häntä kohtaan sopimattomasti, mutta ei koskaan mieheltä,

joka on häntä loukannut.

-- Hyvänen aika, mikä ampiainen! ajatteli Rose ja sanoi ivallisesti

koettaen viekoitella toista nauramaan: -- Minä en puhunut miehistä,

vaan pojista, ja yksi niistä on Prinssi, jonka pitäisi kai näyttää

hyvää esimerkkiä alamaisilleen.

Mutta Charlie ei halunnut leppyä, ja kääntääkseen keskustelun

toisaalle hän irrotti pienen kultaisen korvarenkaan kellonsa peristä

ja sanoi vakavasti:

-- Minä olen rikkonut sanani. Siksi annan tämän sinulle takaisin

ja vapautan sinut lupauksestasi. Olen pahoillani, mutta minusta se

oli hölmö lupaus, enkä minä aio pitää sitä. Saat hankkia mieleisesi

korvarenkaat minun laskuuni. Nythän sinulla on oikeus käyttää niitä.

-- Minähän voisin käyttää vain yhtä, sillä Archie kyllä pitää

sanansa, siitä olen varma! Rose oli niin loukkaantunut ja pettynyt

että puhui pisteliäästi ja kieltäytyi ottamasta korvarengasta, jota

rikkuri hänelle tarjosi.

Charlie kohautti olkapäitään ja heitti korvarenkaan Rosen syliin

koettaen näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä, vaikka se ei oikein

onnistunut, sillä poikaa hävetti ja hän oli poissa tolaltaan. Rosen

teki mieli itkeä, mutta ylpeys ei antanut myöten. Kiihtyneenä hän

nousi tuoliltaan, heitti korvarenkaan menemään, ja hänen äänensä

värisi kaikista ponnisteluista huolimatta, kun hän sanoi:

-- Sinä et ole sellainen poika, joksi sinua luulin, enkä minä

kunnioita sinua pennin edestä. Tahdoin auttaa sinua, mutta sinä et

yritäkään, koska et itse välitä mistään. Sinä sanot aina olevasi

herrasmies, mutta olet kaikkea muuta, koska olet rikkonut lupauksesi.

Minä en ikinä enää luota sinuun. En huoli sinua saattamaan, menen

mieluummin Maryn kanssa. Hyvää yötä!

Ja tämän kauhean iskun jälkeen Rose poistui huoneesta. Charlie jäi

yksin yhtä hämmästyneenä kuin jos hänen lempikyyhkysensä olisi

lentänyt vasten kasvoja ja nokkinut häntä armottomasti. Rose suuttui

harvoin, mutta kun se tapahtui, se teki poikiin syvän vaikutuksen.

Tämä pieni ukkossää purkautui nyyhkytyksenä Rosen pukiessa eteisessä

päällysvaatteita ylleen, mutta se virkisti häntä. Hän sanoi nopeasti

jäähyväiset Clara-tädille, joka oli parhaillaan kähertäjän kynsissä,

ja sitten hän meni etsimään Maryä, sisäkköä. Mutta Mary oli mennyt

ulos, samoin myös talonmies, ja Rose puikahti ulos takaovesta

hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut kärsiä Charlieta saattajanaan.

Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin portti oli sulkeutunut

hänen jälkeensä, kun tutut askelet kuuluivat ja Prinssi oli samassa

hänen rinnallaan. Rosen suuttumus kaikkosi kuin taikavoimalla, kun

Charlie sanoi katuvan kohteliaasti:

-- Sinun ei tarvitse puhua minulle ellet tahdo, mutta minun

velvollisuuteni on pitää huolta, että pääset turvallisesti kotiin.

Rose kääntyi samassa häneen päin, ojensi kätensä ja sanoi

herttaisesti:

-- Minä olin ilkeä. Anna anteeksi ja ollaan taas ystäviä.

Charlie pudisti sydämellisesti Rosen kättä ja pitäen sitä hetken

omassaan hän sanoi koettaen saada kaikki hyväksi jälleen:

-- Katsos, Rose, olen pannut korvarenkaan takaisin kellonperiisi,

aion yrittää uudestaan. Mutta et tiedä, kuinka vaikea on sietää

muitten naurua.

-- Tiedän hyvinkin! Annabel kiusaa minua aina tavatessa, kun en pidä

korvarenkaita vaikka näin niistä niin paljon vaivaa.

-- Hänen lörpötyksensä ei ole läheskään yhtä sietämätöntä kuin

poikien pilkka. Vaatii aika lailla sisua antaa kutsua itseään äidin

helmoissa roikkuvaksi mammanpojaksi tai muuksi sellaiseksi, huokasi

Charlie.

-- Minä luulin, että sinulla olisi aika lailla sisua, niin kuin itse

sanot. Pojat kehuvat sinua koko seitsikon rohkeimmaksi, sanoi Rose.

-- Niin olenkin muutamissa asioissa, mutta en kestä, että minulle

nauretaan.

-- Se on raskasta, mutta eikö helpota, kun tietää olevansa oikeassa.

-- Ei minua. Archien tapainen hurskas pastori voi tietenkin löytää

siitä lohtua.

-- Älä viitsi haukkua Archieta. Minä luulen, että hänellä on henkistä

rohkeutta ja sinulla fyysistä. Setä selitti minulle, mikä ero niillä

on, ja henkinen on parempaa ja jalompaa, vaikkei useinkaan näytä

siltä, sanoi Rose miettivästi.

Mutta Charlie ei pitänyt tästä, ja hän vastasi äkkiä: -- En usko,

että hän kestäisi kiusoittelua sen paremmin kuin minä, jos hän

joutuisi noiden kaverien hampaisiin.

-- Ehkäpä hän sen tähden pysyykiin heistä erillään ja toivoo, että

sinäkin pysyisit.

Rose oli oikeassa, sen Charlie tajusi, mutta hän ei tahtonut

antautua vielä vaikka hänen vastustuksensa olikin murtunut. Kuinka

ollakaan, hän tunsi kuitenkin näin hämärissä löytävänsä asioiden

ytimeen helpommin kuin päiväsaikaan, eikä ollut kovin vaikea tehdä

tunnustuksia, kun kuulija oli 'vain Rose'.

-- Jos hän olisi minun veljeni, hänellä olisi oikeus puuttua minun

asioihini, mutta..., aloitti Charlie loukkaantuneella äänellä.

-- Minä toivoisin, että hän olisi! huudahti Rose.

-- Samaa minäkin toivoisin, vastasi Charlie, ja sitten he molemmat

nauroivat hänen ailahteleville tunteilleen.

Nauru teki heille hyvää, ja Prinssi puhui taas, mutta hänen äänensä

oli nyt vallan toinen -- se oli mietteliäs, ei ylpeä eikä äreä.

-- Katsohan, minun onnettomuuteni on, ettei minulla ole veljiä eikä

sisaria. Toisten asiat ovat paljon paremmin, heidän ei tarvitse

lähteä muualle etsimään seuraa elleivät tahdo. Minä olen ihan yksin,

ja olisin kiitollinen edes pikku siskosta.

Tämä kuulosti kovin liikuttavalta, ja kiinnittämättä huomiota

viimeisen lauseen epäkohteliaaseen edes-sanaan Rose vastasi niin

sydämellisesti, että valloitti siinä paikassa serkkunsa:

-- Leikitään että minä olen sisaresi. Tiedän olevani tyhmä, mutta

ehkä minä sittenkin olen parempi kuin ei mitään, ja olisin kovin

mielelläni siskosi.

-- Sovittu. Sinä olet siis minun sisareni, etkä sinä ole ollenkaan

tyhmä, vaan meidän kaikkien mielestä oikein järkevä tyttö. Minä olen

ylpeä saadessani sinut siskokseni.

Rose hypähti ja kosketti iloissaan hylkeennahkapuuhkallaan Charlieta

käsivarresta.

-- Olet kiltti, kun sanot noin. Ja nyt sinun ei tarvitse olla enää

allapäin. Minä koetan täyttää Archien paikan, kunnes olette jälleen

ystäviä. Archie puolestaan olisi varmasti valmis sovintoon vaikka

heti paikalla.

-- No niin, sinulle voin sen sanoakin: en minä ikinä kaivannut

siskoja tai veljiä tai muitakaan ystäviä niin kauan kuin Archie ja

minä olimme yhdessä; mutta sen jälkeen kun hän hylkäsi minut, olen

haljuillut yksinäisenä kuin Robinson ennen Perjantain tuloa.

Tämä luottamuksen puuska sai Rosen entistä vakuuttuneemmaksi siitä,

että Charlien oli saatava takaisin toverinsa, mutta Rose ei sanonut

enää mitään, vaan oli tyytyväinen saavutukseensa. He erosivat

ystävinä, ja Prinssi palasi kotiin miettien, miksi pojan on helpompi

kertoa tytölle asioita, joita ei kuolemakseenkaan kertoisi toisille

pojille.

Seuraavana päivänä Rose meni Archien luo, ja kerrottuaan

keskustelustaan Charlien kanssa niin paljon kuin katsoi

tarpeelliseksi hän pyysi Archieta unohtamaan ja antamaan anteeksi.

-- Olen kyllä ajatellut, että minun ehkä pitäisi tehdä sovinto,

vaikka tiedänkin olevani oikeassa. Minä pidän hurjasti Charliesta,

hän on maailman hyväsydämisin veikko, mutta hän ei osaa sanoa 'ei',

ja se tuottaa onnettomuutta ellei hän ole varuillaan, sanoi Archie

ystävällisen vakavasti. -- Minä olin paljon yhdessä isän kanssa, kun

hän oli kotona, ja sinä aikana Charlie sai seuralaisia, joista en

pidä. He koettavat elää rennosti ja luulevat olevansa miehekkäitä.

He imartelevat Prinssiä ja houkuttelevat hänet kaikenlaisiin

tyhmyyksiin. Minä en voinut sietää sitä ja koetin saada hänet

luopumaan, mutta olin liian kovakourainen, ja me riitaannuimme.

-- Hän on valmis sovintoon, kunhan et moiti häntä kovin, sillä hän

tunnusti minulle olevansa väärässä, mutta tuskin hän myöntää sitä

sinulle, sanoi Rose.

-- En minä siitä välitäkään. Jos hän vain luopuu tuosta joukosta ja

tulee takaisin, niin olen tyytyväinen enkä saarnaa. Mutta hän taitaa

olla velkaa noille pojille eikä halua katkaista välejään ennen kuin

saa velkansa maksetuksi. En tiedä varmaan enkä viitsi kysyä. Vaikka

Steve varmaan tietäisi, hänhän jäljittelee aina Prinssiä, ikävä

kyllä, sanoi Archie huolestuneena.

-- Kyllä kai Steve tietää, sillä hän puhui minulle kunniaveloista

vastikään, kun annoin hänelle..., tässä Rose keskeytti ja karahti

punaiseksi.

Mutta Archie vaati häntä 'tunnustamaan', ja viidessä minuutissa

hän oli kuullut koko jutun. Loppujen lopuksi Archie pisti väkisin

viiden dollarin setelin Rosen taskuun ja näytti sekä päättävältä että

loukkaantuneelta sanoessaan:

-- Älä koskaan enää tee niin, vaan lähetä Steve minun puheilleni,

jos hän ei uskalla pyytää isältään. Mutta ikävä kyllä Charlie saa

Steven huonoille jäljille, sillä Steve ihailee ja koettaa jäljitellä

häntä kaikessa. Älä puhu sanaakaan -- minä kyllä järjestän asian eikä

kukaan moiti sinua.

-- Voi voi sentään. Minä tuotan aina harmia koettaessani auttaa,

huokasi Rose pahoillaan kerkeästä kielestään.

Archie lohdutti häntä huomauttamalla, että on aina paras puhua totta,

ja sai hänet jälleen iloiseksi lupaamalla sopia Charlien kanssa niin

pian kuin suinkin.

Archie pitikin sanansa, niin että Rose jo seuraavana päivänä

ikkunasta vilkaistessaan näki ilokseen Archien ja Charlien tulevan

katua entiseen tapaan käsi toisen harteilla, ja he keskustelivat

vilkkaasti aivan kuin korvatakseen viikkokausia kestäneen vaitiolon.

Rose laski työn käsistään, riensi avaamaan oven sepposen selälleen ja

odotti heitä niin innokkaasti, että poikien kasvot kirkastuivat, kun

he juoksivat portaita hänen luokseen näyttääkseen, että olivat taas

hyvissä väleissä.

-- Kas niin, rauhanrakentaja, sanoi Archie ravistaen sydämellisesti

Rosen kättä.

Mutta Charlie lisäsi sen näköisenä, että Rose tuli ylpeäksi ja

onnelliseksi: -- Ja minun pikku siskoni!

24