Rose oli suostunut setänsä tarjoukseen, Myra-täti huomasi sen
parin kolmen päivän kuluttua. Hän tuli aamulla pistäytymään ja
kuullessaan puhetta kirjastosta avasi oven, mutta sulki sen samassa
kauhistuneena. Tohtori riensi kysymään mikä oli hätänä.
-- Vielä sinä kysyt! Tuo pitkä kapea laatikko on niin ruumisarkun
näköinen, etten voinut muuta ajatellakaan, ja tuo kauhea kapine
tuijottaa minua, vastasi Myra-rouva osoittaen luurankoa, joka roikkui
kattokruunusta ja hymyili ystävällisesti läsnäolijoille.
-- Tämä on lääketieteellinen korkeakoulu, johon naisilla on vapaa
pääsy. Astukaa sisään, hyvä rouva, ja liittykää opiskelijain
joukkoon, jos tahdotte tuottaa minulle sen kunnian, sanoi
Alec-tohtori ja kumarsi kohteliaasti vieraalleen.
-- Tule, täti, tämä on aivan suurenmoista! huusi Rose ja hänen
kukoistavat kasvonsa hymyilivät ja nyökyttivät iloisesti luurangon
kylkiluitten välitse.
-- Mitä ihmettä sinä teet? kysyi Myra-täti heittäytyen tuolille ja
tuijottaen kauhuissaan Rosea.
-- Tänään opettelen luustoa, ja se on kauhean jännittävää. Kylkiluita
on kaksitoista, kuten tiedät, ja kaksi alinta liikkuvat, koska ne
eivät ole kiinni rintalastassa. Sen tähden ne painuvat helposti
sisään, jos niitä puristetaan vyöllä ja liiveillä, ja painavat
sydäntä ja keuhkoja rintaontelossa. Rose säteili ylpeydestä
saadessaan näyttää mitä oli jo ennättänyt oppia.
-- Onko Rosen sinun mielestäsi hyvä tutkia tuota kauheata kapinetta?
Tyttöhän on hermostunut. Kunhan opiskelu ei vain pahentaisi asiaa,
sanoi Myra-täti katsellen levottomana Rosea, kun tämä laski
selkänikamia ja keikutti tutkivasti lonkkaniveltä.
-- Päinvastoin, Rose pitää tästä. Haluan opettaa hänet hallitsemaan
hermonsa, ettei niistä koidu hänelle riesaa niin kuin niin monille
naisille. On aivan mieletöntä kauhistella näitä asioita tai pitää
niitä salassa, ja toivon Rosen oppivan kunnioittamaan ruumistaan niin
paljon, ettei kevytmielisesti turmele sitä kuten naiset yleensä.
-- Ja hän pitää tosiaan opiskelusta?
-- Pidän, pidän kovasti! On aivan ihmeellistä tietää, miten hienosti
kaikki on järjestetty. Ajattele, että meillä on keuhkoissa kuusisataa
miljoonaa ilmarakkulaa ja ihossa kaksituhatta huokosta neliötuuman
alalla. Siitä voi päätellä, miten hurjasti ihmisen täytyy saada ilmaa
ja miten tarkkaa huolta on pidettävä ihosta, että kaikki pienet ovet
avautuvat ja sulkeutuvat oikealla tavalla. Entä aivot sitten, ne
vasta ovat merkilliset laitteet. Minä en ole vielä päässyt niihin
saakka, mutta pääsen pian, ja setä on luvannut hankkia tutkittavaksi
kipsi-ihmisen, jonka voi hajottaa pieniin osiin. Kuvittele kuinka
hauskaa on nähdä kaikki elimet oikeilla paikoillaan.
Kelpasi katsella Myra-tädin kasvoja, kun Rose seisoi hänen edessään
ja puhui vilkkaasti käsi luurangon olkapäällä. Jokainen sana, jonka
Rose ja tohtori lausuivat, satutti häntä arimpaan kohtaan, ja oli
kuin hänen silmiensä eteen olisi ilmestynyt pitkä rivi pulloja
ja pillerirasioita. Ne muistuttivat häntä 'tietämättömyydestä ja
ajattelemattomuudesta', jotka olivat tehneet hänet siksi mikä hän nyt
oli: hermostunut, sairaalloinen ja onneton vanha nainen.
-- Voit olla oikeassa, Alec. Älä vain mene liian pitkälle. Naiset
eivät tarvitse paljon tuollaista tietoa, eikä se sovikaan heille.
Minä en ainakaan koskaan voisi koskea tuota inhottavaa esinettä, ja
oikein selkäpiitäni karmii, kun kuulen teidän puhuvan elimistä, sanoi
Myra-täti huoaten ja veti kätensä selän taakse.
-- Eikö olekin hauska tietää, että maksa on oikealla eikä vasemmalla
puolella? sanoi Rose vallattomasti hymyillen, sillä hän oli äskettäin
päässyt selville, ettei Myra-tädin maksatauti ollut oikealla paikalla.
-- Me elämme katoavaisuuden maassa, ja siksi on samantekevää missä
tauti piilee, sillä ennemmin tai myöhemmin me kaikki lähdemme emmekä
enää palaa, huomautti Myra-täti.
-- Oli miten oli, jos suinkin pystyn siihen, minä aion ottaa
selville, mihin minä kuolen. Mutta ennen sitä aion nauttia elämästä,
vaikka tämä onkin 'katoavaisuuden maa'. Sinä voisit tehdä samoin,
täti, ja tulla opiskelemaan sedän johdolla; se tekisi varmasti
sinulle hyvää. Ja Rose palasi laskemaan luurangon selkänikamia niin
onnellisen näköisenä, ettei Myra-tädillä ollut sydäntä hillitä hänen
intoaan.
-- Ehkä on parasta antaa hänen tehdä mitä haluaa niin kauan kuin hän
on keskuudessamme. Pyydän vain, ettet anna hänen rasittaa itseään
työllä, Alec, hän kuiskasi lähtiessään.
-- Päinvastoin, minä koetan keksiä hänelle työtä niin paljon kuin
ikinä voin, tohtori sanoi sulkien oven huolellisesti Myra-rouvan
jälkeen. Tädit tuntuivat joskus olevan kovasti hänen tiellään.
Puolen tunnin kuluttua tuli uusi keskeytys. Mac ilmestyi oviaukkoon
ja tokaisi:
-- Heipä hei! Mitäs uutta leikkiä täällä harrastetaan?
Rose selitti, ja Mac päästi kummissaan pitkän vihellyksen. Sitten hän
asteli luurangon ympäri huomauttaen vakavasti:
-- Veli Luuranko näyttää hauskalta hepulta, mutta ei sitä voi
kauniiksi kehua.
-- Et saa pilkata sitä. Se on vanha kunnon veikko, etkä näyttäisi
itse yhtään kauniimmalta, jos sinusta olisi liha poissa, sanoi Rose
puolustaen hartaasti uutta ystäväänsä.
-- Kiitos, siksi pidänkin mielelläni lihani. Sinulla taitaa olla niin
paljon työtä, ettet ehdi lukea eräälle toiselle kaverille, vai mitä?
kysyi Mac, jonka silmät olivat jo paremmat, mutta vielä liian heikot
lukemiseen.
-- Etkö tulisi mukaan tunnille? Setä kyllä selittää kaiken, ja
myöhemmin voit tutkia kuvatauluja. Mutta jätetään luut tältä päivältä
ja keskitytään sen sijaan silmiin. Ne kiinnostavat sinua enemmän,
lisäsi Rose huomatessaan, ettei toinen ollut erityisen kiinnostunut
luuston tutkimiseen.
-- Hyvä on, kuta täydempi luentosali, sitä parempi, sanoi tohtori
koputtaen rystysillään pöytää.
-- Tule minun viereeni, Mac, niin näemme kumpikin kuvat; ja jos pääsi
väsyy, voit käydä pitkäksesi, sanoi Rose ystävällisesti.
He istuivat siinä rinnakkain ja kuuntelivat esitystä silmän
rakenteesta; heidän mielestään luento oli oikein jännittävä, sillä
väritaulut havainnollistivat esityksen ja innostunut opettaja selitti
asiat tuoreesti ja eloisasti.
-- Totta totisesti, jos olisin tiennyt, minkä tihutyön tein tuolle
hienolle ja ihmeelliselle koneistolle, en olisi ikinä lukenut takan
valossa enkä antanut auringon paistaa suoraan kirjaani, sanoi Mac
katsellen vakavana suurennettua silmämunaa. Sitten hän työnsi
kuvataulun luotaan ja sanoi katkerasti: -- Miksei ihmiselle opeteta
ajoissa tämmöisiä asioita, ettei tarvitsisi kulkea silmät ummessa
suoraa päätä kiipeliin? Kun onnettomuus on jo tapahtunut, ei asian
kuulemisesta ole enää paljon iloa -- kokemuksesta sen jo tietää.
-- Niin, Mac, tuota minä juuri saarnaan, mutta ihmiset eivät halua
kuunnella minua. Te nuoret tarvitsette paljon enemmän elävää tietoa,
ja vanhempienne täytyisi kyetä antamaan sitä teille. Harvat siihen
kuitenkin pystyvät, ja juuri siksi onnettomuuksia tapahtuu. Vähemmän
kreikkaa ja latinaa ja enemmän tietoa terveyden laeista! Matematiikka
on hyväksi, mutta oikeat elämäntavat ovat tarpeellisempia, ja minä
tahtoisin auttaa opettajia ja vanhempia ymmärtämään tämän seikan.
-- Jotkut ymmärtävät. Jessie-täti ja hänen poikansa keskustelevat
usein tärkeistä asioista, mutta meillä äiti on niin kiinni
taloustoimissaan ja isä liikkeessään, ettei heillä ole aikaa. Ja
vaikka olisikin, minusta tuntuu, ettei heille olisi helppoa puhua
huolistaan, kun meillä ei ole koskaan juteltu sellaisesta.
Mac-parka tuli tässä lausuneeksi moitteen, johon moni hänen
ikätoverinsa voisi yhtyä. Isät ja äidit ovat liian kiireissään;
heiltä ei riitä kylliksi aikaa lapsille. Siksi nuoret salaavat
heiltä huolensa ja kiusauksensa, kunnes onnettomuus on tapahtunut ja
molemminpuolinen katumus tulee liian myöhään.
Alec-tohtori katsoi myötätuntoisesti Macia, läjäytti kirjansa kiinni
ja sanoi lämpimästi:
-- Lapset, te voitte koska tahansa tulla minun luokseni puhumaan
murheistanne; minä koetan auttaa teitä selviytymään niistä. Minusta
tuntuu, että olen täällä juuri sitä varten, ja olen vain iloinen, jos
voitte luottaa minuun.
Sekä Mac että Rose nyökkäsivät niin innokkaasti, että tohtori tuli
hyvälle mielelle.
-- Selvä on. Tunti on nyt loppunut ja minä neuvoisin teitä täyttämään
keuhkojenne kuusisataa miljoonaa rakkulaa raittiilla ilmalla. Tule
sinä, Mac, mukaan milloin vain haluat. Me koetamme auttaa sinua,
ettei sinun enää tarvitsisi "kulkea silmät ummessa suoraa päätä
kiipeliin".
-- Minä tulen, tohtori, kiitos vain, sanoi Mac, ja fysiologian
opiskelijat lähtivät ulos jaloittelemaan.
Mac kävi tämän jälkeen usein tunneilla ja oli mielissään, kun saattoi
heikoista silmistään huolimatta opiskella. Tietysti toiset pojat
tekivät pilaa koko yrityksestä ja kiusasivat Alec-tohtorin oppilaat
henkihieveriin. Mutta nuo kaksi jatkoivat itsepintaisesti opintojaan,
ja eräänä päivänä sattui tapaus, joka sai toiset pojat tarkistamaan
käytöstään.
Oli lupapäivä. Rose luuli kuulleensa huoneeseensa serkkujen ääniä ja
juoksi alakertaan, mutta ei nähnyt ketään.
-- No pian he kuitenkin tulevat, hän tuumi mennessään kirjastoon
odottamaan. Hän nojautui pöytään katsellen karttaa, kun hänen
korvansa erotti oudon äänen. Kuului hiljaista koputusta, ja se tuntui
tulevan siitä pitkästä laatikosta, jossa luuranko oli silloin, kun
sitä ei käytetty opetustarkoituksiin. Laatikko oli kahden kirjakaapin
välisessä syvennyksessä huoneen peränurkassa, missä Veli Luuranko,
kuten pojat sitä nimittivät, ei ollut kenenkään tiellä.
Katsellessaan nurkkaan Rose näki kauhukseen laatikon oven hiljaa
avautuvan; luinen käsi kohosi ja sormet viittoivat hänelle. Hän
säikähti kuollakseen ja juoksi sydän pamppaillen ovelle, mutta juuri
kun hän oli tarttumaisillaan ripaan, sai pidätetty nauruntyrskähdys
hänet pysähtymään.
Rose puhui hetken itselleen järkeä, sitten hän hiipi hämärään
nurkkaan luurangon luo. Lähemmin tarkastettuaan hän huomasi, että
sen käteen ja sormiin oli sidottu mustia lankoja. Langanpäät menivät
pieniin reikiin, jotka oli tehty laatikon seinään. Kurkistettuaan
peremmälle syvennykseen hän huomasi karkealla harmaalla kankaalla
peitetyn kyynärpään, jonka hyvin tunsi.
Halveksivasti tuhahtaen Rose otti sakset ja leikkasi poikki langat,
niin että luinen käsi retkahti kolahtaen alas. Ennen kuin hän ehti
sanoa: "Tule pois, Charlie, ja anna luurangon olla rauhassa",
ilmaantuivat pojat nauraen ja meluten selittämään piiloutuneelle
veijarille, että hänen kepposensa oli kerta kaikkiaan epäonnistunut.
-- Minä kyllä kielsin häntä, sillä pelkäsin sinun säikähtävän
kuoliaaksi, sanoi Archie työntyen ulos kaapista.
-- Minulla oli hajusuolapullo valmiina siltä varalta, että olisit
pyörtynyt, lisäsi Steve kömpien esiin ison tuolin takaa.
-- Olipa ikävää, ettet alkanut juosta ja kaakattaa kuin hanhi! Me
veikkasimme sitä, ja olisi totta vie ollut hauska kiusata sinua,
sanoivat Will ja Geordie vierien esiin sohvan alta sykkyrässä.
-- Sinä alat tulla liian rohkeaksi, Rose; useimmat tytöt olisivat
päästäneet kauhean porun, kun tuo vanha veikko alkoi viittoilla,
valitti Charlie ryömien pois ahtaasta piilopaikastaan tomuisena ja
tyytymättömänä.
-- Minä olen jo tottunut teidän ilveilyihinne ja osaan pitää varani.
Mutta ei Veli Luurankoa saa pilkata. Setäkään ei pitäisi siitä,
aloitti Rose juuri kun Alec-tohtori astui sisään. Hän huomasi heti,
mitä oli tapahtunut, ja sanoi tyynesti:
-- Minäpä kerron, kuinka olen saanut tämän luurangon. Sen jälkeen
kunnioitatte sitä varmasti.
Pojat istuutuivat kuuntelemaan.
-- Vuosia sitten, kun työskentelin sairaalassa, sinne tuotiin
mies, jolla oli hyvin harvinainen ja tuskallinen tauti. Hänen
parantumisestaan ei ollut toiveita, mutta me koetimme parhaamme
mukaan lievittää hänen tuskiaan. Hän oli niin kiitollinen,
että testamenttasi ruumiinsa meille, jotta voisimme tutkia
sen perusteellisesti ja ehkä auttaa toisia, jotka joutuisivat
saman taudin uhriksi. Siitä olikin paljon hyötyä. Pitkän aikaa
jälkeenpäinkin muistelimme miehen urheutta ja kärsivällisyyttä. Minä
olin hänen mielestään kohdellut häntä erityisen ystävällisesti, ja
siksi hän oli sanonut tovereilleen: "Sanokaa tohtorille, että minä
jätän hänelle luuni, koska minulla ei ole mitään muuta koko avarassa
maailmassa, enkä tarvitse niitä sen jälkeen kun nämä kauheat tuskat
ovat minut tappaneet." Näin ne tulivat minulle ja siksi minä olen
huolellisesti säilyttänyt ne. Vaikka Mike Nolan oli vain köyhä,
yksinkertainen mies, hän teki silti kaikkensa auttaakseen toisia ja
osoittaakseen kiitollisuuttaan niille, jotka olivat koettaneet auttaa
häntä.
Kun tohtori lopetti, Archie sulki laatikon oven niin kunnioittavasti
kuin sen sisässä olisi säilytetty Egyptin faaraon muumiota; Will ja
Geordie katsoivat toisiinsa, ja Charlie huomautti miettiväisenä:
-- Monessakin talossa kuuluu olevan luuranko kaapissa, mutta tuskin
missään yhtä hyödyllistä ja mielenkiintoista kuin meidän.
20