SÄIKÄHDYS

-- Mutta Alec, et kai sinä anna tytön mennä ulos tällaisella

kauhealla pakkasella, sanoi Myra-täti pistäen päänsä kirjastoon,

missä Alec-tohtori luki sanomalehteään eräänä kylmänä helmikuun

aamuna.

-- Miksen antaisi? Kun sinunlaisesi heikko ihminen sen kestää, kai

silloin minun vankka tyttönikin, varsinkin kun hänellä on riittävästi

lämmintä yllään, vastasi tohtori ärsyttävän itsevarmasti.

-- Mutta sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka pureva tuuli on.

Minua paleltaa luita ja ytimiä myöten, vastasi Myra-täti hieroen

nenänpäätään tummalla käsineellään. -- Varo leikkimästä tytön

terveydellä ja luottamasta liikaa hänen näennäiseen voimistumiseensa.

Hänhän on heikko lapsi, ja me voimme menettää hänet aivan äkkiä,

kuten menetimme hänen äitipoloisensakin, Myra-täti jatkoi huojuttaen

murheellisesti valtaisaa hattuaan.

-- Minä otan sen riskin, vastasi Alec-tohtori rypistäen kulmiaan

kuten aina, kun tavalla tai toisella viitattiin Rosen äitiin.

-- Muista minun sanoneen, että saat vielä katua sitä. Ja lausuttuaan

synkän ennustuksensa Myra-täti poistui kuin musta varjo.

Täytyy tunnustaa, että tohtorin vioista oli näkyvimpiä miesten

tavaton vastenmielisyys kaikkia neuvoja kohtaan, joita heille

annetaan pyytämättä. Hän kuunteli aina hartaasti isotätejä ja

neuvotteli usein Jessie-rouvan kanssa; mutta toiset kolme tätiä

koettelivat ankarasti hänen kärsivällisyyttään lakkaamattomilla

varoituksillaan, valituksillaan ja neuvoillaan. Myra-täti oli

kaikkein mahdottomin, eikä tohtori voinut kuunnella häntä kinaamatta

heti vastaan. Hän ei mahtanut sille mitään ja häntä itseään huvitti

usein tämä asenne.

Niin nytkin. Vaikka hän oli juuri ajatellut, että Rose saisi lykätä

luisteluretkensä, kunnes tuuli asettuisi ja aurinko paistaisi

lämpimämmin, hän ei voinut olla antamatta palttua Myra-tädin

neuvoille. Ei Rosen takia tarvinnut olla huolissaan, sillä tämä

kävi ulkona joka päivä, ja setä katseli tyttöä tyytyväisenä, kun

tämä muutamia minuutteja myöhemmin käveli katua pitkin muistuttaen

hylkeennahkaturkissaan punaposkista eskimoa.

-- Toivottavasti tyttö ei viivy kovin kauan ulkona, sillä tuuli on

todellakin kylmä, ja nuorempikin ihminen kuin Myra voi palella luita

ja ytimiä myöten, ajatteli Alec-tohtori ajaessaan puolta tuntia

myöhemmin kaupungille katsomaan niitä harvoja potilaita, joita hän

vanhan tuttavuuden vuoksi oli ottanut hoitaakseen.

Ajatus palasi hänen mieleensä monta kertaa aamupäivän kuluessa,

sillä pakkanen oli todella pureva, ja tohtorikin paleli

karhunnahkaturkistaan huolimatta. Mutta hän luotti lujasti Rosen

terveeseen järkeen, eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, että tyttö

tahallaan tekisi itsestään marttyyrin.

Asian laita oli niin, että Mac ja Rose olivat sopineet tapaamisesta

jäällä ja päättäneet antaa komean luistelunäytöksen heti kun Mac

pääsisi niiltä muutamilta tunneilta, joita hänen sallittiin jo

seurata koulussa. Rose oli luvannut odottaa häntä ja odottikin

uskollisesti tunnista toiseen, sillä Mac oli unohtanut heidän

sopimuksensa ja syventyi kemian kokeisiin, kunnes yleinen kaasuhäiriö

karkotti hänet laboratoriosta. Silloin hän äkkiä muisti Rosen ja

olisi heti rientänyt tämän luo, mutta äiti kielsi häntä menemästä

ulos, sillä pureva tuuli voisi vahingoittaa hänen silmiään.

-- Mutta äiti, Rose odottaa minua. Hän pitää aina sanansa ja minä

pyysin häntä odottamaan kunnes tulisin, selitti Mac eikä voinut saada

ajatuksistaan pientä kylmästä hytisevää olentoa, joka tähyilisi

kukkulalle.

-- Joutavia, Alec-setä ei anna hänen mennä ulos tällaisella ilmalla.

Ja vaikka antaisi, Rose on toki siksi järkevä, että tulee tänne tai

menee kotiin, kun sinua ei kuulu, vastasi Jane-täti ja syventyi

jälleen vaikeatajuiseen kirjaansa.

-- Eikö Steve voisi käydä katsomassa onko Rose siellä, kun minä

kerran en saa, sanoi Mac huolestuneena.

-- Steve ei liikuta jalkaansakaan, kiitos vain. Kunhan tässä saa edes

omat varpaansa sulamaan, ja nälkäkin on, vastasi Keikari, joka oli

juuri tullut koulusta ja kiskoi kärsimättömänä kenkiä jalastaan.

Macin täytyi siis alistua, ja Rose odotti nöyrästi, kunnes

päivällisen aika joutui ja hän oli varma, että odotti turhaan. Hän

oli tehnyt parhaansa pysyäkseen lämpimänä, oli luistellut, kunnes oli

väsynyt ja ollut kuumissaan, sitten hän seisoi ja katseli toisten

luistelua, kunnes alkoi väristä, koetti sen jälkeen saada lämmintä

juoksemalla tietä edestakaisin, mutta se ei auttanut, ja lopuksi

hän käpristyi onnettomana vanhan petäjän juurelle katselemaan ja

odottamaan.

Lähtiessään vihdoin kotiin Rose oli perin pohjin vilustunut ja

jaksoi tuskin ponnistella vastatuuleen, joka puski armottomasti. Kun

Alec-tohtori ajelulta palattuaan lämmitteli kirjaston takan ääressä,

hän kuuli äkkiä hiljaista nyyhkytystä, joka sai hänet rientämään

ovelle ja kurkistamaan levottomana halliin. Rose kyyhötti siellä

väristen päällysvaatteet puoliksi riisuttuina ja hieroi käsiään

koettaen pidättää itkuansa, sillä huoneen lämmössä hänen paleltuneita

sormiaan alkoi kauheasti kolottaa ja pistellä.

-- Tyttö kulta, mikä sinun on? Samassa Rose oli Alec-sedän sylissä.

-- Mac ei tullut -- minä en saa itseäni lämpiämään -- koskee

kauheasti! Ja koko hänen ruumiinsa läpi kävi ankara väristys ja hän

purskahti haikeaan itkuun. Hänen hampaansa kalisivat ja nenä oli

aivan sininen.

Tuossa tuokiossa tohtori oli käärinyt tytön karhunnahkaturkkiinsa

ja pannut hänet sohvalle, ja Feben hieroessa Rosen jalkoja tohtori

hankasi lämpimiksi pisteleviä sormia. Plenty-täti valmisti kuumaa

juomaa ja Peace-täti lähetti lapsikullalle oman jalkojenlämmittimensä

ja koruompeleisen peitteensä.

Täynnä omantunnon vaivoja ja hellää huolenpitoa tohtori hoiteli

potilastaan, kunnes tämä selitti olevansa taas ennallaan. Setä ei

antanut Rosen nousta päivälliselle, vaan syötti häntä itse ja unohti

oman nälkänsä katsellessaan hoidokkiaan, joka vaipui horroksiin,

sillä Plenty-tädin juoma raukaisi.

Rose lepäsi siinä useita tunteja. Hän nukahti pian syvään uneen,

ja vuoteen vieressä istuessaan Alec-tohtori näki huolekseen, että

tytön kasvoihin alkoi ilmestyä kuumetäpliä. Samalla hengitys kävi

läähättäväksi ja epätasaiseksi, ja silloin tällöin potilas valitti

hiljaa. Äkkiä hän säikähtäen heräsi ja nähdessään Plenty-tädin

kumartuneena ylitseen ojensi kätensä kuin sairas lapsi ja pyysi

väsyneesti:

-- Enkö saisi mennä sänkyyn?

-- Se onkin sinulle nyt paras paikka. Tuo hänet heti ylös, Alec;

minulla on siellä lämmin vesi valmiina, kylvyn jälkeen hän saa

vadelmateetä ja sitten tyttö kääritään huopiin, että hän saa nukkua

pois vilustumisensa, puheli vanha neiti rohkaisevasti ja kiiruhti

antamaan määräyksiään.

-- Koskeeko sinuun? kysyi Alec-setä kantaessaan Rosea yläkertaan.

-- Kylkeeni pistää kun hengitän ja tuntuu niin ahdistavalta ja

kummalliselta; mutta ei se mitään tee, älä ole huolissasi, kuiskasi

Rose sivellen kuumalla kädellään sedän poskea.

Mutta tohtoriparka näytti huolestuneelta, eikä syyttä, sillä

kun Rose koetti nauraa nähdessään Debbyn kantavan huoneeseen

vuoteenlämmitintä, hän sai niin ankaran kohtauksen, ettei voinut

hengittää, vaan parahti tuskasta.

-- Pistoksia! huokasi Plenty-täti kylpyammeen äärestä.

-- Keuhkotulehdus, mutisi Debby haudatessaan lämmittimen vuoteeseen,

johon sairas peiteltäisiin.

-- Onko se vaarallista? kysyi Febe ja oli hätäpäissään kaataa

lattialle sangollisen kiehuvaa vettä, sillä hänellä ei ollut

aavistustakaan sairauksista ja Debbyn arvelu tuntui kerrassaan

kamalalta.

-- Hiljaa! komensi tohtori sellaisella äänellä, että se lopetti

kerralla keskustelun asiasta. -- Hoitakaa häntä niin hyvin kuin

voitte, ja kun Rose on vuoteessa, minä tulen sanomaan hänelle hyvää

yötä, hän lisäsi, kun kylpy oli valmis ja huovat riippuivat takan

paahteessa.

Sitten hän käveli pitkän aikaa edestakaisin hallissa punoen partaansa

ja sivellen kulmiaan, mikä oli varma merkki levottomuudesta.

-- Olisikin ollut liian hyvä onni, jos olisi päästy vuoden yli ilman

sairauksia. Kirottu itsepäisyyteni! Olisin vain kuunnellut Myran

neuvoa ja pitänyt Rosen kotona! Nyt lapsiparan täytyy kärsiä minun

rikollisen itsevarmuuteni vuoksi. Mutta keuhkokuume nujerretaan! Ja

hän katsoi uhkaavasti intialaista jumalankuvaa, joka sattui olemaan

hänen edessään, aivan kuin tuo ruma hirviö olisi alkanut vainota

hänen suojattiaan.

Mutta uhmastaan huolimatta hän oli joutua epätoivoon nähdessään Rosen

uudestaan, sillä tuskat olivat entistä kovemmat, kylpy ja peitteet,

vuoteenlämmitin ja tulikuuma vadelmatee eivät olleet vaikuttaneet

mitään.

Juuri pahimman tuskankohtauksen aikana tuli Charlie äitinsä asialle

ja tapasi Feben, joka alakuloisena asteli portaita alas kantaen

lautasella sinappitaikinaa, joka ei ollut tuottanut lievitystä.

-- Mikä kumma täällä on hätänä? Sinäkin olet allapäin kuin vanha

rukkanen, hän sanoi, kun Febe kädellään vaiensi toisen railakkaan

vihellyksen.

-- Rose on kauhean kipeä.

-- Eikä hemmetissä!

-- Ei saa kirota; se on totta, ja se on Macin syytä. Ja Febe kertoi

lyhyesti ja kärkevästi koko tapauksen, sillä hän suhtautui tällä

hetkellä sotaisesti kaikkiin maailman poikiin.

-- Kyllä minä hänelle näytän, siitä saat olla varma, sanoi Charlie

heristellen uhkaavasti nyrkkiään. -- Mutta ei kai Rose ole

vaarallisesti sairas? hän lisäsi huolissaan, kun näki Plenty-tädin

astuvan ylähallin poikki ravistellen mennessään kiivaasti pulloa.

-- On, hän on hyvin sairas! Tohtori ei puhu paljon, mutta hän ei sano

sitä enää vilustumiseksi. Rosella on pistoksia, ja minä olen varma,

että siitä tulee huomenna keuhkomyrkytys, vastasi Febe katsellen

epätoivoissaan taikinaansa.

Charlie purskahti tukahdettuun nauruun kuullessaan uuden nimen

keuhkokuumeelle -- mitä tyttö epäilemättä tarkoitti --, ja se

loukkasi Febeä tavattomasti.

-- Kuinka sinulla on sydäntä nauraa, vaikka Rose kärsii niin kauheita

tuskia? Kuuntele vähän ja naura sitten jos uskallat, Febe sanoi

mustat silmät leimuten.

Tytön kiihkeä huoli tarttui Charlieenkin ja hän lähti siinä

paikassa tiehensä mennäkseen kurittamaan Macia, sillä sen työn

hän katsoi ensimmäiseksi velvollisuudekseen. Ja hän teki sen niin

tarmokkaasti ja perinpohjaisesti, että Kirjatoukka joutui kauheisiin

omantunnontuskiin ja kävi sinä iltana vuoteeseen tuntien kantavansa

Kainin merkkiä otsassaan.

Tohtorin taidon ja hänen apulaistensa alttiuden ansiosta Rosen olo

helpottui puolenyön aikaan, ja kaikki toivoivat, että pahin olisi

voitettu. Febe keitti teetä kirjaston takassa, sillä tohtori oli

unohtanut kokonaan ateriat ja Plenty-täti tahtoi välttämättä, että

hän joisi kupin vahvistavaa teetä ponnistustensa jälkeen.

Hiljainen naputus ikkunaan sai Feben hätkähtämään, ja kun hän kohotti

katseensa, hän näki ikkunan takana kasvot. Febe ei pelästynyt, sillä

tarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei katselija ollut rosvo eikä

ryöväri, vaan Mac, joka kuun valossa näytti kalpealta ja hurjalta.

-- Tule päästämään minut, hän sanoi matalalla äänellä, ja astuessaan

sisään hän tarttui kiihkeästi Feben käteen ja kysyi: Kuinka Rose

jaksaa?

-- Luojan kiitos, paremmin, vastasi Febe, ja hänen hymynsä valaisi

kuin päivänpaiste poikaparan levotonta mieltä.

-- Ja on huomenna jo taas terve?

-- Voi, ei. Debby sanoo, että siitä tulee vähintäänkin luuvalo ellei

keuhkotulehdus! Febe koetti tällä kertaa muistaa nimet oikein.

Macin kasvot synkistyivät, ja omantunnon vaivat alkoivat uudestaan

kalvaa häntä. Hän huokasi raskaasti ja kysyi:

-- Enkö saisi nähdä häntä?

-- Et toki tähän aikaan yöstä, kun hänet juuri on saatu nukkumaan.

Mac avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hänet valtasi äkillinen

itkunpuuska.

-- Älähän nyt, sanoi Febe nuhdellen. -- Sinä varmasti herätät hänet.

-- En voi sille mitään. Voi minun huonoa onneani! valitti Mac

valmiina lähtemään tiehensä, ennen kuin hänen onneton läsnäolonsa

ehtisi saada aikaan enemmänkin vahinkoa.

Mutta portaiden yläpäästä kuului hiljaa:

-- Mac, tule tänne, Rose tahtoo tavata sinua. Hän riensi ylös ja

tapasi setänsä odottamassa.

-- Charlie sanoi, että kaikki on minun syytäni, ja jos hän kuolee,

minä olen tappanut hänet. Minä en voinut nukkua, vaan tulin katsomaan

kuinka hän voi. Tästä ei tiedä kukaan muu kuin Steve, Mac vastasi

niin surkean näköisenä, ettei tohtorilla ollut sydäntä torua häntä.

Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, kuului hiljaa: -- Mac! ja tohtori

kuiskasi kiireesti: -- Älä viivy kauan, sillä minä tahdon saada hänet

vihdoinkin nukkumaan, ja niin hän päästi pojan Rosen huoneeseen.

Tyynyllä lepäsivät kalpeat lapsenkasvot ja hymy, joka tervehti Macia,

oli kovin heikko, sillä tuskat olivat uuvuttaneet Rosen, mutta hän ei

saanut rauhaa ennen kuin oli sanonut serkulleen muutaman lohduttavan

sanan.

-- Kuulin sinun äänesi ja arvasin, että tulit katsomaan minua, vaikka

onkin myöhä. Älä ole huolissasi, minä voin jo paremmin eikä se ole

ollenkaan sinun syysi vaan minun; eihän minun olisi tarvinnut odottaa

pakkasessa, vaikka olinkin luvannut.

Mac kiirehti selittämään, sätti itseään julmasti ja rukoili, ettei

Rose vain kuolisi, sillä Charlien läksytys oli saanut pojan ihan

suunniltaan.

-- En tiennytkään, että minun henkeni on vaarassa, vastasi Rose

katsellen häneen juhlallisesti suurilla silmillään.

-- Voi, toivottavasti ei, mutta toisinaan ihmiset kuolevat niin

äkkiä, enkä saanut rauhaa ennen kuin olin pyytänyt sinulta anteeksi,

sammalsi Mac ajatellen, että Rose oli jo nyt kuin enkeli maatessaan

siinä kiharat hajallaan tyynyllä ja kasvoillaan nöyrän alistuva ilme.

-- En minä usko kuolevani; setä ei anna minun kuolla. Mutta jos nyt

kuolisin, niin muista että olen antanut sinulle anteeksi.

Hän katseli Macia lempeästi, ja nähdessään kuinka syvä pojan suru

oli, hän lisäsi hiljaa taivuttaen Macia puoleensa:

-- En tahtonut suudella sinua mistelin alla, mutta nyt minä tahdon,

sillä haluan vakuuttaa, että olen antanut sinulle anteeksi ja

rakastan sinua kuten ennenkin.

Tämä sai Mac-paran ihan hämmennyksiin, hän saattoi vain mutista

kiitoksensa ja rynnätä pois niin nopeasti kuin suinkin. Hän hoippui

hallin sohvalle ja makasi siinä kunnes nukahti, sillä hän oli lopen

väsynyt päivän kaikista mielenliikutuksista.

22