KUKA?

-- Setä, nyt minä tiedän, mitä varten tytöt on luotu, sanoi Rose

sovinnon jälkeisenä päivänä.

-- No mitä varten? kysyi Alec-tohtori joka 'mittaili laivankantta'

niin kuin hän nimitti edestakaista kävelyään alakerran salissa.

-- Pitämään huolta pojista, vastasi Rose tyytyväisyyttä säteillen. --

Febe nauroi, kun kerroin sen hänelle. Hän sanoi, että tytön tärkein

tehtävä on oppia ensin pitämään huolta itsestään. Mutta hän puhuu

niin, kun hänellä ei ole seitsemää poikaserkkua kuten minulle.

-- Hän on silti oikeassa, ja oikeassa olet myös sinä, sillä ne

kaksi asiaa kuuluvat yhteen, ja auttaessasi seitsemää poikaa sinä

tietämättäsi autat myös itseäsi, sanoi Alec-tohtori pysähtyen

hymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi kirkaskasvoiselle tytölle, joka

oli väsyneenä istahtanut nojatuoliin pari tuntia kestäneen pelin

jälkeen.

-- Ihanko totta? Sehän hauskaa. Minun on tosiaan ihan pakko pitää

huolta pojista, sillä he kertovat minulle aina murheitaan ja kysyvät

neuvoa, ja minä olen siitä hurjan iloinen. Minä en vain aina osaa

neuvoa, ja sen tähden neuvottelen salaa ensin sinun kanssasi ja

hämmästytän heidät sitten suurella viisaudellani.

-- Se sopii. Ja mikä on ensimmäinen huolesi? Minä näen kyllä, että

mieltäsi painaa jokin, kerro pois vanhalle sedällesi.

Rose sujautti kätensä hänen kainaloonsa, ja kun he kävelivät siinä

edestakaisin, hän kertoi kaikki Charliesta ja kysyi mitä hänen olisi

tehtävä.

-- Luuletko että voisit muuttaa Clara-tädin luo kuukauden päiviksi?

kysyi tohtori, kun Rose oli lopettanut.

-- Voisin kai, mutta ei se kovin hauskaa olisi. Tahtoisitko sinä

todellakin että minä menisin?

-- Paras lääke Charlielle olisi saada joka päivä annos ruusuvettä,

toisin sanoen ruusu ja vettä. Jospa menisit pitämään huolta, että hän

todella ottaa sitä? nauroi Alec-setä.

-- Tarkoitatko sinä, että jos minä menen sinne ja koetan virkistää

Charlieta, niin hän pysyy kotona ja karttaa huonoa seuraa?

-- Sitä juuri.

-- Mutta voisinko minä virkistää häntä? Poikia hän kaipaisi.

-- Siitä ei hätää; pojathan seuraavat aina sinua. Etkö ole sitä

huomannut?

-- Plenty-täti sanoo, etteivät he ennen käyneet täällä niin paljon

kuin nykyään, mutta en minä ajatellut, että se johtuisi minusta.

Sehän on selvä, että he käyvät täällä usein.

-- Sinä et tiedäkään, millainen magneetti olet, mutta jonakin päivänä

se sinulle vielä selviää. Ja tohtori pyyhkäisi Rosen mielihyvästä

punehtunutta poskea. -- Katsos nyt, jos magneetti siirretään

Clara-tädin luo, se vetää pojat sinne kuin rautahiukkaset, ja Charlie

pysyy kotona eikä välitä ikävistä tovereistaan.

-- Minä lähden heti paikalla! Clara-täti on usein pyytänyt minua ja

ilahtuu varmasti, kun menen. Minä pukeudun hienosti ja syön myöhään

illalla, seuraan tarkasti muotia ja joudun tapaamaan monenlaisia

ihmisiä, mutta koetan varoa, ettei se ole haitaksi. Jos minä joudun

pulaan jonkin asian vuoksi, niin juoksen sinun luoksesi, vastasi Rose.

Niin asia siis päätettiin, ja selittämättä vierailunsa todellisia

syitä Rose muutti Clara-tädin luo; hän tunsi että hänellä oli siellä

tehtävä täytettävänään.

Alec-tohtori oli ollut oikeassa, sillä pojat seurasivat todella Rosea

ja hämmästyttivät Clara-tätiä käymällä tuhkatiheään. Charlie koetti

kaikin tavoin osoittaa kiitollisuuttaan 'pikku siskolle', sillä hän

arvasi mitä varten tämä oli tullut, ja häntä liikutti Rosen harras

halu koettaa auttaa häntä.

Rose katseli usein kaihoten vanhaa taloa, jonka elämä oli

yksinkertaisempaa ja jossa hän saattoi olla enemmän hyödyksi. Mutta

hän oli Feben vastaväitteistä huolimatta saanut päähänsä, että tytöt

on luotu pitämään huolta pojista, ja hän löysi paljon ilon aihetta

niistä uusista velvollisuuksista, jotka oli ottanut suorittaakseen.

Koe onnistui niin hyvin, että kuukauden päätyttyä Mac ja Steve

pyysivät Rosea tulemaan vuorostaan heillekin. Rose otti tarjouksen

vastaan ja toivoi, että töykeä Jane-täti sanoisi kuten Clara-täti

heidän erotessaan: -- Toivoisin että saisin pitää sinut luonani koko

ikäni.

Kun hän oli ollut Macin ja Steven vieraana yhden kuukauden, veivät

Archie ja kumppanit hänet kotiinsa muutamiksi viikoiksi; ja heidän

luonaan hän oli niin onnellinen, että olisi tahtonut jäädä sinne

ainiaaksi, jos vain Alec-setäkin olisi tullut sinne.

Myra-tätiä ei myöskään sopinut unohtaa, ja salaisen kauhun vallassa

Rose meni eräänä päivänä 'Hautakammioon', kuten pojat sanoivat

hänen synkkää kotiaan. Onneksi se oli aivan lähellä vanhaa taloa;

Alec-tohtori pistäytyi siellä usein, eikä vierailusta tullut niin

ankeata kuin Rose oli pelännyt.

Niin meni talvi aivan huomaamatta, ja Rose oli tuskin ennättänyt

palata takaisin kotiin, kun oltiin toukokuussa. Pojat sanoivat häntä

'kuukausiruusuksi', koska hän oli viettänyt kuukauden kunkin tätinsä

luona ja jättänyt jälkeensä niin herttaisen muiston, että kaikki

toivoivat saavansa hänet pian takaisin.

Alec-tohtori iloitsi suuresti saatuaan tytön jälleen luokseen,

mutta kun hänen kokeiluvuotensa lähestyi loppuaan, hän salaa hiukan

pelkäsi, että Rose tahtoisi siirtyä ehkä seuraavaksi vuodeksi

Jessie-tädin luo. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti levottomana

ratkaisua.

Rose vietti näinä aikoina melkein kaiket päivänsä ulkona seuraten

luonnon suloista heräämistä, sillä kevät tuli tänä vuonna sellaisella

kohinalla, kuin sillä olisi ollut tavaton kiire saada tehtävänsä

suoritetuksi. Vanhat kastanjat kukkivat ikkunan alla, kukkaset

rehottivat puutarhassa, ja linnut lauloivat heleästi hänen päänsä

päällä.

Kukaan muu kuin tohtori itse ei muistanut, että oli kulunut vuosi

siitä myrskyisestä keskustelusta, jonka tuloksena syntyi ajatus

vuoden koeajasta. Aavistamatta mitään erikoista tädit tulivat eräänä

lauantaina teelle ja istuivat vilkkaasti keskustellen, kun Alec tuli

sisään kädessään kaksi valokuvaa.

-- Tunnetko tätä? hän kysyi näyttäen toista Clara-tädille, joka

sattui istumaan lähinnä.

-- Totta kai minä tunnen. Sehän on Rose silloin, kun hän tuli tänne

-- juuri sama surullinen, pikkuvanha ilme, laihat pienet kasvot ja

suuret silmät.

Kuva kiersi kädestä käteen ja kaikki olivat samaa mieltä: juuri sen

näköinen Rose oli ollut vuosi sitten. Kun tämä oli todettu, tohtori

näytti toista kuvaa. Sitä ihailtiin kovasti, ja tädit selittivät

yhteen ääneen, kuinka onnistunut kuva oli.

Olihan se onnistunut, ja se oli edellisen täysi vastakohta:

kukoistavat, hymyilevät kasvot täynnä iloa ja terveyttä, eikä

alakuloisuuden merkkiäkään, vaikka lempeissä silmissä olikin

mietteliäs ilme.

Tohtori asetti molemmat kuvat takan reunustalle, astui pari kolme

askelta taaksepäin ja katseli tyytyväisenä niitä muutaman minuutin.

Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi äkkiä kuvia osoittaen:

-- Nyt on koevuosi päättynyt. No, hyvät rouvat, onko minun kokeeni

teidän mielestänne onnistunut?

-- Ai, tottakin, nythän on vuosipäivä! huudahti Plenty-täti pudottaen

hämmästyksissään silmän neuleestaan.

-- Onnistunut erinomaisesti, vastasi Peace-täti hymyillen

veljenpojalleen sydämellisen hyväksyvästi.

-- Onhan hän vankistunut, mutta ulkomuoto pettää usein. Hänellä on

heikko ruumiinrakenne, ei siitä koskaan kestävää tule, ruikutti

Myra-täti.

-- Minä myönnän auliisti, että mikäli on kysymys terveydestä, koe on

onnistunut, myönsi Jane-täti armollisesti.

-- Minä olen samaa mieltä ja menen vieläkin pitemmälle: minusta

Alecin menetelmä on tehnyt lapselle ihmeitä. Tätä vauhtia hän on

parin kolmen vuoden perästä oikea kaunotar, lisäsi Clara-täti ja se

oli paras arviointi, minkä hän antaa saattoi.

-- Minä tiesin aina, että Alec onnistuisi, ja olen oikein iloinen,

kun te kaikki myönnätte sen. Tämä työ tuottaa hänelle enemmän kunniaa

kuin aavistattekaan, ja hän ansaitsee siitä enemmän kiitosta kuin

koskaan saa, huudahti Jessie-täti taputtaen ihastuksissaan käsiään,

niin että pikku Jamien punainen sukka heilui kuin voitonlippu

tuulessa.

Alec-tohtori kumarsi heille ja näytti hyvin tyytyväiseltä sanoessaan

vakavasti:

-- Kiitän teitä. Mutta nyt on edessä kysymys: jatkanko minä, sillä

tämähän on ollut vasta alkua. Kukaan teistä ei tiedä, mitä takaiskuja

on sattunut, mitä erehdyksiä olen tehnyt ja kuinka huolissani olen

usein ollut. Myra on oikeassa eräässä suhteensa: Rose on hento

olento, joka kukoistaa päivänpaisteessa, mutta kuihtuu nopeasti sen

puutteessa. Hän ei ole luonnostaan heikko, mutta hän on perinyt

äitinsä herkän luonteen ja tarvitsee viisasta huolenpitoa. Minä

luulen löytäneeni oikean menettelytavan, ja teidän avullanne toivon

voivani kasvattaa hänestä naisen, joka tuottaa iloa meille kaikille.

Tässä tohtori pysähtyi hengähtämään, sillä hän oli niin liikuttunut,

että viimeiset sanat kuulostivat käheiltä. Tätien hiljainen mumina

näytti rohkaisevan häntä, ja hän jatkoi valloittavasti hymyillen,

sillä hän toivoi pienellä viekkaudella saavansa naiset äänestämään

itseään kun aika tulisi.

-- En halua menetellä itsekkäästi ja omavaltaisesti sen varjolla,

että olen hänen holhoojansa, vaan jätän Roselle vapauden valita. Me

kaikki tahdomme saada hänet, ja jos hän mieluummin haluaa valita

kotinsa jonkun muun luota kuin minun, hänellä on siihen oikeus.

Toden sanoakseni minä järjestin talvella hänen vierailunsa teidän

luoksenne, että hän saisi nähdä, mitä me kukin voimme hänelle tarjota

ja kenen luona hän olisi onnellisin. Eikö se ollut puolueetonta?

Tahdotteko alistua hänen valintaansa?

-- Tietysti, totta kai! sanoivat kaikki tädit.

-- Hyvä! Rose tulee pian tänne ja voimme järjestää asian seuraavaksi

vuodeksi. Se onkin tärkeä vuosi, sillä hän on päässyt nyt hyvään

alkuun ja kehittyy jo sangen nopeasti, jos kaikki käy hyvin. Siksi

pyydänkin: älkää turmelko työtäni, vaan kohdelkaa tytärtäni viisaasti

ja hellästi.

Silloin juuri kaikui iloisia ääniä puutarhasta ja hymy ilmestyi

kaikkien vakaville kasvoille. Tohtori kääntyi toisten puoleen ja

sanoi: -- Siinä hän on.

Serkukset olivat olleet poimimassa kevään ensimmäisiä kukkia ja

palasivat näyttämään saalistaan.

-- Tässä on meidän sievä skotlantilainen ruusumme kaikki okaat

ympärillään, sanoi Alec-tohtori katsellen ylpeästi ja hellästi Rosea,

kun tämä meni näyttämään Peace-tädille koriaan, joka oli täynnä

varhaisia kevätkukkia, vihreitä lehtiä ja harvinaisia sammalia.

-- Olkaapas hiljaa, pojat, ja istukaa rauhassa, jos haluatte jäädä

tänne, sillä meillä on tärkeitä asioita, sanoi Plenty-täti heristäen

sormeaan meluavalle joukolle.

-- Tietysti me jäämme. Emme mistään hinnasta halua menettää

lauantaiteetä, sanoi Päällikkö palauttaen miehensä järjestykseen

pelkällä nyökkäyksellä ja merkitsevällä silmäniskulla.

-- Mitäs täällä on tekeillä? Istuuko sotaoikeus? kysyi Charlie

katsellen kokoontuneita rouvia uteliaasti.

Alec-setä selitti asian niin lyhyesti ja tyynesti kuin taisi, mutta

hänen sanojensa vaikutus oli siitä huolimatta valtava, sillä pojat

alkoivat kilvan lahjoa, mairitella ja houkutella serkkua omaan

kotiinsa.

-- Sinun täytyisi todellakin tulla meille äidin takia. Ymmärräthän,

että hän kyllästyy pelkkiin poikiin, sanoi Archie esittäen tärkeimmän

syyn, jonka sillä hetkellä saattoi keksiä.

-- Voi, tule meille! Me emme koskaan peuhaa emmekä melua kun sinä

olet lähellä, emmekä sano sinua 'sähiseväksi kissaksi', rukoilivat

Will ja Geordie ja väänsivät kauheasti kasvojaan koettaessaan

hymyillä ylenpalttisen herttaisesti.

-- Veljet ja siskot pitävät aina yhtä ja varsinkin veli tarvitsee

jonkun, joka tekee kodin hänelle viehättäväksi, houkutteli Charlie.

-- Teillä hän oli kaikkein kauimmin ja nyt on meidän vuoromme. Mac

tarvitsee häntä enemmän kuin sinä, Prinssi, sillä 'Rose on hänen

silmiensä valo', kuten hän sanoo. Tule meille, niin minä en ikinä

enää rasvaa hiuksiani, kun sinä et siitä kerran pidä, sanoi Steve.

Mac katseli häntä viisaan näköisenä silmälasiensa yli ja sanoi

hartaasti ja vakavasti:

-- Tule, niin voimme yhdessä opiskella kemiaa. Koeputkeni eivät enää

räjähtele kovin usein eikä kaasukaan ole kamalaa, kun siihen tottuu.

Koko ajan Rose oli seisonut aivan hiljaa ja kukat tippuivat hänen

käsistään, kun hän katseli innostuneesta pyytäjästä toiseen. Ääneti

hän silmäsi setäänsä, jonka katseesta kuvastuva hellyys riipaisi

Rosen sydäntä.

-- Varmasti -- niin se on, hän ajatteli. -- Setä tahtoo kaikkein

hartaimmin saada minut! Minä olen jo kauan toivonut, että voisin

antaa hänelle sellaista, josta hän pitää oikein paljon, ja nyt minä

voin.

Rosen kasvoille oli kohonnut kaunis puna, ja katsahdettuaan

rukoilevasti ympäri huonetta hän sanoi ikään kuin pojilta anteeksi

pyytäen:

-- On vaikeata valita, kun te kaikki pidätte minusta niin paljon;

siksi luulen, että menen asumaan sen luokse, joka tarvitsee minua

enimmän.

-- Ei, ystäväni, vaan sen luokse, jota rakastat enimmän ja jonka

luona olet onnellisin, sanoi tohtori, ja Charlie lisäsi toivoen yhä

voittavansa:

-- Mieti tarkasti, älä tee äkkipikaista päätöstä, ja muista 'ikuista

ystävääsi'.

-- En minä tarvitse miettimisaikaa! Tiedän ketä rakastan eniten ja

kenen luona olen onnellisin. Minä valitsen sedän. Huolitko sinä

minut? kysyi Rose, ja samassa hän juoksi Alec-sedän syliin.

Hetkeen kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta sitten tädit joutuivat

liikutuksen valtaan ja pojille tuli kiire estää vesiä tulvimasta.

Siksi he tarttuivat toisiaan kädestä, muodostivat piirin sedän ja

Rosen ympärille ja alkoivat äkki-innostuksen vallassa laulaa tuttua

laulua: "Prinsessa Ruusu linnassa..."

Tunteilu loppui tietysti siihen ja Rose irrottautui nauraen sedän

sylistä vasemmassa poskessaan liivinnapin painama soma merkki. Setä

huomasi sen, painoi siihen suukon ja sanoi sitten:

-- Painoin merkin lampaaseeni, ettei kukaan voi riistää sitä minulta.

Tämä huvitti sanomattomasti poikia ja iloissaan he hoilottivat:

"On setäsellä karitsa!"

Mutta Rose liittyi piiriin, ja samassa Febe, joka oli tullut

kastelemaan kukkia, alkoi visertää, kujertaa ja sirkuttaa, niin että

tuntui kuin kaikki ilman lintuset olisivat kokoontuneet kahdeksan

serkuksen kevätiloon.