Kuinka vaarallinen Rosen vilustumisesta johtuva sairaus lienee
ollutkin, se meni kuitenkin pian ohi, vaikkei Myra-täti ottanut sitä
uskoakseen. Ja Alec-setäkin vaali ja hoiteli tytärtään vielä monta
kuukautta aivan erityisen huolellisesti.
Sairastaminen oli Rosesta oikein hauskaa heti kun tuskat loppuivat,
sillä parin viikon ajan hän eleli kuin prinsessa kammiossaan ja
jokainen koetti parhaansa mukaan huvittaa, palvella ja vaalia
häntä. Mutta sitten tohtori kutsuttiin erään vanhan ystävänsä
luo, joka oli vaarallisesti sairaana, ja Rose tunsi olevansa kuin
turvattomaksi jäänyt linnunpoika. Hän tunsi sen erittäin voimakkaasti
eräänä iltapäivänä, jolloin tädit nukkuivat päivällisuntaan,
talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja taivaasta putoili suuria
lumihiutaleita.
-- Minäpä etsin Feben käsiini. Jos Debby sattuu olemaan poissa, me
keitämme karamelleja ja yllätämme pojat, kun he tulevat, mietti Rose
heittäessään pois kirjansa ja lähtiessään etsimään seuraa.
Kaiken varalta hän kurkisti luukusta ennen kuin astui keittiöön,
sillä silloin ei keitelty makeisia, kun Debby oli lähettyvillä. Mutta
väylä oli selvä eikä näkyvissä muita kuin Febe, joka istui pöydän
ääressä pää käsien varassa ja näytti torkkuvan. Rose aikoi juuri
herättää hänet, kun tyttö kohottikin päänsä, kuivasi silmänsä sinisen
esiliinansa liepeeseen ja tarttui uudestaan ja päättävästi työhönsä.
Rose ei keksinyt mitä toinen teki, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi
kasvamistaan, sillä Febellä oli edessään pala ruskeata paperia ja
hän kirjoitti siihen kynä täristen, jäljensi kai pöydällä olevasta
pienestä kirjasta.
Rose unohti tyystin makeiset. Kierrettyään oven kautta keittiöön hän
sanoi:
-- Febe, minä haluaisin tehdä jotakin. Voinko auttaa sinua vai
häiritsenkö?
-- Et, hyvä ystävä, et toki. Mitä sinä tahtoisit tehdä? kysyi Febe
avaten laatikkonsa ja aikoi työntää tavaransa piiloon; mutta Rose
esti häntä huudahtaen kuin utelias lapsi:
-- Näytä minulle mitä sinä teet! En minä kerro Debbylle, jos tahdot
pitää sen salassa.
-- Minä vain koetan opiskella, mutta olen niin tyhmä, ettei siitä
tahdo tulla mitään, sanoi Febe, ja hyvin vastahakoisesti hän antoi
pienen emäntänsä tarkastettavaksi ne vaatimattomat välineet, joilla
koetti työskennellä. Vajan katosta lohjennut liuskakiven kappale
tauluna, parin tuuman mittainen lyijykynänpätkä, vanha almanakka
lukukirjana, useita ruskeita tai keltaisia paperipalasia jotka oli
silitetty ja ommeltu vihoksi, pieni pino Plenty-tädin siistejä
ruokareseptejä kirjoitusmalleina -- jos tähän vielä lisää pienen
mustepullon ja ruostuneen kynän, Feben apuneuvot on lueteltu. Ei ihme
ettei uurastuksesta tahtonut tulla mitään näillä välineillä, vaikka
tyttö yritti niin että kyynelet kihosivat silmiin ja koetti yhä
uudestaan saada tottelemattoman kynän kulkemaan mielensä mukaan.
-- Naura pois jos tahdot. Minä tiedän, että kirjoitusvälineeni ovat
kehnot, ja siksi minä ne piilotin. Ei se mitään, vaikka saitkin
selville minun yritykseni. Mutta minua hävettää, kun olen niin paljon
ikäisistäni jäljessä, selitti Febe vaatimattomasti, ja hän punastui
entistä enemmän pestessään kivitaulustaan isoja kömpelöitä kirjaimia,
jotka eivät olleet vielä kuivuneet kyynelten jäljiltä.
-- Minäkö nauraisin sinulle! Pikemmin minun kai pitäisi itkeä, kun
huomaan kuinka itsekäs olen ollut. Minullahan on paljon kirjoja ja
muita tarvikkeita, mutta en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että
voisin antaa niitä sinulle. Mikset tullut pyytämään vaan koetat
ponnistella tuolla tavalla yksin eteenpäin? Se on väärin, ja vastedes
sinun on tultava, muuten en koskaan anna sinulle anteeksi, Rose sanoi
käsi Feben olalla, kun tämä hiljalleen lehteili vaatimatonta vihkoaan.
-- Sinä olet ollut niin hyvä minulle koko ajan, etten halunnut pyytää
sinulta enää mitään, mutisi Febe.
-- Sinä olet liian ylpeä. Antaminen se vasta hauskaa onkin. Kuule
nyt, minulla on suunnitelma, etkä saa käydä poikittain tai muuten
minä kiukustun. Minä kaipaan tekemistä, ja nyt rupean opettamaan
sinua. Ei kestä kauankaan, kun olen kertonut sinulle kaiken mitä
tiedän. Ja Rose nauroi kiertäessään kätensä Feben kaulaan ja
pörröttäessään hänen tummaa tukkaansa.
-- Se olisi taivaallista! sanoi Febe kasvot loistaen. Ne synkistyivät
kuitenkin pian, kun hän lisäsi miettivästi: -- Mutta minun ei kai
pitäisi antaa sinun tehdä sitä. Siihen menee aikaa, ja tohtori ei
ehkä pidä siitä.
-- Hän ei anna minun opiskella liikaa, mutta opettamisesta hän ei
ole koskaan sanonut sanaakaan, enkä usko että hänellä on mitään sitä
vastaan. Ainakin me voimme koettaa siihen asti kun hän tulee kotiin.
Kerää siis tavarasi ja tule minun huoneeseeni, niin aloitetaan heti
paikalla. Minusta opettaminen on hauskaa, ja usko pois, tunneista
tulee oikein hienoja.
Febe keräsi tavaransa esiliinan helmaan ja juoksi yläkertaan aivan
kuin hänen hartain toiveensa olisi nyt äkkiä toteutunut. Ja Rose
juoksi edellä laulaen:
-- "Kierreportaat, kierreportaat huoneeseeni johtaa,
Monet kummat, monet kummat siellä sinut kohtaa.
Kiiruhda, kiiruhda, Febe ystäväin!"
-- Tulenhan minä, vastasi Febe iloisesti ja lisäsi heidän astuessaan
kammioon: -- Sinä olet maailman kiltein hämähäkki, ja minä olen
iloinen, kun olen joutunut sinun verkkoosi.
-- Minäpäs aion olla oikein ankara. Nyt istut tuohon tuolille ja
olet ihan hiljaa, kunnes koulu on valmis avattavaksi, komensi Rose
riemuissaan, kun oli saanut sellaista tekemistä, joka oli samalla
hyödyllistä ja mieluista.
Febe istui ujosti paikallaan sillä aikaa kun uusi opettaja otti
esille kirjat ja taulut, sievän kirjoitustelineen ja pienen
pallokartan. Rose repi vielä palan isosta pesusienestään, teroitti
tarmokkaasti vaikkei kovin taitavasti kynät, ja kun kaikki oli
valmiina, hän hypähti innostuksesta niin ettei Febe voinut olla
nauramatta.
-- Nyt koulu on avattu ja minun täytyy kuulla teidän lukevan,
että tiedän mille luokalle te joudutte, neiti Moore, aloitti Rose
hyvin arvokkaasti. Hän asetti kirjan oppilaansa eteen ja istuutui
nojatuoliin pitkä viivoitin kädessään.
Febe luki melko hyvin, vaikka kangertelikin vierasperäisissä
sanoissa ja sotki joskus d:n ja t:n. Tämä kutkutti aika lailla
Rosen nauruhermoja, mutta hymynhäivähdyskään ei käväissyt hänen
kasvoillaan. Feben tiedot maantieteestä olivat hämäränlaiset,
eikä hänellä ollut aavistustakaan kieliopista, vaikka hän väitti
koettavansa puhua "kuin sivistyneet ihmiset", minkä vuoksi Debby oli
sanonut hänelle, että "suutari pysyköön lestissään".
-- Debby on vanha hanhi, älä välitä hänestä, hän nyt puhuu
"serviisistä", "hantuukista" ja "tropeista" niin kauan kuin elää
ja uskoo varmasti puhuvansa oikein. Sinä puhut luontevan puhdasta
kieltä, sen minä olen huomannut. Kielioppi on vain sitä varten,
että se osoittaa miksi jokin asia on niin eikä toisin, puheli Rose
tuntien, että hänen piti itsensä puhua hyvää kieltä kelvatakseen
Febelle esimerkiksi.
Kun laskentotunti tuli, opettaja huomasi hämmästyksekseen että
oppilas selviytyi toisista laskuista nopeammin kuin hän itse. Febe
oli laskenut leipurin ja lihakauppiaan vastakirjan sarakkeita jo
kauan ja oli tottunut laskemaan oikein ja niin nopeasti, että Rose
ihan hämmästyi ja hänestä tuntui, että tässä aineessa oppilas
piankin olisi opettajaansa etevämpi, jos edistyisi tuota vauhtia.
Rosen kiitos ilahdutti kovin Febeä, ja he jatkoivat niin ahkerasti
ja innoissaan, että aika lensi kuin siivillä, kunnes Plenty-täti
ilmestyi ja nähdessään kaksi päätä kumartuneena taulun yli huudahti:
-- Mitä ihmettä te teette täällä?
-- Pidämme koulua. Minä opetan Febeä, ja se on hurjan hauskaa!
huudahti Rose katsoen tätiä silmät loistaen.
Mutta Feben silmät loistivat vielä enemmän, vaikka hän näyttikin
levottomalta lisätessään:
-- Minun olisi kai pitänyt pyytää lupaa, mutta kun Rose ehdotti tätä,
olin niin onnellinen että aivan unohdin. Pitääkö meidän nyt lopettaa?
-- Ei toki. Olen oikein iloinen nähdessäni, että haluat oppia ja että
Rose auttaa sinua.
Plenty-tädin puhuessa ja katsellessa ystävällisesti tyttöjä Febe
vilkaisi kelloon, ja nähtyään sen osoittavan viittä hän muisti, että
Debby pian saapuisi keittiöön eikä valmistavia töitä illallista
varten ollut vielä aloitettu. Siksi hän pisti äkkiä kynänsä pöydälle
ja hypähti pystyyn sanoen:
-- Saanko jo mennä? Minä jatkan kyllä, kunhan saan valmiiksi
askareeni.
-- Koulu on loppunut, vastasi Rose, ja Febe juoksi kiittäen tiehensä
ja hän lauloi kertotaulua asetellessaan teekeitintä kuntoon.
Näin alkoivat tunnit, ja viikon ajan ne jatkuivat molempien iloksi
ja hyödyksi, sillä Febe oli erinomainen oppilas ja tuli tunnille
kuin juhlaan. Nuori opettaja taas teki parhaansa ansaitakseen sen
luottamuksen, jota Febe hänelle osoitti, sillä Febe oli vuorenvarma,
että parempaa opettajaa kuin Rose ei maailmassa ollutkaan.
Pojat saivat tietää mitä tytöillä oli tekeillä ja kiusasivat heitä
armottomasti 'seminaarin' vuoksi, kuten he tyttöjen yritystä
nimittivät. Itse asiassa se oli heistä hyvä idea, ja he tarjoutuivat
korvauksetta antamaan opetusta latinassa ja kreikassa, koska
arvelivat, ettei Rose täysin hallinnut näitä perustietoja.
Rosella oli omat epäilynsä siitä, miten setä suhtautuisi asiaan, ja
siksi hän suunnitteli jo ennakolta pienen puheen vakuuttaakseen,
että tämä oli hyödyllisin, terveellisin ja hauskin tuuma, mikä ikinä
oli keksitty. Mutta hän ei saanut tilaisuutta pitää puhettaan.
Alec-tohtori palasi näet niin yllättäen, että sanat kerrassaan
haihtuivat hänen päästään.
Rose istui kirjaston lattialla tutkimassa paksua kirjaa, joka oli
hänen polvillaan, eikä tiennyt mitään sedän paluusta, kun kaksi
isoa lämmintä kättä tarttui hänen leukaansa ja taivutti hellästi
hänen päätään taaksepäin. Rose sai suukon molemmille poskilleen, ja
isällinen ääni sanoi muka nuhtelevasti:
-- Miksi minun tyttöni istuu täällä nenä kiinni pölyisessä
tietosanakirjassa, kun hänen pitäisi rynnätä ottamaan vastaan erästä
vanhaa herraa, joka ei olisi voinut kestää hetkenkään pitempää eroa?
-- Voi setä. Minä olen iloinen! Ja pahoillani! Mikset ilmoittanut
tulostasi tai kutsunut minua heti kun olit täällä? Olen ikävöinyt
sinua. Kirja lensi Rosen sylistä kolahtaen lattialle ja hän itse
Alec-sedän syliin. Ja setä painoi hänet rintaansa vasten kuin
konsanaan maailman kalleimman olennon.
Pian hän istui nojatuolissa polvillaan Rose, joka hymyili ja puheli
niin nopeasti kuin kerkeä kieli suinkin ennätti, ja setä katseli
tyttöä tyytyväinen ilme kasvoillaan silitellen tämän pehmeätä poskea
ja pidellen hentoa kättä omassa ruskeassa ja voimakkaassa kädessään.
-- Kuinka sinun aikasi meni? Saitko pelastetuksi sen rouvaparan? Kai
sinusta on hauskaa, kun pääsit taas kotiin tyttäresi kiusattavaksi?
-- Myöntävä vastaus kaikkiin kolmeen kysymykseen. Kerropas nyt sinä,
pieni synnintekijä, mitä oikein olet puuhannut. Plenty-täti sanoo,
että haluat neuvotella kanssani jostakin uudesta merkillisestä
suunnitelmasta, jonka olet punonut minun poissaollessani.
-- Ei kai hän kertonut siitä?
-- Ei. Sinä kuulemma epäilet, etten hyväksyisi sitä, ja haluat puhua
itse riisuaksesi minut aseista, niin kuin sinä aina yrität vaikka
turhaan. Annahan kuulua!
Rose kertoi vakavana koulustaan, Feben opiskelunhalusta ja siitä,
kuinka hauskaa häntä oli opettaa, ja lisäsi nyökäten viisaasti
päätään:
-- Siitä on hyötyä minullekin, sillä Febe on ahkera ja kauhean
vikkelä; muutamissa asioissa minä saan tehdä parhaani, ettei hän
pääse minusta edelle. Tänään meillä oli lukukappaleessa sana
'puuvilla' ja hän kysyi minulta siitä kaikenlaista. Oikein hävetti
huomata, kuinka vähän itse tiesin: vain että sitä kasvaa etelässä
ja siitä tehdään kangasta. Sitä minä juuri olin tutkimassa kun sinä
tulit, ja huomenna kerron hänelle kaiken puuvillasta. Siitä näet,
miten tarpeellista se on minullekin: joudun kertaamaan kaiken mitä
olen oppinut.
-- Senkin ovela tyttölapsi! Olet keksinyt kiertotien selviytyäksesi
minun kiellostani, eikö niin? Tämähän ei ole opiskelemista, vai mitä?
-- Ei, hyvä herra, se on opettamista, minä pidän siitä paljon enemmän
kuin pänttäämisestä omin päin. Sitä paitsi, minähän olen ottanut
hänet ottosisarekseni, ja minun täytyy pitää sanani, eikö pidäkin?
vastasi Rose odottaen hiukan levottomana mutta päättävästi tuomiotaan.
Alec-tohtori oli ilmeisesti jo voitettu, sillä Rose kuvasi
kattokivestä tehtyä taulua ja ruskeasta paperista ommeltua
kirjoitusvihkoa niin vaikuttavasti, että setä oli jo paljon ennen
kertomuksen loppua mielessään päättänyt lähettää Feben kouluun. Hän
moitti vain itseään siitä, että rakkaus Roseen oli saanut hänet
unohtamaan velvollisuutensa toista tyttöä kohtaan. Kun Rose siis
lopetettuaan kertomuksensa koetti saada kasvoilleen niin nöyrän ja
anovan ilmeen kuin suinkin, setä naurahti, nipisti tyttöä poskesta ja
vastasi sydämellisesti:
-- Sinun suunnitelmasi on erinomainen. Oikeastaan olin ajatellutkin,
että saisit jo käydä lukuihisi käsiksi, tietysti rasittamatta itseäsi
liikaa. Tässä on nyt mainio tilaisuus koetella voimiasi. Febe on hyvä
ja järkevä tyttö, ja hän tulee kyllä toimeen maailmassa, jos me vain
autamme hänet alkuun.
Rose sanoi kiitollisena:
-- En voi kyllin kiittää sinua siitä, että olet niin kiltti Febelle.
Mutta hän on itse aikanaan sinulle paras kiitos, sillä hänestä
tulee vielä nainen, josta saamme olla ylpeitä, niin luja, rehti ja
rakastettava hän on.
-- Hyvä lapsi, enhän minä vielä ole tehnyt mitään, ja olen siitä
oikein pahoillani. Mutta nyt pannaan toimeksi. Heti päästyään
jotenkin alkuun hän saa mennä kouluun ja opiskella niin pitkälle kuin
haluaa. Mitäs siitä arvelet?
-- Se on taivaallista, kuten Febe sanoo, sillä hänen hartain halunsa
on aina ollut päästä kouluun. Saanhan kertoa jo hänelle? Tiedän että
hänen silmänsä revähtävät selälleen ja hän taputtaa ilosta käsiään.
-- Tämä on sinun asiasi, toiset pitäkööt sormensa poissa taikinasta.
Mutta älä pidä kiirettä äläkä rakentele turhia pilvilinnoja,
tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ennen kuin tämä meidän pieni
leipomuksemme kohoaa ja kypsyy.
-- Niin, kuninkaan kaakku, setä! "Ne linnut lauloi niin, kun kaakku
avattiin", naurahti Rose tanssien ympäri huonetta, niin että posket
hehkuivat. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kysyi totisena:
-- Jos Febe menee kouluun, kuka täällä sitten työt tekee? Minä kyllä
auttaisin mielelläni.
-- Tulehan tänne, niin kerron sinulle salaisuuden. Debby näyttää
käyvän yhä hankalammaksi sitä mukaa kuin hänen reumatisminsa pahenee,
ja siksi tädit ovat päättäneet antaa hänelle eläkkeen. Hän saa mennä
asumaan naimisissa olevan tyttärensä luo, joka on hyvissä varoissa.
Minä tapasin Debbyn tyttären tässä viikolla, ja hän ottaa äitinsä
mielellään luokseen. Keväällä on siis odotettavissa suuria muutoksia,
saadaan uusi keittäjä ja sisäkkö.
-- Voi, mitenhän minä tulen toimeen ilman Febeä? Eikö hän sentään
voisi asua täällä, että edes joskus näkisimme toisemme? Mieluummin
maksan hänen täysihoitonsa kuin päästän hänet pois. Pidän hänestä
niin kauheasti.
Ehdotus nauratti kovasti tohtoria, ja Rose oli tyytyväinen kun
tohtori selitti, että Febe jäisi edelleen Rosen 'kamarineidiksi',
mutta hänellä olisi vain sellaisia velvollisuuksia, jotka hän voisi
helposti suorittaa koulutuntien lomassa.
-- Hän on vaatimattomasta käytöksestään huolimatta ylpeä tyttö eikä
varmaan ottaisi vastaan almuja. Siksi tämä järjestely on selvä ja
mukava, ja Febe voi suorittaa koulumaksunsa järjestelemällä hiuksiasi
vaikka kymmenen kertaa päivässä, jos sinä vain annat.
-- Sinä osaat aina järjestää niin että asiat sujuvat. Kuinka kummalla
muut tytöt tulevat toimeen, kun heillä ei ole Alec-setää! Rose
huokasi osaanottavasti kaikkien toisten tyttöjen puolesta.
23